Terve tultua

En tiedä, kuka tämän runon on kirjoittanut, mutta minulle sen (tai osia siitä) lausui tervetulosanoina Laina Tuominen, kun vierailin eräässä vanhusten raamattupiirissä Pitäjänmäellä. Laina oli odottanut kirkkoherran vierailua ja olisi halunnut juhlistaa sitä enemmänkin. Olimme kuitenkin yhtä mieltä siitä, että on hyvä tulla jakamaan yhteistä arkea.

Ensimmäisen säkeistön kohdalla ajattelin, että kyse on vain mistä tahansa kauniista vanhanaikaisesta värssystä, joka sanotaan ja sitten unohdetaan. Tämä runo ei kuitenkaan pääty korusanoihin, vaan menee syvälle.

Laina lainasi minulle sen kellastuneen, kauniisti taitellun paperin, johon tämä runo oli kirjoitettu ja jota hän säilyttää Raamattunsa välissä. Paperin yläreunassa lukee nimi Kurki-Suonio ja kääntöpuolella runon lopussa lukee: Esitetty nuorten suurjuhlassa Messuhallissa 1946. Muutamassa kohdassa käsialaa oli hieman vaikea tulkita. Toivottavasti olen lukenut oikein.

Olen nyt jo palauttanut paperin, mutta tallensin sen itselleni ja haluan jakaa sen muillekin.

TERVE TULTUA

Terve tultua, ystävä Jeesuksen,
uus ystävä joukkoon pyhien!
Terve tultua uuden elämän tielle,
veli (sisar) rakkahin meille!

Sydän rinnassa meillä niin hurmahtaa
ja siunaa lauluas valoisaa,
kun nähdä saamme: sun polkusi suortui,
koko sielusi nuortui.

Jaa eväämme kaikki ja matkaan käy!
Tie kaita on, määränpäätä ei näy.
Mut tunnetko: Henki sun ketjuumme liittää,
sinun tähtesi kiittää.

Tule kanssamme Herraa odottamaan,
joka päivä kokemaan lahjojaan,
tule kulumaan pyhässä palvelutyössä,
tule palamaan yössä!

Terve tultua valtojen taisteluun,
terve tultua murehen ahdinkoon!
Tule tuntoon polttavain erämaa-aavain,
sekä kristityn haavain!

Tule alle ristimme yhteisen,
oma ristisi ota salainen!
Tule itkuunkin, tule pettymään meistä
ja Jumalan teistä!

Terve tultua kanssamme kärsimään,
terve tultua kristityn häpeää!
Olet maistava myrskyn sä katkerimman,
oman lihasi vimman.

Terve tultua raukkana tuntemaan,
miten minä en parane ollenkaan!
Mut ihmehtien [?] saat kanssamme kiittää,
miten armo se riittää.

Tule juomaan Valoa voittavaa,
joka uusivat petokset paljastaa!
Tule kompastumaankin ja tiehesi suutu,
Hyvä Paimen ei muutu.

Terve ymmärtämään täällä puolittain,
näkymättömään tähyten sumuitse vain,
läpi sielusi piinan ja pimennyksen,
läpi epäilyksen!

Terve kanssamme armoa kerjäämään
ja lopulta jäämään yksinään
vain yhtä kysyen Ystävältä,
joka ei sua jätä.

Terve tultua joukkohon Jeesuksen,
tähän huonojen, köyhien, heikkojen.
Hänen kanssaan liitossa autuaassa,
mut vieraana maassa!

Onko tämä evankeliumien vaikein ja loukkaavin kohta?

Päivän aiheena on Elämän leipä ja evankeliumitekstinä Joh. 6:48-58, jossa Jeesus puhuu hätkähdyttävällä tavalla oman lihansa syömisestä ja veren juomisesta.

