Kauan odotettu kolmen viikon kesäloma koittaa vihdoin maantantaina! Viimeinen viikonloppu ennen sitä tarjosi aika laajan tunnelmien skaalan. Lauantaina yksi kaste, yhden hautajaiset ja illan päätteeksi Kansallisteatterin Othello. Huomenna eli sunnuntaina on vuorossa Helsingin Rauhanyhdistyksen (eli lestadiolaisten) 120-vuotisjuhlajumalanpalvelus Johanneksenkirkossa aamulla ja siihen liittyvät juhlallisuudet päivällä.
Pääsin tosiaan katsastamaan Kansallisteatterin suurella näyttämöllä ensi keskiviikkona ensi-iltaan tulevan Othellon ennakkonäytännössä. Shakespearin alkuperäistekstin oli suomentanut, sovittanut ja ohjannut Michael Baran. En tietenkään tiedä miehestä mitään, kun olen niin pinnallisesti (ja omaksi tappiokseni) seurannut teatterialaa. Teksti oli mielestäni melko rosoista. Oli runollisuuden tavoittelua, virkamiessuomea ja hauskaa sanailua. Aika harvoissa kohdissa itse teksti kuitenkaan tempaisi mukaansa. Ehkä näyttelijöiden suorituksissakin oli vielä jotain keskeneräistä. Silti tarinan dynamiikka ja näyttelijöiden ilmeikkyys ottivat pihteihinsä.
Othello on mustasukkaisuustragedia. Ilkeämielisesti juonitteleva vänrikki Jago (Jussi Lehtonen) vetää hyväuskoiset hölmöt ja viattomat naiset omien valtapyrkimystensä toteuttajiksi. Lopulta tietysti ahne saa sananlaskun lupaaman lopun, mutta sitä ennen hölmöt ovat jo tuhonneet hyvät. Ei mitään uutta auringon alla. Sokea tahto kantaa selässään rampaa älyä. Toisella on jalat, toisella silmät. Kumpi määrää?
Puvustuksen teemana oli 2000-luvun rikkaat, kuuluisat ja sotilaat. Nähtiin siis kevlar-liivejä ja automaattipistooleita. Joissain kohdissa näyttelijöiden elekieli ja sotilasvarusteet tosin olivat vähän huvittavalla tavalla ristiriidassa. Machoilu jäi jotenkin puolitiehen. Mutta voi olla, että yön yli nukuttuani näen sen toisin... Hienoa teatteria joka tapauksessa. Suosittelen.
Ristiäisten ja hautajaisten toimittaminen peräkkäin on osa pastorin normaalia toimenkuvaa, eikä siinä ole oikeastaan mitään kovin hankalaa tai erikoista. Paitsi että syntymän ja kuoleman asettuminen peräkkäin jollain tavalla korostaa niiden ainutlaatuisuutta. Koin tänään jälleen miten älyttömän isoista jutuista on kysymys, kun ihmiset kutsuvat papin viettämään perhejuhliaan. En yhtään ihmettele, että kirkolle annetaan suomalaisessa yhteiskunnassa loppujen lopuksi tosi iso arvo, kun vakava paikka tulee. Toivottavasti itselläni ja kollegoilla säilyy korkea itsekritiikki ja vaatimustaso näiden toimitusten suhteen, koska niiden päälle rakentuu paljon.
Rauhanyhdistyksen huomista juhlaa odotan pienellä uteliaisuudella ja hyvällä fiiliksellä. Kokemukseni lestadiolaisista ystävistä ovat pelkästään myönteisiä, mutta aika vähän olen ollut ollut itse liikkeen kanssa tekemisissä. En ole vielä selvittänyt itselleni, mitä Suomessa tapahtuikaan vuonna 1888, mutta 120-vuotisjuhlia viettävät tänä syksynä myös ainakin Aikakauslehti Vartija ja Seurakuntien Lapsityön Keskus. Palatkaamme asiaan.
