Tai mikä kansankirkossa ei ole vikana?
(Tämä artikkeli on julkaistu teoksessa Jokin meitä yhdistää - Näky kansankirkon jälkeisestä kirkosta. Kirjapaja 2021.)
Koko kansan kirkko on kaunis kuva siitä, miten kokonainen kansakunta on kääntynyt Kristuksen puoleen ja haluaa elää hänen seuraajinaan. Tällainen visio nousee suoraan Matteuksen evankeliumin lopusta, jossa Jeesus antaa opetuslasten tehtäväksi tehdä ”kaikki kansat” hänen opetuslapsikseen.
Historia tarjoaa Armenian apostolisen kirkon synnystä vuonna 301 alkaen esimerkkejä siitä, miten Jeesuksen sanojen toteuttamisessa on onnistuttu kokonaisten kansakuntien osalta. Kristinusko nosti kansoja kokoaan merkittävästi suurempaan rooliin maailmassa. Kristinusko synnytti luostarit, hospitaalit, yliopistot. Samasta maaperästä kasvoi humanismi ja moderni demokratia. Tunnemme myös tämän voittokulun kääntöpuolen. Valtakirkkona kirkosta tuli vallankäytön kirkko. Evankeliumi alistettiin hallitsijan pyrkimyksille. Kansankirkko menetti universaalin luonteensa ja ryhtyi vaalimaan kansallismielisyyttä.
Suomalainen kansankirkollisuus ei noussut suoraan uusitestamentillisesta ajattelusta tai pyrkimyksestä toteuttaa Jeesuksen antamaa tehtävää. Kansankirkollisuus on osa historiallista jatkumoa. Se oli - ja on jossain määrin edelleen - osa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kollektiivista itseymmärrystä valtiokirkkoaseman vähittäin purkauduttua. Kunnat erotettiin seurakunnista 1800-luvun puolivälin jälkeen. Presidentin oikeus nimittää piispoja lakkasi vasta vuonna 2000. Valtion ja kirkon, kuntien ja seurakuntien välinen kiinteä yhteys näkyy ja tuntuu edelleen. Vuonna 1869 vahvistettiin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ensimmäinen kirkkolaki. Kirkkolain vahvistaminen senaatissa ja myöhemmin itsenäisen Suomen eduskunnassa onkin valtiokirkollisuuden viimeisiä jäänteitä. Se sinetöi valtakirkon erityisaseman suhteessa maassa toimiviin muihin uskontokuntiin.
Suomen ortodoksisesta kirkosta joskus käytetty nimitys ”toinen kansankirkkomme” perustuu niin ikään historiaan ja lainsäädännölliseen asemaan. 1800- tai 1900-luvuilla syntyneille kirkkokunnille ei tällaista nimitystä suoda, vaikka niiden osuus väestöstä nousisi ortodoksisen kirkon rinnalle. Katolinen kirkko Suomessa voisi hyvinkin olla ”ensimmäinen kansankirkkomme”, mutta tällaista nimitystä siitä ei ole käytetty.
Kansankirkollisuus ei nouse kirkon teologiasta eikä tunnustuksesta. Pikemminkin se on pyrkimystä antaa selitys ja legitimiteetti julkishallinnon ja kirkon yhteistoiminnalle tilanteessa, jossa valtaosa väestöstä kuuluu edelleen kansankunnan historiaa määrittäneeseen kirkkokuntaan. Kansankirkollisuus on luonteeltaan säilyttävää, konservatiivista. Kansankirkollisuus käy kamppailua kirkon aseman säilyttämisestä. Jeesuksen sanat Matteuksen evankeliumissa sopivat siihen huonosti.
Kansankirkkoa on arvosteltu ainakin 1970-luvulta lähtien – joskus akateemisin, joskus enemmän kansanomaisin perustein. Viime vuosina kansankirkon kritiikistä on tullut valtavirtaa. Tämä kirjoitus ei ole kansankirkon kritiikin historiikki. Pikemminkin on kyse sen toteamisesta, että jotain olisi tehtävä. Olemmeko jo saavuttaneet käännepisteen?