On varmaan oikein sanoa, että saarnasta tulee valmis vasta, kun se on seurakunnan kanssa jaettu. Jouduin aika tavalla stilisoimaan tätä saarnaa vielä messujatkojen jälkeen. Se, mitä alla lukee, ei siis ole aivan sama, mitä aamulla kirkossa puhuin. Aihe on sama ja puheen rakenne on sama. Jouduin kuitenkin aika lailla täsmentämään fokusta ja terävöittämään argumenttia, että sain sen tähän muotoon. Enkä tiedä, onko saarna vieläkään valmis. Senhän pitää jatkaa elämäänsä arjessa ja tulla siellä testatuksi, ennen kuin voi sanoa...

Lähestyn asiaa sanomalla ensi jotain yleistä uhrista, sitten uskon ja syömisen suhteesta ja lopuksi ikuisesta elämästä.

1. UHRI

Ensimmäinen tulkintayritys lähtee ajatuksesta, että puhe lihan syömisestä ja veren juomisesta on oikeastaan täysin ymmärrettävää.

Meidän kulttuurissamme uhratun eläimen lihan ja veren merkitys on hämärtynyt. Yhtenä syynä on tietysti se, että kristinusko itsessään poisti eläinten uhraamisen tarpeen opettaessaan, että Jeesuksen uhri ristillä riittää. Mutta Jeesuksen ajan maailmassa veren juominen ja lihan syöminen uhriateriana oli tuttua. Juutalaisuudessa tosin verta ei juotu, se vuodatettiin maahan. Uhraaminen oli kuitenkin pyhä toimitus. Ja jotta Jeesuksen uhrin merkityksen voisi käsittää, täytyy ymmärtää, mitä uhri tarkoittaa.

Lähi-idän mysteeriuskonnoissa jumalhahmon kuolema ja uudelleen herääminen oli tuttu aihe. Uudet uskovat tehtiin kokemuksellisesti osallisiksi tästä jumalhahmon kohtalosta. He valmistautuivat paastoamalla, pidättäytymällä sukupuoliyhteydestä ja opiskelemalla jumalhahmon kertomusta. Kun päivä koitti, heidät tuotiin yksityiskohtaisesti valmisteltuun kulttinäytelmään, jossa jumalhahmon tarina tehtiin läsnä olevaksi. Syödessään uhrattua lihaa ja juodessaan verta he saivat itseensä jumalhahmon voiman.

Mysteeriuskontojen uhrikäsityksellä on selkeät yhtymäkohtansa kristilliseen ajatteluun. Silti Jeesuksen uhrilla oli läheisempi yhteys muinaisen Israelin uhritoimituksiin. Uhrieläin antoi henkensä, jotta uhraajan henki säilyy. Paimentolaiset tunsivat eläimensä. Ei niitä huvikseen tapettu. Paikalleen asettuneet pienviljelijöille eläimet olivat lähes perheenjäseniä. Ne saattoivat joskus jopa asua samoissa huoneissa ihmisten kanssa. Eläimen uhraaminen oli pyhä toimitus. Lihaa syötiin ylipäänsä hyvin harvoin. Vuodatettu veri oli pyhää. Sitä ei juotu, vaan sen annettiin vuotaa maahan.

Mieleen tulee muutama vuosi sitten ilmestynyt Avatar-elokuva, joka kuvaa eläimen tappoa hyvin koskettavaksi, pyhäksi hetkeksi. Tapettua eläintä kunnioitetaan, koska se antaa henkensä toisten hyväksi. Uhriaterian lihan syöminen ja veren juominen tarkoittaa elämän jatkumisesta sen jumalhahmon voimassa, johon uskotaan. Juutalaisille tosin veren juominen oli loukkaava, mutta ei missään tapauksessa ennen kuulumaton ajatus. Kun nykyihminen syö moneen kertaan prosessoitua teollista ruokaa, yhteys henkensä antavaan eläimeen on katkennut. Arvostamme kuitenkin lähiruokaa, lattiakanaloita ja vastuullista lihatuotantoa. Siitä on vain lyhyt matka sen ymmärtämiseen, että näemme uhraamisen pyhänä toimituksena. Ehkä tämä ei vielä ratkaise Jeesuksen sanojen outoutta, mutta ainakin johtaa siihen suuntaan.

