Seurakuntaneuvoston päätös valita mut Vanhan kirkon kappalaiseksi sai kuulemma viime yönä lainvoiman, kun oli kulunut säädetyt kolme viikkoa päätöksestä ilman huomautuksia. Pysyn siis saman seurakunnan palveluksessa, mutta siirryn Tuomiokirkosta seitsemän korttelia länteen. Ensimmäinen saarnavuoro kappalaisena osuu tuomiosunnuntaille 21.11. klo 10. Ainiin, viimeinen saarnavuoro Tuomiokirkossa tällä haavaa osuu vastaavasti Arton-päivään eli ensi sunnuntaille 31.10. Paljon on ajatuksia ja toiveita sen suhteen, mitä voisimme yhdessä lähteä Vanhan kirkon ja Annankadun uuden toimintakeskuksen puitteissa lähteä tekemään, mutta niistä myöhemmin lisää.
Olen ollut pitkään melko hiljaa täällä blogirintamalla. Siihen ei ole ollut alunperin mitään muuta syytä kuin se, että ei ole iltaisin tehnyt mieli käyttää hereilläoloaikaa tietsikan ääressä. Nyt kirjoittamiseen on jälleen syy.
Kirkko on elänyt viimeisen puolitoista viikkoa lähes kriisitunnelmissa homokeskustelun ja siitä aiheutuneen eroaallon vuoksi. Arvioni on, että homokeskustelu sävyineen ja käänteineen on ollut kirkolle paljon isompi kriisi kuin eroamispiikki. Kirkon seksuaaliopetuksen muuttamista haluavat eivät jostain syystä ole onnistuneet luomaan sellaista ilmapiiriä, joka rakkaudellisessa ja kristillisessä hengessä kutsuisi varovaisempia, konservatiivisempia kristittyjä muutokseen. On nähty piikittelyä, syyllistämistä, leimaamista, ivailua - ja ennen kaikkea hirvittävä sekamelska mielipiteitä ja väitteitä, joihin moni on halunnut olla millään tavalla koskematta. Kun ilmassa lentää paljon tavaraa, on parempi painaa pää alas ja odottaa rauhallisempia aikoja.
Mun on ollut vaikea pitää päätä alhaalla, vaikka periaatteessa tiedän, että vaikeneminen on kultaa ja "tyhmäkin käy viisaasta kun vaiti on". No, mitään julkilausumia en ole tehnyt ja olen kovasti odottanut jotain kädenojennusta, johon olisin voinut tarttua. Sellaista ei ole tullut. On pakko tunnustaa, että on tuntunut pahalta. Tosi pahalta. Ihan kuin minut olisi tungettu kaappiin, johon en ole halunnut ja jota en ole valinnut.
Olen itkenyt.
Olen itkenyt kirkkoa ja itseäni (tämä jälkimmäinen on tosi typerää, mutta totta). Ja olen itkenyt kaikkia niitä hyviä ja kauniita uskovaisia ihmisiä, jotka tunnen ja joiden tuntema Jeesus - siis se, joka kuoli ristillä ja pelastaa ihmisen synnin, kuoleman ja saatanan vallasta - on asetettu kyseenalaiseksi. Tilalle on tarjoiltu toinen Jeesus-kuva. Se on Jonas Gardellin vähemmistöjen Jeesus. Jeesus, joka ei enää ole Kristus. "Kerta kerran jälkeen meidän on ravistettava itsemme irti Jeesus-kuvasta, joka on iskostunut meihin, käsityksistämme Jeesuksesta Kristuksesta. Jos me todella etsimme Jeesusta, saamme nähdä, että hän on useimmiten aivan toinen kuin meille on opetettu." (Jonas Gardell, Jeesuksesta. 2010, s. 53.)
Olen ehkä itkenyt vähän sitäkin, että olen koko ajan sydämessäni tiennyt, miten tämän asian pitää mennä, mutta en ole saanut sitä sanotuksi. Sanon sen siis nyt näin.
