sunnuntaina, lokakuuta 28, 2007

Miltä nyt tuntuu?

Blogi ei ole oikea paikka avautua sielunhoidollisesti. Siitä huolimatta tästä saattaa tulla sielunhoidollinen posti. Kun viimeksi avasin pastorin päivärutiinia sain hauskaa palautetta, joten uskallan hieman jatkaa samalla linjalla.

Nyt nimittäin väsyttää. Miten se onkin aina niin, että kun on pari päivää töissä, niin alkaa väsyttämään? Ihan kivaa on kyllä ollut, mutta jalanpohjia pakottaa ja silmet lerpsuu kiinni väkisin.

Paluu töihin kahden viikon virkavapaudelta alkoi siis keskiviikkona kahdella (!) kolmen ja puolen tunnin (!!) työkokouksella. Kun niiden perään oli vielä Kohtaamispaikkana Krypta, voidaan varsin hyvin puhua ympäripyöreästä päivästä. Torstai alkoi Agricolan aamumessulla 7.30 ja messukokouksella, josta ehdin kivasti seurakuntayhtymään palaveriin kymmeneksi. Se oli ohi jo ennen 12:ta, joten päätin olla itselleni kiva ja mennä kirjamessuille. Ehkä väärä ratkaisu, vaikka ehdin olla siellä vaivaiset kolme tuntia. Käteen jäi kolme muovikassillista kirjoja, joita ei ole vähiin aikoihin aikaa lukea. Illalla yritin hätäpäissäni vielä kehitellä jotain puheentynkiä, kun tajusin viikonlopun puhesuman. Lueskelin hajanisesti kirjamessuilta ostamiani kirjoja ja sain sieltä (niin kuin aina kirjoja lukiessa) ainakin hyviä virikkeitä.

Perjantaina pääsin pitkästä aikaa Kaisiksen ja Krunan kouluihin pitämään päivänavauksia. Oli kivaa varsinkin, kun Kaisiksessa joutuu remontin vuoksi menemään erikseen parakissa oleviin 1-2 luokkiin. Alissan luokkalaiset on melkein kaikki tarhasta asti tuttuja, joten siellä on aina niin ystävällinen ja välitön ilmapiiri. Ja opettajatkin on kauniita ja kivoja.

Loppupäivän istuinkin sitten tiiviisti ruudun ääressä tuottamassa tuhottoman määrän bittejä sähköposteina ja erilaisina dokumentteina. Viideltä oli vielä yhden rippikoululaisen kaste Tapulissa.

En ole varma missä vaiheessa olin valmistellut lauantaiaamun aikuisrippikoulun. Ehkä torstaina tai perjantaina illalla. Muisti pätkii. Joka tapauksessa aiheeksi oli annettu Jumala Kaikkivaltias. Puhuttiin kvanttifysiikasta ja kuolemasta ja luettiin psalmeja. Sieltä ajoin Klaukkalan Holmaan, jossa oli Tuomasyhteisön syysseminaari. Tunnelma oli mukava ja tapaamisesta jäi virkistynyt olo. Sain käyttää iltapäivän viimeisen puheenvuoron, jonka aiheeksi otin Sahlbergin yhdeksän kasvavia kirkkoja yhdistävää tekijää. Juttu on tulossa marraskuun Tuomasmessun uutisiin, joten en referoi sitä tässä.

Holmasta ehdin vielä kodin kautta Tuomiokirkkoon pitämään iltakirkkoa, jossa puhuin Psalmista 46. Kirkkoon oli tupsahtanut parinkymmenen koululaisen ryhmä jostain Pohjois-Savosta. Istuivat kiltisti takapenkissä, kun kävin ennen messun alkua tervehtimässä heitä. Aika kilteiltä vaikuttivat, kun suostuivat pienellä houkuttelulla siirtymään ihan kirkon etupenkkeihin istumaan. Ja osallistuivat virsilauluun, ehtoolliseen ja vielä kuuntelivat puheenkin kiinnostuneina. Tuli epäilys, että olikohan ne lestadiolaisia. Hienoja tyyppejä joka tapauksessa.

Iltakirkon jälkeen saunan lauteilla aloin tunnustella sisäistä saarna-ahdistusta, joka kuuluu lauantai-iltoihin. Olin päättänyt, että kierrätän teemoja ja käytän saarnan pohjana samaa Sahlbergin yhdeksän kohdan ohjelmaa. Enää pitäisi käydä kohdat läpi päivän evankeliumin näkökulmasta. En saanut mitään tekstiä itsestäni irti saunan jälkeen, joten menin aikaisin nukkumaan ja laitoin kellon soimaan kuudelta. Olihan sentään tulossa yksi ylimääräinen tunti, kun siirryttiin talviaikaan.

Heräsin kuudelta, join aamuteet ja kirjoittelin saarnaa niin, että se oli valmiina kahdeksalta. Kirkossa oli aika kivasti paljon väkeä, kun vietetiin Cantores Minoresin 55-vuotisjuhlamessua. Virsivalinnat olin tehnyt aika jykevästä osastosta, niin että ihan ensiksi lauloimme siitä, kuinka kauheaa on, kun valhetta saarnataa ja tuodaan väärää tulta Herran alttarille. Iloksi se kuitenkin kääntyi loppua kohti. Messun jälkeen oli tietysti kirkkokahvit ja oli todella mukavaa pitkästä aikaa jutella tuttujen seurakuntalaisten kanssa. Liian monena sunnuntaina olen nimittäin joutunut olemaan ihan muualla. Valitettavasti saarnajatkoja ei voitu pitää, kun CM oli järjestänyt oman palkintoseremoniansa kryptaan. Kyllä kuorotoiminnassa on paljon esimerkillistä muun vapaaehtoistyön kannalta katsottuna. Oli hienoa nähdä, miten iloisia tunnustuspalkinnon saajat olivat huomioinnista.