2. USKO JA SYÖMINEN

Toinen näkökohta, joka avaa syömisen merkitystä on uskon ja syömisen rinnastaminen: ”Sillä, joka uskoo, on ikuinen elämä” ja ”joka syö minun ruumiini, elää ikuisesti”. Siis sekä usko että syöminen antaa ikuisen elämän. Kristityn elämä on sekä uskomista, luottamusta johonkin sellaiseen, jota ei voida vielä täysin nähdä, että syömistä, käsin kosketeltavaa tekemistä, johon ei tarvita mitään selityksiä.

Tätä on ehkä parasta lähestyä vertauksen kautta. Sinulla on kirjahyllyssäsi Aleksis Kiven kootut teokset. Olet ostanut kirjasarjan, pidellyt sitä kädessäsi, selaillut sen lehtiä ja laittanut kirjahyllyyn arvokkaalle paikalle, mutta et ole ehtinyt vielä lukea niitä. Niin kauan kuin kirjasarja on lukemattomana kirjahyllyssä, se pysyy sinulle ulkopuolisena. Mutta eräänä kauniina kevätpäivänä otat ensimmäisen osan käteesi ja alat lukea. Kertomus vie mukanaan. Näytelmän henkilöt heräävät eloon. Juonen käänteet jäävät mieleesi. Luettuasi voit milloin tahansa noutaa nämä kokemukset uudelleen mielesi sopukoista, muistella niitä, mietiskellä niitä ja ruokkia mieltäsi ja sydäntäsi niiden viestillä. Ensin kirjat olivat sinulle ulkopuolisia. Nyt ne ovat sinun sisälläsi ja voit tulla niiden ravitsemaksi. Näin on elämän jokaisen suuren kokemuksen kanssa. Ne ovat ulkopuolisia tarkastelun kohteita kunnes otamme ne sisäämme.

Usko lähestyy salaisuutta toisesta suunnasta. Et ole ehkä koskaan nähnyt Aleksis Kiven koottuja teoksia, mutta olet kuullut niistä. Se, mitä olet kuullut, saa sinut odottamaan sitä päivää, että pääset lukemaan. Ilman tätä halua kirjasarjan näkeminen antikvariaatissa ei herätä sinussa mitään. Sisäinen halu ja lukeminen kuuluvat yhteen. Usko ja syöminen kuuluvat yhteen.

Jeesus sanoo: ”Sillä, joka uskoo, on ikuinen elämä” ja ”joka syö minun ruumiini, elää ikuisesti”.

3. IKUISEN ELÄMÄN RUOKA

Mutta Jeesuksen ruumiin syöminen saattaa edelleen kaikesta sanotusta huolimatta tuntua oudolta ja vieraalta. Itselleni lopullinen tulkinnan avain löytyy Jeesuksen sanoista: ”Niin kuin minä saan elämäni Isältä, niin saa minulta elämän se, joka minua syö.” Jeesuksen lihan syöminen antaa elämän samoin kuin Jeesus saa elämän Isältä.

Seuraava kysymys on: Miten Jeesus sitten saa elämän Isältä? Tästä Jeesus sanoo: ”Minun ruokani on se, että minä teen lähettäjäni tahdon” (Joh 4:34). Näin ollen meidän ruokamme on se, että teemme Jeesuksen tahdon! Jeesuksen ruumiin syöminen on yhtä kuin hänen tahtonsa tekeminen. Emme me täällä juo uhrieläinten verta, eivätkä kristityt ole kannibaaleja niin kuin kuulemma Prometheus-leireillä opetetaan. Joka niin väittää, ei ymmärrä evankeliumin ydintä. Meidän ruokamme on taivaallista ruokaa, joka kuitenkin tulee täysin kosketeltavaksi, lihaksi ja vereksi, kun toteutamme Jeesuksen tahdon.

