perjantaina, helmikuuta 16, 2007

Blogin kirjoittamisesta ja eksegetiikasta

Uudessa Tietokone-lehdessä haastatellaan Jone Nikulaa, tuota Idols-kisan rääväsuutuomaria. Blogikulttuuri ärsyttää Nikulaa: "Idiootit höpisevät löysää p---aa verkkoon! Itse en kirjoittaisi blogia. Ajatuskin on vastenmielinen, sehän on kuin kiipeäisi siirtolavan päälle ja alkaisi huutaa ajatuksiaan. Säästän muilta nolostumisen vaivan."

Niin. Tämä analyysi antaa tiiviissä muodossa paljon ajattelemisen aihetta. Ovatko kaikki blogikirjoittajat idiootteja vai vain ne, joiden blogeja Nikula on lukenut? Miksi siirtolavan päälle kiipeäminen on Nikulasta vastenmielistä? Miksi Nikulan ajatusten lukeminen blogista olisi nolostuttavampaa kuin niiden lukeminen arvovaltaisesta Tietokone-lehdestä?

Totta puhuen Nikula vain ilmaisee itseään karrikoiden, kärjistäen. Itse pointti on ihan hyvä. On erittäin paikallaan aika ajoin miettiä uudestaan, miksi kirjoittaa blogia.

Aloitin kirjoittamisen noin vuosi sitten talvilomaviikon viimeisenä päivänä. Ajattelin, että kerron blogin osoitteen lähinnä perheen jäsenille ja sukulaisille satunnaista yhteydenpitoa varten. Aika pian töihin palattuani tajusin, että tänne kannattaa myös laittaa näkyville ne puheet, joita ihmiset silloin tällöin pyytävät lähettämään sähköpostitse. On helpompi julkaista ne blogissa, niin ei tarvitse antaa kuin pelkkä nettiosoite. Sitä kautta tietysti blogille tuli muitakin lukijoita kuin perhe, sukulaiset ja lähipiiri. Samaa logiikkaa seuraten on tuntunut hyvältä kirjoittaa blogiin eri projektien vaiheista ja omaan työhön liittyvistä ratkaisuista. Rooman-matka ennen joulua oli tässä mielessä hyvä esimerkki. Satunnaisilla sähköpostiviesteillä olisin saanut aivan lähimmät perheenjäsenet jotenkin pidettyä ajan tasalla, mutta moni hyvä ystävä olisi jäänyt unohduksiin. Koska varsinainen virkatyö hajoaa pieniin ja irrallisiin kontakteihin, niistä ei muodostu mitään yhtä kokonaisuutta. Blogin kautta tulee vaikutelma, että asiat sittenkin liittyvä toisiinsa. Kirjoittaminen auttaa itseäni arvioimaan tekemisiäni ja suhteuttamaan niitä toisiinsa.

Tajuan nyt myös erään taka-ajatuksen. Jos kaikki ne ihmiset, joiden kanssa olen tekemisissä eri tilanteissa - sielunhoidossa, Tuomiokirkossa, Aamupiirissä, lasten koulumaailmassa, kaveripiirissä, perheen ja sukulaisten kesken, lukemattomissa eri projekteissa - lukevat satunnaisesti tätä blogia, heidän on ehkä helpompi ymmärtää, kuka olen. Kun kirjoitan tätä, mielessäni ei siis juurikaan ole sellainen nettisurffari, jota en ole tavannut, vaan ne sadat ihmiset, joita tapaan eri yhteyksissä, mutta jotka eivät koskaan tapaa toisiaan.

Tähän liittyy tietysti Nikulan kritiikki. Onko blogi yksisuuntaisuutensa vuoksi vain jalustalle nousemista? Ehkä. Mutta en ole ajatellut sitä niin. Eihän blogi ole elämän ainoa käyttöliittymä. Se on vain arkisto ja päiväkirja. Jos eläisin yhteisössä, jonka jäsenet tuntevat toisensa, tällaista tuskin tarvittaisiin. Mutta suurin osa tuntemistani ihmisistä ei tiedä toisistaan yhtään mitään. Blogi on siis yksi silmäke maailmanlaajuisessa verkossa. Blogi on verkon kutomista. Tuon verkon nimi on kuulemma Web 2.0.

