perjantaina, maaliskuuta 12, 2010

Varovaisuus ja pelot ratkaisivat arkkipiispan vaalin

En voi sille mitään, että vaalin tuloksen selvittyä hienoiseen pettymyksen tunteeseen sekoittui iso annos aitoa yllättyneisyyttä. Ja mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä yllättyneempi olen, että Miikka tuli kaikesta mediassa esitetystä latistamisesta huolimatta melkein valituksi. Se on itse asiassa huikea tulos, eikä meidän kirkon uudistumista toivovien ja sen puolesta toimivien ole mitään syytä jäädä tuleen makaamaan.

Miikka Ruokasen niukalle tappiolle voidaan luonnollisesti esittää hyvin erilaisia syitä. Se on kuitenkin selvää, että vielä äänestystilanteiden alettua eri paikkakunnilla osa valitsijoista oli avoimella kannalla. Jos vain kuusi epäröijää olisi kallistunut toiseen suuntaan, vaali olisi saanut vastakkaisen loppuratkaisun. Siksi ajattelisin, että ratkaiseviksi tekijöiksi näissä vaaleissa nousivat varovaisuus ja pelot.

Varovaisille vanhassa on aina vara parempi. Mäkinen edusti tässä vaaliasetelmassa tuttua, turvallista ja muuttumatonta. Hänhän on jo piispa, eikä kirkko hänen myötään siis saanut uutta piispaa. Ehkä uudeksi Turun piispaksi ja Mäkisen seuraajaksi toivotaan toista samanlaista. Mäkinen profiloitui - ainakin osalle valitsijoista - kirkon kulttuuriarvojen säilyttäjänä, konservaattorina. Enkä halua arvostella näitä varovaisia, eihän konservatiivisuus koskaan ole kovin tyhmää. Yhteinen varovainen toiveemme siis voisi olla, että mikään ei Mäkisen vuoksi muuttuisi kirkossa ainakaan pahempaan suuntaan. Eikä todennäköisesti mikään muutukaan.

Toisaalta oli niitä, joille varovaisuus ei sinänsä riittänyt syyksi äänestää Mäkistä. Heille olennaisempia olivat ne pelot, joita Miikkan valintaan pyrittiin liittämään. Kahta avioeroa pidettiin osoituksena persoonan epävakaudesta. Kiinalaisen kristillisyyden tuomaa evankelikaalista tuulahdusta pidettiin varmana osoituksena siitä, että Miikka alkaisi erotella kirkon jäseniä uskoon tulleisiin ja rupusakkiin. Pelättiin kansankirkon korvautumista uskovien kirkolla. Ja pelot ovat vahva motivaattori, olen huomannut sen viime aikoina pariinkin otteeseen eri tilanteissa. Pelko on intuitio, jolle ihmiset antavat erittäin suuren arvon. Pelkojen ei tarvitse edes perustua tosiasioihin. Pelkotilan syntyminen riittää. Poliittisessa valtapelissä se, joka osaa pelata ihmisten peloilla, on vahvoilla. Ja tässä jos missä tiedotusvälineet ovat mestareita. (Esimerkki: Vielä viime metreillä tämän viikon Kirkko ja kaupunki yritti pelotella äänestäjiä jutulla Miikkan tittelistä yliopiston oppiainevastaavana.)

Itse lähdin tukemaan Miikka Ruokasen valintaa arkkipiispaksi, koska tunnen hänet vakaana persoonana, jolla on erittäin laaja ja perusteltu näkemys kirkosta ei pelkästään Suomessa, vaan maailmanlaajuisesti. Vaalikampanjan aikana Miikka nousikin suuren yleisön tietoisuuteen kirkonmiehenä, joka sujuvasti ylitti normaalina pidetyn töksähtelevän ja vaivautuneen medialäsnäolon. Ehkä meille kirkon ammattilaisille tärkeämpää oli kuitenkin se, että Miikkalla oli sanottavaa. Itse asiassa kampanjan kuluessa oli havaittavissa, että myös Mäkinen alkoi hapuillen löytää sanavarastoonsa hengellistä sanastoa. Väittäisin, että myös hänen puheensa radiossa valinnan jälkeen heijasteli Miikkan kanssa käytyjä keskusteluja. Ja hyvä niin, sillä Mäkisellä oli itsellään usein vaikeuksia saada sanotuksi mitään sisällöllisesti merkittävää. Vaikka varovaisuus ja pelot siis ehkä voittivat vaalin, todelliseksi voittajaksi saattaa sittenkin nousta se raikas uudistusmielisyys, joka sai Miikkan esiintymisestä aivan uutta pontta kirkolliseen keskusteluun. Tämä ei siis jää tähän. :-)

6 kommenttia:

Elina Koivisto kirjoitti...