Mikä sitten on hänen tahtonsa? Että me rakastamme toisiamme, niin kuin hän on rakastanut meitä, ts. uhrautuvalla, palvelevalla rakkaudella (ei niinkään romanttisella tai runollisella rakkaudella). Siksi tätä ateriaa, joka meille on katettu, kutsutaan rakkauden ateriaksi.

Kun me tämän syömme uskoen häneen, joka on itsensä uhrannut, meillä on ikuinen elämä.

Älä varasta

[Saarna Filia-messussa 1.3.2015]

Olen saanut tehtäväkseni puhua seitsemännestä käskystä.

“Viisauden alku on opetuksen kaipuu, opetuksen päämäärä on rakkaus, rakkaus on viisauden lakien noudattamista, ja lakien noudattaminen on kuolematto­muuden tae. Kuolemattomuus vie lähelle Jumalaa.” (Viisauden kirja 6:17-19)

Sananlaskujen tehtävänä on ilmaista jotain olennaista lyhyesti ja niin, että se jää helposti mieleen. Nykypäivänä tosin ulkoa opettelu tapahtuu vähemmän, koska kaikki tieto on muutaman älypuhelimen näppäilyn päässä. On tullut entistä tärkeämmäksi osata erottaa tärkeä vähemmän tärkeästä.

Sananl. 11:24-25 “Antelias antaa ja rikastuu yhä, saituri kitsastelee ja köyhtyy”, toisin sanoen antaessaan saa!

“Joka toisia ruokkii, syö itse kyllin, joka tarjoaa vettä, saa itse juoda.” Muista tämä, jos perustat ravintolan ja mietit hintaa vesilasilliselle!

“Joka aittansa sulkee, sitä kansa kiroaa, jonka vilja on kaupan, sitä kiitetään.”

Näissä lauseissa on jo esitetty olennaisia huomioita siitä jumalallisen suunnitelman osasta, jota kuvaa seitsemäs käsky kahdella lyhyellä ja ytimekkäällä sanalla “Älä varasta”. Kyse on omistamisesta, luonnonantimien oikeasta jakamisesta, kaupankäynnistä ja elinkeinotoiminnasta.

Sananl. 10:4-5 lisää näihin vielä työnteon, ahkeruuden ja laiskuuden: “Köyhyys seuraa kättä, joka työtä karttaa, toimeliaat kädet tuovat rikkauden. Viisas se, joka kesällä kerää, häpeä sille, joka korjuuaikana makaa.” Kaikkea tätä seitsemäs käsky siis koskee.

Luther kiteytty sen Vähässä katekismuksessa hyvin: “Älä varasta. Mitä se merkitsee? Meidän tulee niin pelätä ja rakastaa Jumalaa, että emme anasta lähimmäisemme rahaa tai omaisuutta emmekä hanki sitä itsellemme petollisella kaupalla, vaan autamme häntä kartuttamaan ja suojelemaan omaisuuttaan ja toimeentuloaan.”

Lähimmäisen huomioon ottamisen kautta tämä  hyvin henkilökohtainen, yksilölle annettu käsky laajenee yhteiskunnallisen huolenpidon suuntaan. Ja – kuten saamme nähdä – se kattaa oikeastaan suhteemme koko luomakuntaan ja sen kaikkiin antimiin.

Luther piti tämän käskyn rikkomista niin yleisenä tapana, että kirjoitti Isossa katekismuksessa: “Jos pitäisi hirttää kaikki ne, jotka ovat varkaita, vaikka eivät itseään sellaisina pidä, maailma kyllä nopeasti autioituisi ja kohta olisi pula pyöveleistä ja hirsipuista. Sillä juurihan sanoimme, ettei varastamista ole vain rahakirstujen ja taskujen tyhjentäminen. Se on levinnyt myös torille, kaikkiin kauppapuoteihin, lihatiskeille, viini- ja oputtupiin, työpajoihin, lyhyesti sanottuna kaikkialle, missä käydään kauppaa ja missä rahaa otetaan ja annetaan tavaran tai työn vastikkeeksi.”

