Evankeliumi Matteuksen mukaan25:14–30 Jeesuksen puhe palvelijoille uskotuista hopeatalenteista
Evankeliumi päättyy "itkuun ja hampaiden kiristelyyn”. Siitä on hyvä aloittaa.
Tällä saarnalla on siis kaksi mahdollista vaikutusta: joko se kaksinkertaistaa
tuoton tai päättyy itkuun ja hampaiden kiristelyyn. Tulos tai ulos. Ja kuulija
päättää. Seitsemänvuotiaana menetin toisen etuhampaani, kun hyppiessä kolautin
sen paksuun metalliputkeen. Tätini oli hammaslääkäri. Hän laittoi hampaan
tynkään pari ruuvia ja kiristi katkenneen tilalle uuden hampaan. Onneksi tiedän
siis miltä hampaan kiristely tuntuu.
Jeesuksen puheen
kohde on selvä: fariseukset. He ovat niitä kelvottomia ja laiskoja
palvelijoita, jotka kaivavat hoitoonsa uskotun talentin maahan. Heidän
toimintansa ei tuota mitään. Fariseuksille Jumalan Lain eli Tooran käskyjen
säilyttäminen muuttumattomana oli tullut paljon tärkeämmäksi kuin Lain sisällön
oikea ymmärtäminen. Perinnäissäännöillä yritettiin varmistaa, että kukaan ei
vain vahingossakaan tekisi mitään, mikä on lähelläkään lain rikkomista. Siksi
tänäkään päivänä ortodoksijuutalaiset eivät voi sapattina painaa hissin nappia.
Sähkökatkaisimeen koskeminen nimittäin voi synnyttää kipinän, mikä on tulen
tekoa. Ja sen Laki kieltää.
Jumala on kuitenkin tarkoittanut Lakinsa palvelemaan elämää,
ei näivettämään sitä. ”Sapatti on ihmistä varten, ei ihminen sapattia varten”,
opetti Jeesus.
Aivan sama näivettymisen vaara koskee tätä kuulemaamme
evankeliumia, jos pidämme sitä vain historiallisena kuvauksena Jeesuksen ja
fariseusten erimielisyyksistä. Jumalan Sana ei ole vain historiaa. Se on kuin
kutsu kesäisiin häihin: se aiheuttaa meissä toimintaa, se kutsuu
valmistautumaan.
Jeesuksen vertaus antaa kolme edelleen ajankohtaista
opetusta, joista haluan puhua: 1.
kullakin on kykynsä, 2. on väärin
olla yrittämättä ja 3. hyvä
lisääntyy, kun sitä harjoitetaan.
1. Kullakin on
kykynsä. ”Jos on lusikalla annettu, ei voi lapiolla vaatia”, sanotaan
joskus. Harmi vain, että näin sanotaan usein juuri päinvastaisessa
tarkoituksessa, kun nimenomaan haluttaisiin vaatia lapiolla joltain
onnettomalta, joka ei siihen pysty. Raamatun mukaan Jumala ajattelee meistä
ihmisistä toisella tavalla. Meistä jokainen on erilainen. Jokaisella on omat,
ainutlaatuiset kykynsä. Tässä salissa meitä on parisataa ainutlaatuista,
erilaista, kukin omilla lahjoillaan ja kyvyillään varustettua, Jumalalle
rakasta ja arvokasta ihmistä. Siksi Jumala ei voi ollenkaan hyväksyä eikä
sietää vertailua, jonka lopputuloksena usein on yhden vähättely ja toisen
asettaminen jalustalle. Jumala vertailee meitä ainoastaan suhteessa itseemme ja
meille annettuihin kykyihin. Meillä on siis lupa lopettaa toistemme vertailu. Kullekin
on annettu kykynsä. Kiinnostavaa on, mitä sinä kyvyilläsi teet, mitä minä teen
kyvyilläni.