Ehdin siis hyvinkin kotiin syömään puoli yhdeksi ja siitä Lähetyskirkolle puoli kahdeksi, jossa olin jälleen liturgia- ja saarnavuorossa. Jotenkin tuntuu, että toisella kerralla sama saarna vielä vähän paranee ja täsmentyy. Ja onhan Lähetyskirkko tietysti paikkanakin helpompi ja välittömämpi kuin kaikuva Tuomiokirkko. Loistava juttu, että nuoret aikuiset ovat saaneet oman messunsa toimimaan ja vakiintumaan. Ehdottomasti vapaaehtoisten panos tuo messun toteutukseen aina hienoa välittömyyttä ja madaltaan osallistumisen rimaa.

Tuomasmessuun olin luvannut mennä vielä illalla, kun nettialttariprojekti oli edelleen vähän kesken. Messun alussa synnintunnustuksen hiljaisuuden aikana mun penkin päähän ilmestyi hieman päihtyneessä tilassa eräs tutun näköinen seurakuntalainen, joka alkoi siinä suureen ääneen huudella eräälle messulaiselle, joka istui keskemmällä samassa penkissä. En saanut kaveria hiljenemään, vaan oli pakko ottaa vahva olkapääote ja taluttaa ulos. Harmi. Kaverille on pakko kai antaa jonkinlainen porttikielto vähäksi aikaa. Kiroilu ja huutelu kirkossa ei kai Jumalaa haittaa, mutta kyllä se vie totaalisesti huomion kaikesta sisäisestä tutkistelusta ja pyhyyden kokemisesta.

Sain esittää rukousjakson aluksi vetoomuksen nettialttarin puolesta ja messun jälkeen vetoomukseen vastattiin. Meillä on nyt kolmen hengen nettialttaritiimi! Pientä viilausta vielä niin homma saadaan toimimaan pienellä vaivalla joka viikko. Tänään saimme rukousjakson aikana 82 tekstiviestiä ja 12 nettirukouspyyntöä. Kun niitä lukee, tulee viisammaksi. Paljon on ahdistusta, sairautta, päihteitä, mielen järkkymistä, solmuisia suhteita, rahahuolia.

Tulin kotiin yhdeksältä illalla. Tuomasmessun teejatkoissa alkoi jo jalkapohjia pakottamaan. Ajatus alkoi harhailla ja oli vaikea pitää yllä kiinnostus kaikkien kolmen samaan aikaan puheille pyrkivän ihmisen asioihin. Mitä siitä opin? En todennäköisesti mitään. Joku fiksu tietysti sanoo, että pitää osata levätä ja asettaa rajoja. Totta. Mutta toisaalta ystävien seurassa kai saa olla vähän väsynytkin!

Ei siis mikään huono viikko, vaikka väsyttääkin. Sellainen tuntuma on nyt päällä, että jossain alitajunnassa alan nähdä entistä selvemmin, mitä pitää seuraavaksi tehdä. Kunpa vielä jostain saisin viisauden nähdä, miten se pitää tehdä. Rukoilkaa, ystävät.

Ensi viikolla tapahtuu seuraavaa, jHs. Tiistaina aamupiiri Omenapuussa ja synodaalikokous Tuomiokirkossa. Olen saanut kunniatehtävän esittää kommenttipuheenvuoron professori Risto Saarisen synodaalipuheeseen. Pitänee suhtautua siihen vakavasti. Keskiviikkona on tarkoitus Kohtaamispaikassa nostaa esille ihmeet. (Oli hauskaa lukea lehdistä, että kurssikaverini Savuojan Ari sattui juuri lauantaina väittelemään samasta aiheesta, siis ihmeistä. Käväisin lauantaina oikein yliopiston päärakennuksellakin kurkistamassa, olisko sillä ollut väitöskirjoja jaossa, mutta Arin väitös oli vielä n klo 12.15 kesken.) Perjantaina eli halloween-iltana on konfirmaatioharjoitus ja sunnuntaina klo 10 konfirmoimme viime kesän Partaharjun 18 leiriläistä Vanhassa kirkossa. Lauantaina pyhäinpäivänä Tuomiokirkossa on aamulla pappisvihkimys, mutta mun tehtävänä on vain osallistua iltakirkkoon, joka on poisnukkuneiden muistotilaisuus.

2 kommenttia:

Pauli Pietilainen kirjoitti...

Hyvä Arto Antturi,

blogissasi tulee seurakuntapapin ajatuksenjuoksu ja välillä hektinen arki esille. Se lienee kiinnostavaa riviseurakuntalaiselle. Minäkin alan paremmin ymmärtää työtovereitani!

Voimia työhösi ja elämääsi, toivottaa Pauli Pietiläinen, kanttori Lahdesta

Aulis Parviainen kirjoitti...

Ei voi muuta kuin toivoa voimia Artolle että jaksaa olla pappina perheen isän roolin ohella.

PS. huomasin bloggerin Valitse henkilöllisyys valnnoista

Email follow-up comments to käyttäjätunnus@gmail.com