Puheeni noudattelee yksinkertaistettua kolmen kohdan rakennetta: alku, keskikohta ja loppu. Se, mitä olen tähän asti puhunut, on alkua. Aloituksen tarkoitus on herätellä ja laittaa pohtimaan. Seuraavaksi siirrymme puheen keskikohtaan, jonka tarkoituksena on selvittää Jumalan hyvin antimien, omistamisen ja varastamisen välisiä suhteita. Lopuksi yritän sanoa jotain henkilökohtaista.

OMISTAMINEN JUMALAN ANTAMA TEHTÄVÄ 

Luther mainitsee katekismuksissaan rahan ja muun omaisuuden (“emme anasta lähimmäisemme rahaa tai omaisuutta”). Sanapari on siirtynyt sellaisenaan kirkon nykyiseen Katekismukseen, jonka 7. käskyn selitys alkaa: “Raha ja omaisuus ovat Jumalan hyviä ja tarpeellisia lahjoja. Samalla ne ovat ihmiskunnan yleisimpiä epäjumalia.”

Mielestäni tässä on tapahtunut pieni merkityksen muutos. Luther ei missään näytä esittävän tai olettavan, että raha olisi Jumalan hyvä ja tarpeellinen lahja. Luther selvästi käsittää, että raha on vain vaihdannan väline. Siksi hän aloittaa 7. käskyn selityksen Isossa katekismuksessa: “Oman itsesi ja aviopuolisosi jälkeen on sinua lähinnä ajallinen omaisuus. Myös sitä Jumala tahtoo varjella.”

Juuri tässä on ilmaistu kiellon “älä varasta” positiivinen, myönteinen vastakohta: Omaisuus kuuluu Jumalan varjeluksen piiriin. Sinulla on oikeus omaisuuteen. Kristillinen usko, Raamatun ilmoitus ja kirkon opetus ovat aivan selkeitä tästä lähtökohdasta: ihmisellä on oikeus yksityiseen omaisuuteen.

Mutta on aivan totta, mitä nykykatekismus sanoo toisessa lauseessa. Omaisuus on kyllä osoitus Jumalan hyvyydestä meitä kohtaan, mutta samalla se on ihmiskunnan yleisin epäjumala.

Katolisen kirkon katekismus (KKK), jota pidän erinomaisena kristillisen opin koosteena, auttaa muodostamaan kokonaisvaltaisen käsityksen omaisuudesta ja sen merkityksestä Jumalan suunnitelmassa.

Varastaminen on siis sitä, että anastaa itselleen jotain, joka on toisen omaa. Varastamisen ideaan siis sisältyy ajatus omistamisesta. Mutta omistamiseen taas sisältyy Raamatun mukaan ajatus Jumalan luomistyön tarkoituksesta.

“Jumala on alussa uskonut maan ja sen hyvyydet (goods/antimet) ihmiskunnan yhteisesti hoidettavaksi, jotta se pitäisi maasta huolen, hallitsisi sitä työllään ja nauttisi sen hedelmiä (1Ms 1:26-29). Luomistyön hyvyydet (antimet) on tarkoitettu koko ihmissuvulle.” Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kristinusko olisi jonkin sortin sosialismia. KKK jatkaa: “Maa on kuitenkin jaettu ihmisten kesken, jotta heidän elämänsä, jota uhkaa puute ja väkivalta, olisi turvattu.”  Yksityisellä omaisuudella on siis välillinen merkitys Jumalan suunnitelmassa. Omaisuus, omistaminen – oikeastaan Jumalan hyvin antimien vastuullinen hoito – on ihmisen tehtävä. Yksityisen omistusoikeuden perusteluna on siis raamatullisessa mielessä ihmisen luomisessa saama tehtävä.

