lauantaina, elokuuta 11, 2007

Mistä Leadership Summitissa on oikeastaan kyse?

Miksi ihmeessä kannattaa matkustaa Amerikkaan kuuntelemaan amerikkalaisia puhujia, jotka suu vaahdossa ja silmät sumussa jauhavat omaa mantraansa amerikkalaisen seurakuntamallin ja kilpailuyhteiskunnan paremmuudesta?

Mun pitäis tietysti olla tällaisen ennakkoluuloisen asenteen yläpuolella. Olen sentään saanut kasvatukseni sellaisessa ympäristössä ja sellaisen aikana, jossa ja jolloin Amerikkaa katsottiin myönteisessä valossa. Yhdellä nuoruuden kaverilla oli makuuhuoneen verhona Amerikan lippu ja vuosi vaihto-oppilaana Amerikassa nosti kenet tahansa koulun suosikiksi. Yhdellä tuttavalla oli 70-luvun lopulla koulusalkussa tarra "Proud to Be a Part of American Culture". Meillä kävi paljon amerikkalaisia vieraita sekä kotona että seurakunnassa, kun olin lapsi, ja olimme jatkuvasti kosketuksissa Atlantin yli myös Amerikan- ja Kanadan-serkkujen välityksellä. Ei 80-luvulla vihattu Amerikan ulkopolitiikkaa, eikä Berliinin muurin murtuminen ja kommunismin kukistuminen vuonna 1989 ollut Yhdysvaltain sortohallinnon vika, vaan suuri vapautuminen. Hetken aikaa tuntui siltä, että suuri vihollinen oli kukistettu ja tästä tulisi lopultakin parempi maailma. Sitten tuli lama takaiskuna rahamarkkinoiden vapauttamiselle, mistä maksettiin kovat oppirahat. Suomalainen yhteiskunta joutui sopeutumaan säännöstelytalouden jälkeiseen aikaan ja rahamarkkinoiden armottomuuteen. Alettiin puhua armosta taloudellisena käsitteenä. Myös kirkko heräsi leipäjonoihin. Armo tässä uudessa, talouselämän vastaisesa merkityksessä tuntui olevan myös kansankirkko-luterilainen aate. Kirkko alkoi etsiytyä sinne, missä kristisoitiin "uusliberalismia", mitä sillä sitten tarkoitettiinkin.

No, nyt pitää palata takaisin asiaan. Amerikkalaisuus ei ole tänä päivänä hyvässä huudossa, varsinkaan kirkollisissa piireissä. Yritän siis sanoa, että vaikka mulla pitäisi olla huippuhyvä - ehkä jopa poikkeuksellisen hyvä - kyky olla vapaa turhista ennakkoluuloista, huomaan silti kuuntelevani jokaista amerikkalaista puhujaa hyvin kriittisesti. Etsin heidän puheestaan lipsahduksia, tahattomia merkkejä siitä, millä tavalla he paljastavat oikeasti ajattelevansa. Ovatko he aidosti universaalin Kristuksen kirkon asialla vai onko sittenkin kyseessä vain lahkolainen ajattelutapa, joka ei ymmärrä kirkon katolista perusluonnetta?

Minua sykähdyttää Willow Creekin paikallisseurakunnan ja Bill Hybelsin ennakkoluulottomuus. On pakko sanoa, että aina silloin tällöin jokin ilmaisu särähtää korvaan. Joskus tuntuu siltä, että "kristityt" samastetaan "evankelikaaleihin" ja vanhoihin kirkkoihin kuuluvia "nimikristittyjä" ei lasketa. Mutta, iso mutta. Eikö tämä sama kuppikuntaisuus ja omahyväisyys ole aivan yhtä tavallista ja jopa monin kerroin tavallisempaa Suomen sisäänpäin käpretyneen luterilaisen kirkon sisällä? Onko niin kovin vaikeaa löytää luterilaisesta tiedenvälityksestä Suomessa yliolkaisia heittoja lahkolaisten ja erityisesti kirkkokunnallisesti epämääräisten, sitoutumattomien amerikkalaisten paikalliskirkkojen suuntaan?

Leadership Summit siis joko vahvistaa epäilykseni tai vahvistaa uskoani, ihan miten itse haluan. Kuunneltuani saman päivän aikana bisnesmaailman huippugurua Michael Porteria, Yhdysvaltain entistä ulkoministeriä Colin Powellia, rehellisyydessä riipaisevaa pastori John Ortbergia ja valloittavan avomielistä elokuvaohjaaja Richard Curtisia olisin idiootti, jos jäisin kriittisyyden poteroon. Täällä puhutaan kristillisen kirkon merkityksestä tälle maailmalle sellaisella vakavuudella ja sellaisten asiantuntijoiden kanssa, että asia varmasti menee perille. Jos nämä evankelikaalit (kutsukaamme heitä suomeksi vaikka herätyskristityiksi, koska heille henkilökohtainen kääntymyskokemus on kristillisyyden kannalta ratkaisevampaa kuin kaste) ovat valmiita asettamaan kyseenalaiseksi omat luutuneet käsityksensä sosiaalisesta vastuusta näin raikkaasti ja railakkaasti, olisi häpeällistä, jos kirkkokunnallinen rajoittuneisuus estäisi minua oppimasta.