Kansankirkko ei ole ulos kutsuttujen joukko
Kreikankielen sana ekklesia, jota Matteus, Paavali ja muut Uuden testamentin kirjoittajat käyttävät kristittyjen yhteisöstä, tarkoittaa julkista kokousta. Erityisesti sanalla viitattiin kansankokouksiin torilla tai muussa julkisessa paikassa. Kreikankielinen Vanha testamentti käyttää ekklesiaa vastineena heprean sanalle qahal, jolla on vastaava merkitys. Israelin teologinen nimitys on qehal YHWH (suomeksi usein ”Herran kansa”, vrt. Apt 7:38 ”silloin kun kansa oli koolla [en tee ekkleesia] autiomaassa”).
Jeesus tuli etsimään ja pelastamaan niitä, jotka oli jätetty syrjään tästä Jumalan kansan yhteydestä (Luuk. 19: 10). Tehdäkseen sen, hänen oli itsekin astuttava ulos. Heprealaiskirjen mukaan ulos astuminen on myös Jeesuksen seuraajan osa: ”Jeesus kärsi ja kuoli kaupunginportin ulkopuolella pyhittääkseen kansan omalla verellään. Lähtekäämme siis hänen luokseen leirin ulkopuolelle, hänen häväistystään kantaen” (Hepr. 13: 12–13).
Sanan ekklesia pohjamerkitys tulee sanoista ek ja kaleoo, kutsua ulos. Ulos kutsumisen erityismerkitys ei Uudessa testamentissa ole niinkään itse sanassa ekklesia ja sen käytössä, vaan siinä, minkälaiseen yhteisöön sillä viitataan. Kristityt on ensin kutsuttu sisään: ”Te ette siis enää ole vieraita ja muukalaisia vaan kuulutte Jumalan perheeseen, samaan kansaan kuin pyhät” (Ef. 2: 19). Kristityt on kutsuttu osaksi Vanhan testamentin Herran kansaa (qehal YHWH). Samalla toteutuu Herran kansan ja Jumalan valtakunnan profeetallinen rooli: olla merkkinä niille, jotka siitä vähät välittävät. Kristityt kutsutaan olemaan ”nuhteettomia Jumalan lapsia tämän kieroutuneen ja turmeltuneen sukukunnan keskellä” loistaen siinä ”kuin tähdet taivaalla” (Fil. 2: 15). Kristityn elämä on vaeltamista valossa (1. Joh. 1: 6). Valo ei saa jäädä piiloon, vaan sen tulee valaista koko huone (Matt. 5: 15).
Kansankirkko toteuttaa omalla tavallaan Jeesuksen alkuperäistä tehtävää kutsumalla mukaan niitä, jotka on muuten jätetty ulkopuolelle. Seurakunta ei ole salaseura, vaan julkinen instituutio. Kirkko ei voi jättää ulkopuolelle ketään. Ovien on oltava auki kaikille. Kaikki tämä on oikein ja hyvää. Kansankirkko kuitenkin epäonnistuu tehtävässään, koska se ei samalla kutsu ulos, toisenlaiseen ja uuteen elämäntapaan, jonka kautta Kristuksen valo loistaa, samalla tietysti muistaen, että evankeliumin aarre on meillä saviastioissa, jotta nähtäisiin tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalasta eikä meistä itsestämme (2. Kor. 4: 6).
Kansankirkko lähestyy kirkkona olemista toisesta suunnasta. Kansankirkollisuus tarjoaa kristillisyyttä, joka on ulkoistettu ammattilaisille. Olennaista on jäsenyys. Jäsenyys takaa instituution toiminnan. Kirkko voi kyllä julistaa kristillistä elämäntapaa, kutsuu murtamaan leipää ja kuulemaan apostolista opetusta, mutta nämä tehtävät kyetään hoitamaan ilman jäsenten vuorovaikutusta. Ulos kutsuminen, tähtenä loistaminen ja erottuminen maailmasta toteutuvat viran funktioina.
