jossa latasimme lämpöä akkuihin viikon verran. Lataus meni tosin sen verran punaisen puolelle, että saimme Saaran kanssa lievän lämpöhalvauksen maanantain retkellä Turkin puolelle. Ei siinä sen kummempaa, mutta seuraavana päivänä oli lihaksissa kuumeinen olo ja vatsa vähän aikaa sekaisin.Ehkä kivointa oli viimeisenä päivänä Välimeren turkoosiin raikkauteen hyppääminen laivan kannelta. Ruokakin oli muuten hyvää, paitsi että olimme valinneet all inclusive hotellin. Brittiläisen kulttuuri-imperialismin vähemmän mairitteleviin piirteisiin kuuluvat nimittäin fish and chips ja sandwiches, joita siellä tarjoiltiin ilmeisesti brittiläisvoittoisen asiakaskunnan maun mukaan. Tosin tzatziki ja luonnonjogurtti oli hyvää hotellissakin.
Tuli ihan mieleen vanha ystävämme, itä-saksalainen elämäntapaintiaani Torsten Rex kymmenen vuoden takaa Dublinista. (Toivottavasti Torsten on jo päässyt kaipaamaansa Etelä-Amerikkaan, en ole kuullut hänestä vuoden 1999 jälkeen.) Torstenilla oli tapana sanoa, että brittiläinen käsitys sandwichistä on kulttuuri-imperialismia, eikä hän sen vuoksi suostu syömään niitä. Olen alkanut ajatella vähän samalla tavalla. Kaksi vaaleaa paahtoleipäviipaletta, joiden väliin on puolihuolimattomasti heitetty kaupan halvimman laadun juusto- ja kinkkusiivut, on kai jonkinlainen metafora brittiläisyydestä. Käytännöllistä, mutta samalla mitäänsanomatonta. Amerikkalaisen sandwichin kanssa näillä pahvin makuisilla lärpäkkeillä ei ole juurikaan tekemistä. Ei niin, että olisin kaivannut Burger Kingiä. Turkin puolella Bodrumin satamassa syömäni meriahven ja siihen liittyvät alkupalat taisivat jäädä matkan parhaiksi makuelämyksiksi.
Luin nuoren norjalaisen Johan Harstadin melankolisen fär-saarelaisen tarinan Bluzz Aldrin Taviksena olemisen taito (Gummerus 2007) ja aloittelin pitkään hyllyssä vuoroaan odottanutta Oxfordin historian professorin Felipe Fernández-Armeston tiiliskiveä Millennium. A History of the Last Thousand Years (Scribner 1995). Fernández-Armeston edustama yläluokkainen, akateeminen brittikulttuuri on jollain ihmeellisellä tavalla yhteydessä näihin sandwicheihin. En vain tiedä miten. Joka tapauksessa Fernández-Armesto kirjoittaa sillä mielellä, että lukija ei pääse liian helpolla. Jos jokin propositio voidaan ilmaista kaksinkertaisella negaatiolla, sitä on käytettävä. Kirjan parasta antia on kulttuuripiirien rajat huimasti ylittävät rinnastukset, joiden kautta Aasian mantereen pienen läntisen ulokkeen eli Länsi-Euroopan sekava keskiaika alkaa näyttää aika sympaattiselta verrattuna Kiinan ja islamin suuriin projekteihin. Saa nähdä, riittääkö kesä (ja kestävyys) kirjan loppuun lukemiseen.
Töihin on palattava keskiviikkona, tosin melko leppoisissa merkeissä. Vihkipuheita tulee tietysti viilattua joitakin ennen kuin kesä on ohi. Lupasin tehdä RadioDein radiojumalanpalveluksen sunnuntaille 27.7. Samana päivänä olen aamulla Tuomiokirkossa avustajana ja klo 14 Temppeliaukion englanninkielisessä messussa liturgina. Seuraava saarna- ja liturgiavuoro Tuomiokirkossa on vasta 10. elokuuta.