KKK: “Oikeus yksityisomaisuuteen - - ei kumoa maan olemista alusta asti koko ihmiskunnalle annettu lahja. Se, että hyvyydet on tarkoitettu kaikille, on ensisijaista, silloinkin, kun yhteinen hyvä vaatii kunnioittamaan oikeutta yksityisomaisuuteen ja sen käyttöön. Tästä syystä ihminen ei saa näitä hyvyyksiä käyttäessään pitää laillisesti omistamaansa vain hänelle itselleen kuuluvana, vaan myös tavallaan yhteisenä, siinä mielessä, että se voi hyödyttää myös muita, eikä vain häntä itseään. Jonkin hyvyyden omistaminen tekee sen omistajasta Jumalan kaitselmuksen taloudenhoitajan, jonka tulee käyttää omaisuuttaan tuottavasti ja jakaa sen tuotto muidenkin, ennen kaikkea läheistensä kanssa.”

Tästä voisi ja pitäisi sanoa paljonkin, mutta luotan siihen, että olette fiksuina ihmisinä jo huomanneet mitä kaikkea tästä seuraa. Varastaminen on kaksisuuntaista. Samalla, kun varas anastaa jotain itselleen, hän kieltää jonkin Jumalan hyvän annin toisilta. Varas voi siis olla se, joka pidättää itsellään jotain sellaista, joka kuuluisi muille. Siksi olisi väärin pitää varkaina vain taskuvarkaita ja unohtaa ne, joiden päätöksien seurauksena tuhannet joutuvat kärsimään puutetta. Mutta aivan samalla tavalla seitsemäs käsky tuomitsee sen, joka työpaikalta pihistää klemmareita tai vessapaperia tai muuta yhteiseen käyttöön tarkoitettua, sillä molemmissa tapauksissa puuttuu kunnioitus ihmiselle annettua omistusoikeutta kohtaan.

Tosin Jumalan hyvin antimien ensisijaisuudesta seuraa se, että varkautena ei voi pitää sitä, että “tavaran omistajan kielto sotii järkeä tai sitä periaatetta vastaan, että hyvyyet kuuluvat kaikille. Äärimmäisessä ja ilmiselvässä hädässä ainoa keino voi olla ottaa tai käyttää toisen omaisuutta välittömien perustarpeiden (ravinnon, vaatetuksen tai suojan) saamiseksi.” Näemme siis, että varastamisen käsitteen taustalla pitää olla selvä käsitys siitä, mihin laillinen ja rehellinen omistaminen perustuu ja mikä on sen tarkoitus.

Tähän väliin tulee mieleen kaksi seinään maalattua tekstiä kahdesta eri paikasta. Ensimmäisen näin Ugandassa viisi vuotta sitten. Maantien varressa sijaitsevan vaatimattoman peltikattoisen majan oveen oli maalattu isoilla kirjaimilla “NO PAIN NO GAIN”. Toisen tekstin näin kaksi päivää sitten Tel Avivissa eräällä sivukujalla sijaitsevan autokorjaamon portissa: “Is it a crime to fight for what is mine?”

"No pain, no gain" on sanonta, jonka tarkoitus on rohkaista näkemään vaivaa. “Jos joku ei suosty tekemään työtä, hänen ei pidä myöskään syödä.” (2Ts 3:10). Työ on ihmisen velvollisuus. “Työllään ihminen osoittaa kunnioittavansa Luojan lahjoja ja häneltä saamiaan leivisköitä. Työtä tehdessään ihminen harjoittaa luonnollista kykyään. Työn tärkein merkitys tulee työn tekijästä ja niistä ihmisistä, joiden hyväksi se tehdään. Työ on olemassa ihmistä varten eikä ihminen työtä varten.” Siksi töissä laiskottelu, töiden välttely, väärä saikku on varastamista.