2. Siksi tämä
vertaus opettaa, että on väärin olla
yrittämättä. On väärin haudata lahjansa. Ei yhden talentin saanut palvelija
ollut lahjaton. Hän vain päätti olla tekemättä talentillaan mitään. Olisi ollut
jopa parempi menettää se yrittäessään, kuin olla kokonaan yrittämättä. Jos olet
kokenut menetyksiä siksi, että olet urhollisesti yrittänyt, nosta pääsi! Jos
olet jäänyt reilussa kilpailussa kakkoseksi, ole ylpeä. Hopee ei o häpee – kun
tiedät yrittäneesi.
3. Kolmas asia,
johon tämä vertaus meidät kutsuu, on hyvän
lisääminen harjoittamalla. Jeesus ilmaisee sen tässä tavalla, joka on saanut
monen kuulijan hämilleen: ”Jolla on, sille annetaan, mutta jolla ei ole, siltä
otetaan pois sekin, mitä hänellä on.” Mutta kyse on yleisestä totuudesta,
kaikkialla nähtävissä olevasta lainalaisuudesta. Kun meille on annettu jokin
lahja ja käytämme sitä, se tuottaa hedelmää, se lisääntyy. Mutta jos kätkemme
lahjamme, emme käytä sitä yhteiseksi hyväksi, me menetämme sen. Ei urkuriksi
voi ryhtyä, jos ei halua harjoitella. Mutta lastenohjaaja ja diakoni, joka
harjoittaa kykyjänsä, ei tee hyvää pelkästään itselleen, vaan kylvää hyvää
siementä ehkä sadoille muille. Mitä enemmän käytämme meille annettua kykyä,
sitä enemmän se tuottaa. Ja Paavali muistuttaa: ”Ei kukaan meistä elä itseään
varten, eikä kukaan edes kuole itseään varten. Jos elämme, elämme Herralle, ja
jos kuolemme, kuolemme Herralle.” Eivät meillä olevat lahjat ja kyvyt siis ole
meitä itseämme varten, vaan - Ignatius Loyolan sanoin – jotta rakastaisimme,
palvelisimme ja kunnioittaisimme Herraa, meidän Jumalaamme. Seurakunta on se
ihmisten yhteisö, jossa jokaisella, erilaisine kykyineen, taitoineen,
lahjoineen, on oma paikka ja palvelutehtävä. Lähde mukaan tähän! Harjoittamalla
Jumalan antamia lahjoja, hyvä lisääntyy.
Jeesus siis opettaa kolme hyvin käytännöllistä ja tärkeää
elämän tosiasiaa: kullakin on lahjansa,
olisi väärin olla yrittämättä, ja hyvä lisääntyy, kun sitä harjoitetaan.
Lopuksi on
palattava vielä alkuun ja Jeesuksen alkuperäiseen tarkoitukseen, sillä siihen sisältyy
jotain vielä suurempaa. Vertauksen kelvoton ja laiska palvelija on siis sellainen
ihminen, joka kaivaa Jumalan antaman hyvän lahjan maahan eikä viitsi edes
yrittää. Mutta puheessa oli kaksi muutakin palvelijaa. Mitä Jeesus tarkoitti
hyvien ja uskollisten palvelijoiden, viiden ja kahden talentin palvelijoiden
bisneksillä?
Talentti on painomitta, noin 40 kg. Talentti hopeaa on
arvokkaampaa kuin talentti lantaa. Lanta kuulukin levittää pellolle. Mutta se,
mitä taivaallinen Isä asettaa meidän käsiimme on valtava aarre, se on enemmän
kuin hopea, arvokkaampi kuin puhdas kulta. Hän antaa oman sanansa, oman lihaksi
tulleen Sanansa, oman Poikansa, Kristuksen todellisen läsnäolon tässä ja nyt
meidän keskellämme. Sen hän asettaa meidän käsiimme tänään.
Ja jos me emme tätä lahjaa kätke, vaan annamme sen tehdä
tehtävänsä, se tekee tulosta varmasti. Evankeliumin ilo jaettuna puolison
kanssa, ystävän kanssa, vierellä kulkijan kanssa on kaksinkertainen ilo. Sitä
on seurakunta. Yhdestä tulee kaksi. Kahdesta tulee neljä. Viidestä tulee
kymmenen. Tämän ihmeen tekee itse Jumala. Ota tämä aarre iloiten vastaan, kun
se sinulle tarjotaan ehtoollispöydässä.