Kansankirkko ei usko niin kuin kirkko opettaa
Se, että kirkon jäsen ei usko niin kuin kirkko opettaa, ei ole pitkiin aikoihin ollut uutinen. Se on lähtökohta, joka tuskin enää järkyttää ketään. Kansankirkko pyrkii parantamaan tilannetta opettamalla entistä paremmin niin kuin kansa uskoo. Kansankirkko ei voi opettaa niin kuin kirkko opettaa, koska sen täytyy ensin kysyä, mitä kansa tahtoo sen opettavan. 2000-luku on ollut seurakuntakyselyiden aikaa. Kyselyt ovat suurten ikäluokkien kulttuurikirkollinen projekti, joka on siirtynyt osaksi kansankirkollista itseymmärrystä. Niiden avulla on etsitty trendejä, joihin toimintaa ja sanomaa voisi kiinnittää.
Kyselyitä tehtaileva kirkko on demokraattista päätöksentekoa korostava kirkko. Demokratialla kansankirkko tarkoittaa kirkon opetuksen eli sisällön alistamista kansan äänelle. Oppia lähestytään vallankäyttönä, ei totuuskysymyksenä. Juuri siksi - niin ristiriitaista kuin se onkin - kansankirkollinen seurakuntalaisuuden ihanne on valtaa käyttävä luottamushenkilö, ei evankeliumia todeksi elävä Jeesuksen opetuslapsi. Luottamushenkilön ei odoteta tuntevan Raamattua ja kirkon uskon perusteita, vaan seuraavan trendejä ja edustavan mielipiteitä. Vastuuta kantava, kristillistä elämäntapaa toteuttava nuori aikuinen halutaan mukaan kokoustamaan, muutoin hänen osallisuutensa messuyhteisöön tai muuhun perustason toimintaan mitätöityy.
Kirkon uskoon sitoutuva aktiivinen seurakuntalainen on kansankirkon mallissa ahtaan sisäpiirin jäsen. Kirkon uskoon sitoutuva pappi on vallankäyttäjä. Vallankäytöstä - vaikka kaikki tietävät sen olevan välttämätöntä ja monet pyrkivät sitä kohti - on tehty kirosana, joka vain vaivoin peittää alleen avoimen antiklerikalismi eli pappisvastaisuuden.
Kirkon viestintä antaa epäselvän äänen, koska se ”saarnaa kuorolle”. Viestintä on kohdistettu omille joukoille, ei uskosta osattomille. Kansankirkossa on tilaa kaikille, joten uskosta ei voi olla osaton. Pahimmillaan kansankirkon viestintä mitätöi, vähättelee ja demonisoi omaa sisäpiiriään.
Kansan - ainakin osan siitä - silmissä kansankirkko on menettänyt teologisen uskottavuutensa. Se on joko jämähtänyt edelliselle vuosituhannelle tai kadottanut ominaislaatunsa. Sen sijaan, että kirkko ahkerasti ja yksituumaisesti opettaisi kansaa kristinuskon perusteissa pilkasta ja häväistyksestä välittämättä, kansankirkko karttaa opettamista.
Lapsille ei enää voida kertoa evankeliumin totuuksia viranomaisten pelossa, joten kansankirkko indoktrinoi heitä turvallisiin yleishumanistisiin arvoihin. Kristillinen kasvatus, johon vanhemmat ja kummit ”yhdessä seurakunnan kanssa” sitoutuvat kasteessa, on ohentunut virreksi 499 Jumalan kämmenellä. Se on hieno ja kaunis virsi, mutta kun lapsella ei rippikouluun tullessaan ole muuta kristillistä kasvatusta, yksi viikko hienosti toteutettua leirielämää ei voi puutetta korvata. Virren tilalla rippikoululaisen huulilla soi v***u.