Toinen seinäkirjoitus herättää toisenlaisia kysymyksiä. Minkälaisesta omaisuudesta mahtaa olla kyse? Mitä kirjoittaja tarkoittaa taistelemisella? KKK sanoo: “Valtiovallalla on oikeus ja velvollisuus säädellä yksityisomaisuuden käyttöä yhteisen hyvän toteutumiseksi. - - Yrityksen johto on vastuussa yhteiskunnalle toimintansa taloudellisista ja ekologisista seurauksista. Heidän velvollisuutensa on ajatella ihmisten hyvinvointia eikä ainoastaan voittojen kasvattamista. Voitot ovat kyllä välttämättömiä, sillä niiden avulla voidaan tehdä investointeja sekä turvata yrityksen ja työpaikkojen tulevaisuus.- - Oikeudenmukainen palkka on työn laillinen hedelmä. Sen kieltäminen on varastamista.” Kiitämme Jumalaa tästä rauhallisesta mailman kolkassa, jossa yhteiskuntaa on rakennettu Katekismuksen arvoja kunnioittaen ja niin, että jokaiselle riittäisi yhteisestä kakusta. Seitsemännen käskyn mukaan olemme samalla myös velvoitettuja kansakuntana osallistumaan muiden kansakuntien hädän lievittämiseen. Jumala siunaa ne, jotka auttavat käyhiä, ja tuomitsee ne, jotka kääntävät heille selkänsä. “Anna sille, joka sinulta pyytää, äläkä käännä selkääsi sille, joka haluaa lainata sinulta”, opettaa Jeesus vuorisaarnassaan (Mt 5:42)

MITÄ TÄSTÄ PITÄISI SITTEN AJATELLA 

Papin ei pidä alkaa seurakunnan edessä liian yksityiskohtaisesti tunnustamana syntejään, koska se aiheuttaa vain turhaa juoruilua, joten puhun nyt vain yleisellä tasolla. Olin päättänyt valmistella tätä saarnaa kuluneella viikolla, kun pidin lomaa. En ollut varautunut niihin omantunnon kolkutuksiin, jotka pohdinta toi tullessaan. Olinko käyttänyt aikani oikein vai varastinko aikaa ja huomiota perheeltä eli niiltä ihmisiltä, jotka on annettu minun vastuulleni?

Siksi esitän tämän vetoomuksen. Tunnista omassa elämässäsi kiusauksen kohdat. Mitä sinä varastat? Miten laiminlyöt Jumalan sinulle antamaa hyvän taloudenhoitajan tehtävää? Älä kysy tätä tuomitaksesi itsesi, sillä se vain lamauttaa. Sen sijaan katsele tekojasi. Kiitä kaikesta hyvästä, mitä olet saanut. Pyydä Jumalaa olemaan joka päivä kanssasi, niin että tunnistat kiusauksen. Luota anteeksiantoon. 

Apostoli Paavali kirjoittaa efesolaisille:

Luopukaa siis valheesta ja puhukaa toinen toisellenne totta, sillä me olemme saman ruumiin jäseniä. Vaikka vihastuttekin, älkää tehkö syntiä. Sopikaa riitanne, ennen kuin aurinko laskee. Älkää antako Paholaiselle tilaisuutta. Varas älköön enää varastako, vaan tehköön työtä ja ansaitkoon rehellisesti toimeentulonsa, niin että voi myös antaa tarpeessa olevalle. Älkää päästäkö suustanne sopimatonta puhetta, vaan puhukaa sitä, mikä kulloinkin on hyvää ja hyödyllistä ja kuulijoille iloksi. Älkää tuottako surua Jumalan Pyhälle Hengelle, jonka olette saaneet sinetiksi lunastuksen päivää varten. Hylätkää kaikki katkeruus, kiukku, viha, riitely ja herjaaminen, kaikkinainen pahuus. Olkaa toisianne kohtaan ystävällisiä ja lempeitä ja antakaa toisillenne anteeksi, niin kuin Jumalakin on antanut teille anteeksi Kristuksen tähden. (Ef. 4:25-32)