sunnuntaina, heinäkuuta 01, 2007

Ennen rippikoulua

Huomenna maanantaina aamulla siis starttaamme parinkymmenen nuoren kanssa Partaharjun opistolle Pieksämäelle. Vietämme siellä viikon tupakkaa poltellen - hups! - piti sanoa, että katekismusta ja Raamattua lukien. (Oikeasti olin hyvin ilahtunut siitä, että Hesari tarttui rippikoulujen liian sallivaan tupakointikäytäntöön, jonka perusteluna lopulta on vain se, että liian moni seurakuntien työntekijöistä itse polttaa.)

Kolmas kesäkirjani oli Marko Hamilon toimittama suomalaisen psykokulttuurin kritiikki Älkää säätäkö päätänne - häiriö on todellisuudessa (Ajatus Kirjat 2007). Kyseessä on artikkelikokoelma, joka koostuu hyvin eritasoisista, -pituisista ja -sisältöisistä kirjoituksista. Suurimman osan on kirjoittanut Marko Hamilo, joka on Helsingin Sanomien tiedetoimittaja. Häntä näyttää innoittavan empiiris-tieteellinen sielutieteen hömppäteorioiden kritiikki. Tosin useimmat Hamilon omista artikkeleista on enemmänkin asenteellisia heittoja kuin hänen kaipaamaansa tieteellistä argumentointia. Kirjassa on kaksi Janne Kivivuoren artikkelia, joissa hän lämmittelee 90-luvulla aloittamaansa keskustelua psykokulttuurista. Sexpo-säätiön tutkimusjohtaja Anu Suomela kirjoittaa varsin asiantuntevan oloisesti psykologisen todistelun merkityksestä seksirikoksissa, erityisesti insestisyytöksistä huostaanottotapauksissa. Lisäksi kirjassa käsitellään tunneälyä, narsismin uhreja, psykotesteusta ja lukion psykologian tarjontaa.

Toimittaja Pasi Jaakkosen artikkeli "Kriisipsykologi julkisuuden portinvartijana" heittää raskaan epäilyn debriefingin ja kriisiterapian ylle. Mielenkiintoista, että Kirjapajan uutuusluettelossa mainostetaan Kriisityön käsikirjaa (toim. Helena Samulin - Carita Pohjolan-Pirhonen - Kirsti Poutiainen) ensimmäisenä opaskirjana "äkillisen kriisin aiheuttamaa shokkia" ja "syntymässä olevaa traumaa" ehkäisevän työn ohjeistukseen seurakuntien työntekijöille. Samalla kun muualla yhteiskunnassa ollaan ehkä havahtumassa kynttiläpiirien ja aasialaisten paperilyhtyjen lennättämisen (tsunamin uhrien omaisille tarjottiin molempia: ei ihme, että kaikki eivät halunneet osallistua!) kyseenalaisuuteen ammatillisena apuna, kirkossa valetaan perustaa uuden psykokirkon rakentamiseksi. Kun usko jumalanpalvelukseen on mennyt (ts. kun jumalanpalvelus on hylätty reliikiksi eli pyhäinjäännökseksi), ihmisille yritetään tarjota Jeesuksen sijaan terapeuttista läsnäoloa.

Huomisaamuksi on vielä paljon pakattavaa, joten en taida ehtiä nyt kirjoittamaan kunnollista arviointia Hamilon kirjasta. Sen huomasin, että monissa artikkeleissa viitattiin kirkon toimintaan tai perinteisen kristillisen kulttuurin katoamiseen psykokulttuurin tieltä ja alta. Eikä muutos ole läheskään aina ollut hyvä. Siinä missä ennen olisi pidetty seurakunnan rukoushetki, tulee nykyään kriisiterapeutti ensin kertomaan, onko oikea hetki sellaisen järjestämiseen. Kuitenkaan kriisiterapian kykyä oikeasti auttaa onnettomuuden uhrien omaisia ei ole kai mitenkään osoitettu. Kirja onnistui siis vahvasta tendanssimäisyydestään huolimatta asettamaan psykologisen hömpän kriittiseen tarkasteluun. Kaiken takana on Freudin teorioista omaksutut mallit, joita lukion psykologian kurssien kautta on syötetty useille sukupolville naistenlehtiä lukevaa sivistyskansaa.

Näissä tunnelmissa siis tartun tehtävään välittää kristillisen kasvatuksen olennaisimpia kysymyksiä laumalle liian varhaisen aikuisuuden ja liian pitkäkestoisen nuoren aikuisuuden kynnyksellä olevia lapsia. Kuten tarkkaavainen lukija huomaa, näihin tunnelmiin sisältyy kohtuullinen määrä sisäistä hymyilyä. In spe!

1 kommentti:

Niko kirjoitti...

Minäkin olen törmännyt väitteisiin, että jossain vertailututkimuksessa olisi osoitettu debriefingiä saaneiden päässeen kriisitilanteista huonommin yli kuin sellaisten, jotka eivät olleet saaneet mitään kriisiapua (lähdeviitteitä minulla ei ole tähän nyt antaa).

Psykologiassa tehdään kohtalaisen hyvää tilastollista tutkimusta, mutta kun tuloksia sovelletaan yksilötasolla, mennään turhan usein täysin harhaan.