Kansankirkko ei kouluta pappejaan
Pappien yliopistokoulutus on ollut suomalaisen kansankirkollisuuden ylpeyden aihe, eikä syyttä. On voitu luottaa siihen, että saarnatuoliin nousee oppinut sananpalvelija. Oppineisuus ei ole tosin välttämättä tarkoittanut hyvää puhetaitoa, mutta se ei ole tämän kirjoituksen aihe.
Papiksi tullaan edelleen yliopiston kautta. Piispalla on toki mahdollisuus haastatella pappiskandidaattinsa. Lyhyellä ordinaatiokoulutuksella pyritään paikkaamaan yliopisto-opintojen ja pappisviran vaatimusten väliin jäävät ammottavimmat aukot. Vuoden tai parin pappiskokemuksella pääsee pastoraalikurssille.
Kyse ei ole siitä, minkälaisia teologisten aineiden opettajia yliopistoissa on. Kyse on siitä, että heidän tehtävänsä on palvella akatemiaa, ei kirkkoa. Yhtenäiskulttuurin aikana asialla ei ollut merkitystä. Se mikä kelpasi akatemialle, kelpasi kirkolle, sillä opiskelijoiden voitiin olettaa olevan saman kristillisen kulttuurin kasvattamia. Kansankirkollisuus elää edelleen yhteinäiskulttuurin aikaa. Akateeminen totuusvaatimus ja oletus kristillisestä kulttuurivaikutuksesta riittävät kirkollisen koulutuksen kriteeriksi.
Pappi ei kuitenkaan pärjää työssään pelkillä akateemisilla ansioilla ja oletetulla yleistiedolla kristillisistä perinteistä. Kirkon työ on rukousta, Jumalan Sanan edessä hiljentymistä, syvää vuorovaikutusta evankeliumin sanoman kanssa. Kansankirkko ei kuitenkaan edellytä tällaisia sisältöjä pappiensa koulutukselta.
Kansankirkko ei ole kansan kirkko
Kansankirkko haluaa olla kansalaisten kirkko. Siksi osallistuminen ja sen mahdollistaminen on toistuva aihe 2000-luvun strategioissa ja visioissa. Harvoin strategiat ovat kuitenkaan jalkautuneet selkeiksi toimenpiteiksi. Uuteen 2020 kirkkolakiehdotukseen on tosin lisätty pykälä seurakuntalaisten osallistumisesta. Seurakuntavaalien äänestysikärajaa on laskettu sillä haaveella, että se aktivoisi nuoria osallistumaan. Molemmat esimerkit kertovat vaikeudesta olla aidosti kansalaisten muodostama kirkko.
Kansankirkko on julkisoikeudellinen yhteisö, jonka asema perustuu mainintaan Suomen perustuslaissa sekä sen nojalla säädettyyn kirkkolakiin. Mikäli perustuslakia ei muuteta, kirkon julkisoikeudellinen asema ei muutu. Kansankirkko ei tällaista muutosta halua, koska kansankirkon dna perustuu aseman säilyttämiseen. Julkisyhteisöllisestä asemasta johtuva raskassoutuinen hallinto on välttämätön paha. Asetelma tyydyttää jossain määrin sekä konservatiiveja että liberaaleja. Konservatiiveille asetelma merkitsee sitä, että uudistuksia ei voi viedä läpi nopeasti. Liberaaleille se merkitsee lupaa muokata kirkkoa kansan enemmistön mielipiteiden suuntaan.
Seurakunnan kokouksiin (ekklesia, jumalanpalvelus) osallistuu alle kymmenes kirkon jäsenistä. Kansankirkollisuudelle tämä ei ole ongelma. On parempi, että ihmiset lepäävät kotona kuin että he harrastaisivat uskonnollisuutta. Kansankirkko ei tarvitse kansaa.