Olipas hyvää ja mielenkiintoista analysointia! Facebook-ystävien tilapäivityksissä ja keskusteluissa on näkynyt juuri tuollaisia pelkoja. Vaali on varmasti tiivistänyt kirkon hengellistä uudistusta toivovien ja rukoilevien joukkoa ja tuo tappiosta huolimatta jotain hyvää mukanaan.

Timo S. Paananen kirjoitti...

Enpä ole aiemmin nähnyt Mäkistä luonnehdittavan konservaattoriksi, Ruokasta uudistusmieliseksi :-)

Mutta näinhän sen voi myös ajatella. Mäkinen edustaa sitä kädenlämmintä luterilaisuutta, jonka puitteisiin kirkko on itsensä asetellut. Ruokanen taas keikuttaisi tätä perusturvallisuutta teologisesti perinteisimmillä tulkinnoillaan.

Olen samaa mieltä siitä, että pelko sai toiset äänestämään kahdesta pahasta pienempää, tässä tapauksessa Mäkistä. Konkreettinen, realistinen pelko oli mielestäni kuitenkin olemassa - että Ruokasen valinta saattaisi pysäyttää tai ainakin viivästyttää sitä uudistustyötä jota mm. Yhteys-liike ajaa.

Arto kirjoitti...

No, olipa hyvä, että Timo luit tätä mun blogia, niin tämäkin asia selvisi. :-) On aivan selvää, että valtamedian sekaannus uudistaja-konservatiivi-akselilla on tarkoitushakuinen. Yhteys-liike ajaa uudistusta yhdessä asiassa, mutta vaalikampanjan aikana tuli aika selväksi, että sen uudistustien päässä on iltaruskon kirkko. Haalean luterilaisuuden tilalle kaivataan havahtumista siihen, että yhtenäiskulttuurin aika on ohi. Mäkisen valinta ei tietenkään muuta asetelmaa suuntaan eikä toiseen ja vaali sai varmasti aikaan hyvää nostetta kirkon jatkuvaa hengellistä uudistusta kaipaavien riveissä.

Anonyymi kirjoitti...

Ensiksi minua kirjoittajana koskeva rajoitus: Olen tavallinen kansankirkon jäsen. En tunne kumpaakaan arkkipiispaehdokkaista. Vaalia seurasin mediasta. Seuraavassa en kirjoita ihmisistä vaan median luomista kuvista.

Voimalassa Ruokanen vakuutti mediataidoillaan. Vaikutelma oli esiintymistaitoisesta mutta kovasta ihmisestä. Vetäytyvä ja leukaansa puhuva Mäkinen oli aidompi ja siis uskottavampi. Radiossa (ylen 1) kumpikin ehdokas oli tasavahva ja luonteva.

Media muuntaa ihmistä, mutta se myös paljastaa. Uskottavuudessa on aina tekijä x, jota mikään koulutus tai kokemus ei voi antaa. Naiivi kun olen, ajattelen, että tekijä x syntyy rehellisyydestä omalle itselle.

Katsoja ja kuulija on omien havaintojensa varassa. Usein, niin kuin nyt, materiaalia on liian niukasti päätelmien tekemiseksi. Toivottavasti saimme hyvän ja mediaa pelkäämättömän arkkipiispan. Mutta tarvitsemme kaikki ne äänet, joista kirkkomme muodostuu.

Kiitos tästä blogista. Se on yksi tärkeä ääni.

Sirkka-Liisa Heinonen

Jukka Ryhänen kirjoitti...

Pärstä kertoo kaiken. Ruokanen on positiivisen ja innostavan oloinen, Mäkinen nuhjuinen iloton vätys :) (anteeksi kaikki mäkis-fanit, mutta julkisessa tehtävässä olevaa saa arvostella ja sen kovemmin minkä korkeampi on torni)

Näin sen näen! Herrojen puheet tietysti osaltaan vahvistavat asian todeksi.

Eikö Jeesus tuonut meille iloa ja rohkeutta eikä masennusta, ahdistusta ja totuuden välttelyä?

Siisös missä maassa ja ajassa tässä oikein eletään. Noustaanko nyt ystävät hyvät jo barrikadeille. Vieno (?) toivomus...

Sisaruus kirjoitti...

Olen samaa mieltä edellisten kanssa. M.Ruokanen antaa siis pappina jo positiivisen vaikutelman olemuksellaan ja käytöksellään. Mäkisen saarnoista en itse asiassa ole saanut mitään irti, kun ensinnäkin olen jo kiinnittänyt huomiota puhetyyliin, mikä ei ole kovinkaan innostavaa, anteeksi vain arvostelu :)
Vaalitenteissä Mäkisellä tuli esiin takeltelu ja sanojen hakeminen, kun taas Ruokanen oli rento ja luonteva sillä hän vaikutti tietävän mitä sanoo.

Media toi tarkoituksellisesti esiin vastakohta-parit, jotka vaikuttivat liikaa lopputulokseen. Jos olisi julkisuuteen tuotu muutakin niin, tulos olisi ollut toinen, näin ajattelisin.