1. Jos homoseksuaalisesti käyttäytyvät ihmiset eivät voi kokea todellista, pyyteetöntä rakkautta ja hyväksyntää kirkossa, kuinka ihmeessä evankeliumi voisi olla totta? Kirkko ei voi, ei saa, eikä evankeliumi anna lupaa hyljeksiä tai toisarvoistaa ketään sen vuoksi, että hän on homo. Sen, mitä kirkko tekee, tulee olla täysin ja ehdottomasti kaikkia varten, yhtälailla homoja kuin heteroja varten. Jeesuksen sanoja taivasten valtakunnasta on mahdotonta ymmärtää, jos homot jäävät ulkopuolelle. Ei Jeesusta ylistetä sanomalla "Herra, Herra", vaan tekemällä taivaallisen Isän tahto, toteuttamalla oikeudenmukaisuutta ja rakkautta toisia ihmisiä kohtaan. Virret, joita laulamme, puhuvat tästä: "Koko maailmamme yllä loistaa risti Kristuksen. Yhteistä on tuska kyllä, avuntarve yhteinen. Kun me täällä huojennamme veljiemme kuormia, näkymättä rinnallamme kulkee Kristus, auttaja." (Virsi 437:3.) Kuinka tätä voisi laulaa, jos kieltäisin veljeni ja sisareni kuormat?
2. Lisäksi haluan sanoa tämän henkilökohtaisesti. Haluan sitoutua puhumaan homoista vain hyvää. Toivon, että homoseksuaalisten kristittyjen kyvyt, luovuus, kokemukset, näkemykset, myös haavat ja ahdistukset, siis kaikki mitä heissä on, voisi tulla täysimääräisesti Jumalan valtakunnan käyttöön kirkossa. Haluan tehdä heidän kanssaan (teidän kanssanne) yhteistyötä asettamatta ehtoja tai arvostelematta heitä (teitä) ihmisinä. Olen iloinen siitä, että monet heistä (teistä) ovat jaksaneet pysyä kirkossa kiinni ja tehdä työtä sen hyväksi tähän asti. Toivon, että se jatkuu ja yhteistyö tiivistyy. Meillä on kirkkona isoja velvollisuuksia maailman köyhiä, sorrettuja ja kärsiviä kohtaan. Siinä tarvitaan jokaista, erityisesti niitä, jotka tietävät, mitä on olla marginaalissa ja erilaisena.
3. Haluan tehdä työtä sellaisessa kirkossa ja sellaisen kirkon hyväksi, jossa hyvät, tavalliset, uskossaan nöyrät ja Jumalaa tuntemista kaipaavat, mutta seksuaalimoraalin kysymyksissä arat, perinteisesti ajattelevat ihmiset voivat tuntea olevansa tekemisissä saman Jeesuksen kanssa, jota myös kristityt homot ja heidän oikeuksiaan puolustavat rakastavat. Ymmärrän sekä järjelläni että Jeesuksen sanan perusteella (Matt. 19) avioliiton miehen ja naisen välisenä erityisenä suhteena, joka on Jumalan asettama ja jolla on erityinen Jumalan siunaus. Ymmärrän myös, että niillä, jotka eivät syystä tai toisesta halua tai kykene avioliittoon, on tarve läheisyyteen, rakkauteen ja oman seksuaalisuutensa toteuttamiseen. Haluan siunauta kaikkia ihmisiä katsomatta elinolosuhteisiin, asemaan, uskontoon tai sukupuoliseen orientoitumiseen.
4. Tämä yrittää olla kädenojennus. Tajuan, että tälle voi kääntää selän kahdesta vastakkaisesta syystä. Mua ei ole sillä tavalla rakennettu, että motivoituisin siitä, että musta kauheasti joka paikassa tykätään. Mutta etsin ja kaipaan kädenojennuksia ja ihmisiä, jotka osaavat ja haluavat rakentaa sovintoa.
"Perustus on jo laskettu ja se on Jeesus Kristus. Muuta perustusta ei kukaan voi laskea." (1. Kor. 3:11).