Merkittävä osa jäsenistä on yhteydessä kirkkoon ja omaan seurakuntaansa vain median välityksellä. Kansankirkollisuuden kannalta tämä on tulevaisuuden kirkko. Kun ihmiset voivat valita mediansa ja sen näkökulman, jonka he kirkosta haluavat kuulla, he eivät ole enää sidoksissa oman seurakuntansa viranhaltijoiden kapeaan ja satunnaiseen näkökulmaan. Kansattomalle kansankirkolle sopii, että sitä johtavat toimittajat ja somevaikuttajat, eivät piispat ja kirkkoherrat.
Kansankirkko ei ole missionaalinen kirkko
Jeesuksen lähetyskäskyssä (Matt. 28: 18–20) ilmaisema ohjelma kansojen kirkosta pitää sisällään ajatuksen oppilaaksi tekemisestä (kr. matheeteuein, sanamukaisesti: opetuslapseuttaa). Juuri siinä kiteytyy kirkon eli Kristuksen seuraajien joukon perustehtävä: tehdä opetuslapsia, seuraajia, oppilaita, niitä, jotka seuraavat Mestaria.
Kansankirkossa asiaa ei ole totuttu ilmaisemaan näin. Kirkkolaki määrittää kirkon perustehtäväksi “julistaa Jumalan Sanaa ja jakaa sakramentteja sekä toimia muutenkin kristillisen sanoman levittämiseksi ja lähimmäisenrakkauden toteuttamiseksi” (KL 1:2). Seurakunnan tehtäväksi mainitaan kirkon tehtävän toteuttaminen huolehtimalla “jumalanpalvelusten pitämisestä, kasteen ja ehtoollisen toimittamisesta sekä muista kirkollisista toimituksista, kristillisestä kasvatuksesta ja opetuksesta, sielunhoidosta, diakoniasta ja lähetystyöstä sekä muista kristilliseen sanomaan perustuvista julistus- ja palvelutehtävistä.” (KL 4:1). Kansankirkko suoriutui tästä tehtävien moninaisuudesta virkojen välityksellä. Jokaiselle perustehtävän osa-alueelle on omat virkansa. Näin kaikki tulee hoidetuksi.
Mutta ei ole tullut. Opetus ei ole mennyt perille, lapsia jää kastamatta, kirkon kasvatusputken läpäisseet parikymppiset eroavat kirkosta, diakonia ei kosketa valtaosaa seurakuntalaisista millään tavalla lähetystyöstä puhumattakaan. Lähdettiin tekemään opetuslapsia, mutta tulikin jäseniä. Ja nyt se ei jäsenille enää riitä.
Syksyllä 2019 julkaistu Ovet auki – Suomen evankelis-luterilaisen kirkon strategia vuoteen 2026 ilmaisee perustehtävän merkityksen vahvasti: “Organisaation on tiedettävä, mitä varten se on olemassa. Kirkon perustehtävä eli mission on edistää Jumalan valtakuntaa ja julistaa Jeesusta Kristusta maailman pelastajana. Tämä on kirkon olemassaolon perimmäinen syy. Perustehtävä ohjaa kaikkea kirkon elämää ja toimintaa.” Voiko sen enää selkeämmin sanoa? Varsinkin, kun tämän jälkeen seuraa vielä lause: “Sen tulisi olla myös jokaisen kirkon jäsenen tapa elää.”
Kristillisyys on elämäntapa. Se on Jeesuksen seuraamista ja oppilaana olemista. Koska se on vaivalloinen ja monella tavalla maailmalle vieras elämäntapa, kristitty tarvitsee toista kristittyä ja jatkuvaa yhteyttä elävään Jeesukseen. Kirkko on siellä, missä Jeesus on. Ja Jeesus on siellä, missä kaksi tai kolme on koolla hänen nimessään (Matt. 18: 20). Missionaalinen kirkko ei vain “huolehdi julistustehtävistä” vaan elää todeksi Jeesuksen antamaa tehtävää tehdä opetuslapsia. Tällainen puhe on kansankirkolle vierasta.
