Miikka Ruokasen niukalle tappiolle voidaan luonnollisesti esittää hyvin erilaisia syitä. Se on kuitenkin selvää, että vielä äänestystilanteiden alettua eri paikkakunnilla osa valitsijoista oli avoimella kannalla. Jos vain kuusi epäröijää olisi kallistunut toiseen suuntaan, vaali olisi saanut vastakkaisen loppuratkaisun. Siksi ajattelisin, että ratkaiseviksi tekijöiksi näissä vaaleissa nousivat varovaisuus ja pelot.
Varovaisille vanhassa on aina vara parempi. Mäkinen edusti tässä vaaliasetelmassa tuttua, turvallista ja muuttumatonta. Hänhän on jo piispa, eikä kirkko hänen myötään siis saanut uutta piispaa. Ehkä uudeksi Turun piispaksi ja Mäkisen seuraajaksi toivotaan toista samanlaista. Mäkinen profiloitui - ainakin osalle valitsijoista - kirkon kulttuuriarvojen säilyttäjänä, konservaattorina. Enkä halua arvostella näitä varovaisia, eihän konservatiivisuus koskaan ole kovin tyhmää. Yhteinen varovainen toiveemme siis voisi olla, että mikään ei Mäkisen vuoksi muuttuisi kirkossa ainakaan pahempaan suuntaan. Eikä todennäköisesti mikään muutukaan.
Toisaalta oli niitä, joille varovaisuus ei sinänsä riittänyt syyksi äänestää Mäkistä. Heille olennaisempia olivat ne pelot, joita Miikkan valintaan pyrittiin liittämään. Kahta avioeroa pidettiin osoituksena persoonan epävakaudesta. Kiinalaisen kristillisyyden tuomaa evankelikaalista tuulahdusta pidettiin varmana osoituksena siitä, että Miikka alkaisi erotella kirkon jäseniä uskoon tulleisiin ja rupusakkiin. Pelättiin kansankirkon korvautumista uskovien kirkolla. Ja pelot ovat vahva motivaattori, olen huomannut sen viime aikoina pariinkin otteeseen eri tilanteissa. Pelko on intuitio, jolle ihmiset antavat erittäin suuren arvon. Pelkojen ei tarvitse edes perustua tosiasioihin. Pelkotilan syntyminen riittää. Poliittisessa valtapelissä se, joka osaa pelata ihmisten peloilla, on vahvoilla. Ja tässä jos missä tiedotusvälineet ovat mestareita. (Esimerkki: Vielä viime metreillä tämän viikon Kirkko ja kaupunki yritti pelotella äänestäjiä jutulla Miikkan tittelistä yliopiston oppiainevastaavana.)
Itse lähdin tukemaan Miikka Ruokasen valintaa arkkipiispaksi, koska tunnen hänet vakaana persoonana, jolla on erittäin laaja ja perusteltu näkemys kirkosta ei pelkästään Suomessa, vaan maailmanlaajuisesti. Vaalikampanjan aikana Miikka nousikin suuren yleisön tietoisuuteen kirkonmiehenä, joka sujuvasti ylitti normaalina pidetyn töksähtelevän ja vaivautuneen medialäsnäolon. Ehkä meille kirkon ammattilaisille tärkeämpää oli kuitenkin se, että Miikkalla oli sanottavaa. Itse asiassa kampanjan kuluessa oli havaittavissa, että myös Mäkinen alkoi hapuillen löytää sanavarastoonsa hengellistä sanastoa. Väittäisin, että myös hänen puheensa radiossa valinnan jälkeen heijasteli Miikkan kanssa käytyjä keskusteluja. Ja hyvä niin, sillä Mäkisellä oli itsellään usein vaikeuksia saada sanotuksi mitään sisällöllisesti merkittävää. Vaikka varovaisuus ja pelot siis ehkä voittivat vaalin, todelliseksi voittajaksi saattaa sittenkin nousta se raikas uudistusmielisyys, joka sai Miikkan esiintymisestä aivan uutta pontta kirkolliseen keskusteluun. Tämä ei siis jää tähän. :-)
