Istun työpöydän ääressä Meritullissa ja katselen kelloa. Se on 9.55 sunnuntaiaamuna. Mun vuoro on tänään viettää messua Agricolassa, jossa sen alkamisaika on klo 12. Saarna, esirukoukset ja liturgiset muistiinpanot on printattu. Tiedän silti, että ei ne printtaamalla ole hoidettu, vaan saarna ja liturgia tapahtuvat sitten vasta paikan päällä - käsikirjoituksen mukaan tai sitten siitä poiketen. En odotan kirkkoon paljon väkeä, sillä käsitykseni mukaan Agricolan nk. vanhan kaavan messussa on kai ollut keskimäärin viitisenkymmentä kävijää.
Selailin täällä toimistolla kirkollisia lehtiä, samalla kun pohdin tätä tilannetta. Kyrkpressenin kannessa oli otsikko kutakuinkin näin: Yhä harvemmat ymmärtävät raamatullisia aiheita (muistaakseni: Allt färre förstår bibliska motiv). Olen täydellisesti samaa mieltä oman kokemukseni pohjalta. Ne harvat, jotka ymmärtävät, käyvät kirkossa. Ne jotka eivät käy kirkossa, vastustavat usein voimakkaasti kaikkia viittauksia Raamatun ajatteluun. Raamattu on onnistuttu sukupolvessa muuttamaan elämän ohjeesta taantumuksen tavaramerkiksi.
Siihen on varmasti monta syytä. Yksi on se, että Raamatulla on protestanttisuudessa erilainen, keskeisempi asema kuin katolisessa tai ortodoksisessa perinteessä. Niinpä Raamatun nimiin on vannottu myös tavalla, joka ei ole ollut järkevää eikä totuudellista. Raamattufundamentalismi on itse syypää siihen, että Raamattua ei ymmärretä. Toinen syy on edellisen vastakohta. Biblismin norsunluutorni on haluttu purkaa tieteellisen raamatuntutkimuksen avulla. Ihmisille on haluttu kertoa, että ei se Raamattu ihan niin tärkeä ja hyvä kirja olekaan kuin innokkaimmat luulevat tai väittävät. Näyttää siltä, että tämä opetus on Suomen kansan parissa otettu hyvin vastaan. Nyt onkin enää mietittävä, mistä perinteestä ja mistä tematiikasta tulevat kansan suuret, kollektiiviset tulkintamotiivit, kun Raamattu on lakaistu maton alle.
Sekin on kyllä oma kokemus, että ihmisillä on suuri kyky ottaa vastaan Raamatun teksteissä olevaa viisautta, kun tulkinnalle annetaan aikaa. Ensin on vain tehtävä töitä väärien mielikuvien purkamiseksi. Vasta sitten voidaan löytää se "peltoon kätketty aarre", joka Sanasta kulloinkin nousee.
Perjantaina olin Vanhassa kirkossa NokiaMission tilaisuudessa. Kävin sakastissa tervehtimässä Markku Koivistoa ennen tilaisuuden alkua ja lopussa rukouspalvelun aikana rukoilin noin viiden ihmisen kanssa. Markun puhe oli rakenteellisesti ja tähtäyspisteeltään jopa erinomainen. Se oli yksinkertainen, selkeä ja aidosti evankeliumin mukainen. On tavallaan hyväkin, että Markku ei itse asiassa ole erityisen sujuvasanainen puhuja. Hänestä välittyy tavallisuus ja helposti lähestyttävyys, kun sanoja pitää joskus vähän hakea ja ajatus katkeilee. Musiikki oli konstailematonta ja puhtaasti yhteislaulullista. Tosin alussa eräs laulaja, jonka nimi jo unohtui, esitti kaksi itse säveltämäänsä psalmilaulua (Ps 121 ja 139). Ne olivat mielestäni sävellyksellisesti aikamoisia raakileita, eikä ehkä äänentoistokaan suosinut esitystä.
Yhteenvetona sanottakoon, että en itse kaipaa perjantai-illan kaltaisia tilaisuuksia, mutta ymmärrän hyvin, että moni kaipaa. Tai yhdessä mielessä kyllä kaipaan niitä itsekin: kirkko oli melkein täynnä! Vaikka kirkon ei pidä lähteä siihen, että ihmisten mielitekoja käytettäisiin toiminnan sisällön kriteereinä, ihmisten kaipauksen halveksiminen pitää joka tapauksessa lopettaa. Toivottavasti seurakuntaneuvostolla on järkeä antaa NokiaMissiolle jatkossakin oikeus kirkon käyttöön. En nähnyt tilaisuudessa mitään, mikä sotisi kirkon ja evankeliumin asiaa vastaan.