Luukkaan tallentama Jeesuksen ohjelmanjulistus Nasaretin synagogassa (Luuk. 4: 18–19) on viime aikoina nostettu aivan syystä Matteuksen lähetyskäskyn rinnalle. Jeesus luki Jesajan kirjasta. Tehtävänä on ilmoittaa hyvä sanoma köyhille, vapautus vangituille ja sorretuille, näköä sokeille ja Herran riemuvuoden tuleminen. Ohjelmanjulistuksessa voidaan nähdä evankeliumin sosiaalinen, jopa radikaali poliittinen ulottuvuus. Kansankirkossa se on kuitenkin tarkoittanut poliittisen irrottamista hengellisestä. Jeesuksen läsnäolo, keskinäinen yhteys, leivän murtaminen ja rukous eivät kansankirkossa ole edellytyksiä poliittiselle missiolle. Ne, jotka tuollaista hieman pietismiltä haiskahtavaa uskonharjoitusta harrastavat, pysykööt kuplassaan, kun kirkko antaa lausuntoja yritysverotuksesta, tasa-arvosta ja ihmisoikeuksista.
Sosiaalisen ja hengellisen asettuminen kansankirkossa vastapooleiksi ei ehkä ole kenenkään vika. Se on vain seurausta siitä, että kansankirkon perustehtävä hajoaa työmuodoiksi ja viroiksi. Opetuslapseksi tulemisen läpäisevä ajatus puuttuu. Siinä on molemmat.
Kansankirkko taitepisteessä
Kirkon nelivuotiskertomus 2016-2019 kertoo karulla tavalla kotien kristillisen kasvatuksen ohenemisesta. Kastettujen lasten kokonaismäärä on lähes puolittunut kahdessa vuosikymmenessä reilusta 50.000:sta noin 28.000:een. Alhainen syntyvyys selittää vain osan muutoksesta. Merkittävämpi muutos lienee se, että vielä pari vuosikymmentä sitten kansankirkollisuuden pelastuksena nähty kulttuurikristillisyys on menettänyt otteen nuoriin sukupolviin. ”Luterilainen yhtenäiskulttuuri loi edellytykset kristillisyyden ja vaikkapa kirkollisten toimitusten symboliseen liittämiseen suomalaisuuteen. - - Tässä tutkimuksessa esitettyjen havaintojen perusteella kulttuurikristillinen identiteetti ja sen myötä luterilaisen kirkon mahdollisuus toimia kansalaisuskonnon roolissa on taitepisteessä. Erityisesti milleniaalien sukupolvessa (aineistossa 30–39-vuotiaat) oli nähtävissä suoranainen kulttuurikristillisyyden romahdus” (Uskonto arjessa ja juhlassa. Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2016-2019, s. 254).
Kansankirkollisuus ehkä riitti suurille ikäluokille, mutta nyt se loitontaa. Kansankirkollisuudesta ja sen koko kansaa yhdistävistä rituaaleista on tullut osa ongelmaa, ei sen ratkaisua.
Uudessa tilanteessa kirkon on uudelleen perusteltava olemassaolonsa. Perustehtävä voi kirkastua uudelleen. Anna-Maija Raittilan välittämä profetia kirkon tulevaisuudesta virressä 52 on käynyt toteen: ”Se tehdään köyhäksi.” Kirkon köyhyys ei ole itsetarkoituksellista rahan puuttumista ja telttakokouksiin siirtymistä. Köyhyys on tarvitsemista. Kansankirkko tarvitsee kansaa, koska sillä ei ole sitä enää. Kansankirkko tarvitsee keskinäistä yhteyttä, koska sitä ei ole. Kansankirkko tarvitsee apostolien opetusta, koska opetuslapseksi tullaan kuuntelemalla Mestaria. Kansankirkko tarvitsee elävää Jeesusta, koska kirkko on vain siellä, missä hän on.
Kansankirkko on tullut köyhäksi. Siinä on lohtua. “Kun siltä kaikki puuttuu, sen voimattomuus muuttuu ylistysvirreksi”.