Jossain mielessä tämä johtopäätös tekee surulliseksi. Haluaisin oikeastaan elää sellaisessa yhteisössä, joka ei tarvitse nettiä. Haluaisin elää yhteisössä, jonka jäsenet tuntevat toisensa. Haluaisin elää yhteisössä, joka osallistuu lasten kasvattamiseen. Haluaisin elää yhteisössä, jossa ei ole niitä, jotka ovat vain vastaanottajan asemassa (esim. saarnan kuulijoina), vaan jossa kaikilla on useita rooleja.

Sellainen yhteisö on tietysti lapsellista utopiaa. Tai nostalgiaa. Lapsena sain itse kasvaa sellaisessa yhteisössä. Se oli hyvä paikka kasvaa, vaikka aikuisena olikin lähdettävä maailmalle. Se hallinnollinen yksikkö, jonka virassa palvelen, ei ole sellainen yhteisö. Mutta kaikki mitä teen, tähtää siihen, että joskus jossain tällainen yhteisö voisi toteutua.

----------------------------------------------

Ehdin eilen torstaina Suomen eksegettisen seuran tapahtumaan vain aivan lyhyesti iltapäivällä, kun Tieteiden talon luentosalissa oli juuri alkamassa paneelikeskustelu. Lyhytkin piipahdus oli kuitenkin virkistävä ja herätti monia ajatuksia.

Eksegeettisen päivän ulkomaisena vieraana oli kymmenen vuoden takaa tuttu professori David Clines ja vaimonsa Heather. Clines on aito vuoden 1968 partaradikaali, jonka missio on hämmentää perinteistä historialliskriittistä raamatuntutkimusta. Oli hykerryttävää katsoa, miten Suomen eksegeettinen kerma reagoi kysymykseen Miksi raamatuntutkimusta tehdään? Tai Mitä oikeasti pitää ajatella Jeesuksesta? Suomalaisessa keskustelussa nämä totuutta ja kannanottoa vaativat kysymykset on ajettu marginaaliin fundamentalismin pelossa. Opiskelijoille opetetaan, mitä Uuden testamentin teologiasta on sanottu, mutta ei sitä, mitä siitä pitäisi itse ajatella. Tietysti Clines - ehkä tietämättään - osui kipeään akateemiseen todellisuuteen, jossa tieteenalojen välinen status quo estää eksegeettejä olemasta teologeja ja systemaatikkona olemasta raamatuntutkijoita.

Saa nähdä, aiheuttaako Clinesin vierailu murtumaa tässä hauraassa konsensuksessa, joka kuuluu samaan suureen sopimuskokonaisuuteen, jolla perustellaan kirkon yhteiskunnallista asemaa. Olen suurimmaksi osaksi eri mieltä Clinesin kanssa teologiasta ja ideologiasta, mutta hänellä on kiistämätön kyky osua asian ytimeen ja olla tyytymättä hymistelyyn. Jään mielenkiinnolla odottamaan jatkoa.

2 kommenttia:

Tiina kirjoitti...

"Mutta suurin osa tuntemistani ihmisistä ei tiedä toisistaan yhtään mitään." Totta, Arto, sama täällä. Koska blogisi osoite on nykyään sähköpostisi allekirjoituksena, menin katsomaan sen keskiviikkona. Ja innostuin tekemään omaa blogia! Ja laittamaan osoitteeni meilieni perään.... sorry tämä kopiointi!Mutta nyt luin sinulta Nikulan kommentteja enkä olekaan enää ihan varma... no, oletan, että minunkin blogiani lukevat vain tutut (jos ylipäätään kukaan!). Ja tämä lähetystyöhön lähtemiseen valmistautuminen tuntuu kuitenkin kiinnostavan ihmisiä. Blogissa siitä voi kertoa pala palalta enemmän kuin mitenkään muuten. Joten se löytyy osoitteesta tiinavirtanen.blogspot.com

Arto kirjoitti...

Hieno päätös, Tiina, blogin aloittaminen! Luulisin, että sulle Mongoliaan lähtevänä lähettinä blogin pitäminen on erittäin perusteltu juttu. Odotan mielenkiinnolla raportteja sieltä.