Mediakesä alkoi parin viikon ilottelulla Jarin ja Virpin tekemisistä. Tuntuu melko käsittämättömältä, miten monta peräkkäistä iltapäivälehteä pystyttiin omistamaan asialle, jonka asianomaiset olisivat mieluummin pitäneet yksityisenään. Tyhjän jauhannan katkaisi vasta yllättävä ja käsittämätön tieto ihmiskaappauksesta. Lakimies Turunen Turusta avasi aivan uudet näkymät suomalaiselle turvabisnekselle. Ilmiö on tietysti vakava. On oikeasti mielenkiintoista saada tietää, mistä motiiveista täysin käsittämättömältä tuntuva riskinotto oli lähtöisin. Kahdeksan miljoonan lunnasvaatimus kertoo häikäilemättömästä ahneudesta. Mutta vaikka ihmiset ovatkin ahneita, ahneudella on yleensä jokin - jos ei sisäinen, niin ainakin ulkoinen - esto. Mikä laukaisi turkulaisen demariyrittäjän ja perheenisän estot? On kiusaus pitää kidnappausta yksittäistapauksena, jonka perusteella ei voi tehdä mitään laajempia johtopäätöksiä. Mutta on ehkä vielä suurempi kiusaus arvuutella laajemmilla yhteiskunnallisilla kytköksillä.
Olen kovin harvoin kommentoinut talousuutisia, vaikka seuraan niitä tietysti päivittäin. Kevään aikana on ollut ainakin kaksi toistuvaa ja tavallisen kansalaisen kiinnostusta ylläpitävää uutisaihetta: puolueiden, erityisesti Keskustan, vaalirahoitus ja valtio-omisteisten yhtiöiden johdon palkat. On selvää, että yritysjohdolle kuuluu maksaa hyvää palkkaa ja että puolueilla on oikeus hankkia rahoitusta yksityisistä lähteistä. Silti nyt tuntuu pahalta. Valtioyhtiöiden hallitukset ovat kansainvälistymisen kautta imeytyneet mukaan yrityskulttuuriin, jonka jäljet johtavat sylttytehtaalle. Palkitsemispolitiikkan kehittymistä ei olekaan ohjannut korkea moraali ja vastuullisuus, vaan häikäilemätön ahneus ja spekulointi. Eikä se tarkoita sitä, että suomalaisyritysten hallitukset olisivat olleet läpeensä moraalittomia palkkiopäätöksiä tehdessään. On vain niin kuin Jeesus sanoi, että pienikin hapate hapattaa koko taikinan. Jos Oraclen Larry Ellison otetaan vertailukohdaksi, suomalaiset huippupalkkiotkin alkavat tuntua nappikaupalta. Tulee vauhtisokeus ja tarvitaan ulkopuolista apua. Tiukka säännöstely ei merkitse markkinatalouden kuolemaa, vaan harhaisen potilaan pakkohoitoa tämän omaksi parhaaksi.
Pahalta tuntuu myös lukea uskovaisten tai muuten vain hyväuskoisten liikemiesten toikkaroinnista Keskustan ja vähän myös Kokoomuksen tukemiseksi. Hyvällä asialla siinä tietysti on oltu. SAK:n häikälemättömyydelle on etsitty balanssia ja tuen antaminen on lain mukaista. Mutta mopo on karannut käsistä. Olen sinnikkäästi pitänyt Vanhasta hyvänä ja luotettavana pääministeriä näihin aikoihin asti, vaikka yksityiselämän kautta hänen mainettaan onkin onnistuttu tahraamaan. Tapa, jolla pääministeri nyt väistelee ja siirtää vastuun puoluesihteeri Korhoselle, ei tunnu uskottavalta. Tietysti Korhosella on ollut selkeä vastuu puolueen toiminnan käytännön junailusta. Ei puoluesihteeri silti voi toimia ilman puheenjohtajan lupaa tai tämän selän takana. Jos Vanhanen vihjaa, että näin on tapahtunut, se pitäisi sanoa ääneen ja käydä avoin kädenvääntö Korhosen kanssa. Jo aikaisemmin esitettiin kyseenalaisia kytköksiä kunnallisen kaavoituksen ja Nova Groupin välillä. Nyt on nostettu esiin Kevan eläkerahojen ohjautuminen Novan hankkeisiin. Näin tapahtuu, kun tullaan vauhtisokeiksi. Hatunnosto ja papukaijamerkki valveutuneelle medialle.
Tosin kohun ympärillä liikkuu myös haaskatoimittajia. Ahneuden vastakohtapari on kateus, joka sanonnan mukaan vie kalatkin vedestä. Kun epäkohdat on paljastettu, tarvittaisiin asiantuntemusta ymmärtää, mitä yksityiselle vaali- ja tukirahoitukselle pitäisi sitten tehdä. Tai miten kansainvälisesti toimivien suuryritysten palkkiojärjestelmät saadaan kohdalleen. Kateus on siinä huono moottori.
Luin alkuviikosta David Lissin romaanin The Coffee Trader (Random House 2003). Se kertoo tarinan, joka sijoittuu Amsterdamin raaka-ainepörssin liepeille vuonna 1659. 1600-luvun Hollanti (Yhdistyneet Provinssit) oli selvinnyt Espanjan kanssa käydyn raskaan sodan ja kauppasaaroon aiheuttamasta lamasta. Pörssi kukoisti ja kaupankäyntiin oli tullut uusia tuulia. Enää ei tehty kauppaa vain raaka-aineilla, vaan myös erilaisilla johdannaisilla. (Futuurit oli kuulemma keksitty jo vuosisadan alussa, vaikka niillä keinottelu yritettiin moneen otteeseen kieltää. 1630-luvun tulppaanihulluuden aikana futuurikauppa meni äärimmäisyyksiin. Mike Dash: Tulipomania, 1999). Liss kutoo tarinansa portugalin-juutalaisen kauppiasyhteisön sisään ja liepeille. Miguel Lienzo on monien muiden juutalaisten tavoin paennut inkvisitiota Portugalista ja löytänyt Hollannista uskonnollisesti hämmästyttävän suvaitsevaisen ja kukoistavan kauppiastasavallan. Juutalaisten elämää valvoo Ma'amad, eräänlainen vanhinten neuvosto, jonka tarkoituksena on pyrkiä säilyttämään juutalaisen yhteisön kunnioitus hollantilaisten auktoriteettien silmissä.
The Coffee Trader on tuskin mikään romaanikirjallisuuden helmi, mutta sillä on ansionsa. Se kuvaa mielenkiintoisella tavalla nykyaikaisen pörssikeinottelun varhaisvaiheita. Ja se yrittää ehkä myös hieman ymmärtää kalvinistista ja juutalaista bisnesmoraalia. Tosin kalvinismista romaanissa ei sinänsä puhuta mitään. Tavalliset hollantilaiset ovat lähinnä olutta kittaavia ja seksuaalisesti häpeilemättömiä nautiskelijoita, jotka kunnioittavat puritaanisia saarnamiehiään vain teoriassa. Päätin lukea Mike Dashin Tulipomanian uudestaan, ainakin kursorisesti, kun se sattui sijaitsemaan kirjahyllyssä The Coffee Tradersin vieressä. Ehkä 1600-luvun Hollannissa viehättää ennakkoluuloton toimeliaisuus. Tai ehkä historia on ihan muuten vain kiinnostavaa. Ainakin historiaan uppoutuminen antaa mahdollisuuden viettää juhannusta typistymättä suomalaisiin kliseisiin.