Richard Curtisin Lontoossa tehty videohaastattelu sai kyyneliin sekä hulvattomalla huumorilla että sydäntäriipaisevalla realismilla. Haastattelun lomaan oli valittu videoklippejä Curtisin ohjaamista tai kirjoittamista elokuvista (Notting Hill, Four Weddings and Funeral, Bridget Jones, Mr. Bean) sekä hänen kuvaamistaan ihmisistä köyhyyden keskellä. Curtisin ideoima Red Nose Day (punanenäpäivä) on koonnut Britanniassa 450 miljoonaa dollaria köyhyyden vastaiseen taisteluun. Kukaan, joka näkee haastattelun ei jää kylmäksi. Michael Porterin bisnesluento oli Harvardin tyyliä, mutta toi seminaariin huiman strategisen ja käytännöllisen haasteen. Organisaatiolle ei riitä, että se haluaa tehdä hyvää ja aikoo tehdä hyvää. Hyväntekeminen on vaikeaa, jos sen haluaa tehdä kunnolla. Liian moni organisaatio kuluttaa hyväntekeväisyysenergiansa huitomalla tuuleen ja laskematta kustannuksia tai tuloksia. Odotan innolla viimeisen päivän kahta viimeistä puheenvuoroa, jotka pitävätä Jimmy Carter ja Bill Hybels.

Toivon, että jokainen Global Leadership Summitista tietoinen suomalainen luterilainen pastori ja kirkon työntekijä löytäisi jostain sellaisen inspiraation, että tulisi paikan päälle katsomaan, mistä oikeasti on kysymys - vaikka ihan piruuttaan ;-) Ilmoittautuminen käy kätevästi netistä www.willowcreek.fi ja se on yllättävän halpaa. Tee se heti!

2 kommenttia:

Kenno Leier kirjoitti...

Innolla luin pohdiskeluasi Leadership Summitista. Mietin, että miten erilaisia meidän taustat ovatkaan?! Minulle entisenä neuvostoliittolaisena on opetettu, että USA on pahin viholisemme ja siellä ei mitään hyvää ole. Toisaalta oli kirjoittamaton sääntö, että itse asiassa kaikki, mikä on hyvä, tule juuri sieltä. Näin olleen minulla ei ole koskaan ollut asenteellista ongelmaa kuunnella GLS johtajuuskonferenssin luentoja. Viron itsenäistymisen ajoilta 80 luvun lopussa ja 90 luvun alussa taas on jäänyt omat "haavansa". Aika moni jenkkipappi tuli silloin käymään tuomassa "pelastusta" Viroon ja näin sen sitten myös kotimaassaan esitti. Siitä ajasta on jäänyt sellainen pelko hyväksikäytöstä. Muistan, kun ensimmäisiä kertoja olin tekemisissä Willow Creekin kanssa (vuonna 1997-1998) olin jonkun verran estynyt juuri niiden kokemusten takia. Pelkäsin taas joutuvan jonkun tekaistun mainosmieheksi. Tämä pelko kuitenkin hävisi melkein heti, kun olin enemmän tutustunut Hybelin ajatteluun. Hybels on ylittänyt monia rajoja: Kirkon ja yhteiskunnan välillä; "maallisen" ja "taivaallisen" viisauden välillä jne. Hän on pystynyt katsomaan kirkkoa ja sen tilaa ennakkoluulottomasti ja uskaltanut tehdä asioita, mitä kirkko oikeasti tarvitsee. Arto, olet itse kirjoittanut, että "Hybels on oivaltanut, minkalainen energia vapautuu, kun kirkon johtajat ja bisnesgurut tulevat yhteen". Ja näinhän se on. Mutta se on tarkoittanut hänelle myös epäsuosiota ja jopa ihmiset hänen seurakunnasta ovat lähteneet kyseisen ajattelun tuloksena. Hybels näyttää kuitenkin asettavan ihmisten ikuisen kohtalon ja yhteiskunnallisen muutoksen myös sen edelle, että joku saatta lähteä ...

Arto kirjoitti...

Kiitos, Kenno, arvokkaasta kommentista! Luin nopeasti luentojen väliajalla kirjoittamani tekstin uudestaan ja ainakin aloitus tuntui aika rankalta. Mutta ajattelin, että on hyvä ilmaista ääneen omat ennakkoluulonsakin. Olen ehdottomasti samaa mieltä, että Willow Creek ja Bill Hybels osoittaa vuosi vuodelta olevansa oikealla asialla ennakkoluulottomasti ja vakaumuksellisesti. Toivotaan siis, että saadaan sali täyteen marraskuussa!