tiistaina, kesäkuuta 02, 2009

Helluntai toi kesän

Saaran lakkiaisviikonloppu hujahti ohi ja nyt ollaan jo kesäkuussa. Bloggauskin taisi hyytyä viikoksi kaiken hulinan keskellä. Nyt on mielessä kuitenkin eräs asia, jonka haluan purkaa tekstiksi.

Eilen maanantaina käsittelimme hiippakuntavaltuustossa Helsingin hiippakunnan toimintasuunnitelmaa. Siinä puhuttiin kirkon strategian mukaisesti jäsenyyden vahvistamisesta. Huomasin miettiväni tätä asiaa Skotlannin matkan jälkeen hieman uudesta näkökulmasta. Asia tuli uudelleen esiin tänään tiistaina, kun pohdimme pienellä porukalla, onko kulttuurielämä kaapannut uskonnon kirkolta.

Suomen ev.-lut. kirkossa on voimassa saman aikaisesti useita eri strategioita. Osittain nämä strategiat ovat toisilleen vastakkaisia, osittain ne täydentävät toisiaan. Ehkä voidaan silti sanoa, että jäsenyyteen kirkko suhtautuu melko yksimielisesti: siitä on pidettävä kiinni ja sitä on vahvistettava. On vain vähän jos ollenkaan niitä ääniä, joiden mukaan laajasta jäsenyydestä ei tarvitse välttämättä pitää kiinni.

Suomen näkökulmasta katsottuna tämä tuntuu itsestään selvältä, vaikka tosiasiassa kyseessä on merkittävä valinta. Sehän tarkoittaa, että kirkko on valmis painottamaan toiminnassaan ja julkisuuskuvassaan niitä asioita, jotka palvelevat laajaa jäsenyyttä, siis kansalliskirkkomallia. Vastaavasti kirkko on valmis jättämään vähemmälle ne asiat, jotka vieraannuttava suuria massoja. Ei siis ole mikään ihme, että kirkolta on totuttu ottamaan vastaan hajutonta ja mautonta viestintää, josta tulenpalava evankeliumi ja yhteiskunnallinen paatos on perattu pois.

Jopa kirkon liittoutuminen korkeakulttuurin kanssa tulee tästä näkökulmasta ymmärrettäväksi. Kirkolla on (Pekka Y. Hiltusen esittämää ajatusta seuratakseni) oma, julkisen uskonnollisuuden matriisinsa, joka ei juurikaan kuulu ihmisten yhteisölliseen arkeen tai heidän henkisiin harrastuksiinsa. Toisaalta juuri tässä julkisen uskonnollisuuden roolissaan kirkolla on hämmästyttävän vahva kansa tuki. Suvivirren kieltäminen kevätjuhlista herättää kansan syvissä riveissä hieman primitiiviseen rasismiin vivahtavan kansankirkollisen paatoksen.

Satsaaminen jäsenyyteen on siis kaikesta edellä sanotusta johtuen aivan loistava strateginen valinta. Ainakin niin kauan, kun kansallinen paatos riittää. Sen rapistumisesta on olemassa tiettyjä merkkejä, vaikka Suomi onkin tässä suhteessa hyvin konservatiivinen kansakunta. Siksi kirkko ei mitenkään voi toimia pelkästään laajaan jäsenyyteen perustuvan strategian varassa. Tarvitaan täydentäviä toimintasuuntia. Samalla, kun kirkko pitää yllä kansallisen instituution kulisseja, sen tulee pyrkiä kulissien takana vahvistamaan kirkon olemusta kristillisenä yhteisönä. 

Tässä on kuitenkin aivan selkeä motiivien ristiriita. Yhteisön rakentaminen, kiinteämpään seurakuntayhteyteen kutsuminen tai jumalanpalveluksen korostaminen yhteisöllisenä sitoumuksena (eikä julkis-institutionaalisena näytöksenä) tuntuu laajan jäsenyyden kannalta hieman vaaralliselta. Eiväthän ihmiset oikeasti halua kiinteämpää seurakuntayhteyttä, sanotaan. He vierastavat liian kohtisuoraa puhetta Jeesuksesta, voidaan huomauttaa. Ne, jotka ottavat uskonsa liian tosissaan, vaarantavat kansankirkon aseman, muistutetaan. Huonoina esimerkkenä voidaan mainita naispappeuden ja homoliittojen vastustajat. Nämä ovat laajan jäsenyyden kannalta täysin relevantteja huomioita. Mikä tahansa normaalin arjen tasolle ulottuva kristillinen vakaumus voi mahdollisesti olla vaarallinen kansalliskirkon näkökulmasta. Ihmiset eivät ole yhtä mieltä arjesta, vaan toteuttavat erilaisia valintoja. Laajan jäsenyyden säilyttävä kirkko ei voi legitimoida yhtä arkea toisten kustannuksella. Siksi kirkko sietää lähes mitä tahansa arjen elämän mallia, mikä ei ole lain ja yleisten tapojen vastainen.

Miksi sitten Skotlannin matka herätti ajattelemaan jäsenyyden merkitystä? Skotlannin kirkon kansallinen asema perustuu historiaan ja monarkiaan, ei enää jäsenyyteen, joka on pudonnut alle 10 prosenttiin. Siksi Skotlannin kirkolla ei ole painetta - eikä edes mahdollisuutta - esiintyä koko kansan äänenä. Ollakseen relevantti sen toiminnan on perustuttava niihin evankeliumista nouseviin painotuksiin, jotka koetaan ajallemme keskeisinä. Tietysti vastaava tilanne on yhtä lailla Englannin kirkolla tai monilla Saksan maakirkoilla, joiden tilannetta en kuitenkaan niin hyvin tunne.

En ole ihan varma, mihin tämä pohdinta omalla kohdalla johtaa. Pidän oikeasti laajan jäsenyyden säilyttämiseen tähtäävää strategiaa perusteltuna ja hyvänä ratkaisuna. Toisaalta näen sen sisällöllisen ohuuden ja opportunismin. Se ei voi olla ainoa strategia. Voi olla, että tässä mielessä meillä on hyvin ihanteellinen tilanne. Samalla, kun virallinen kirkko ylläpitää kansallista instituutiota, sen siipien suojassa toimivat yhteisöt ylläpitävät kirkon evankelista (= evankeliumiin perustuvaa) ydintä, jonka varassa kirkko kaikkialla maailmassa lopulta toimii. Vaikka jäsenyysstrategia siis joskus tulisikin tiensä päähän, kirkko jatkaa elämäänsä ja toteuttaa tehtäväänsä yhtä hyvin Suomessa kuin Skotlannissa tai missä tahansa muualla.

Ei kommentteja: