Kirkolliskokouksen täysistunto 4.11.2025
Arvoisa puheenjohtaja,
Aloite koskee käynnissä olevaa kirkon strategian valmistelua vuosille 2027–2032. Emme esitä, että strategiassa tulisi varautua kirkollisverosta luopumiseen ja julkisoikeudellisen aseman purkamiseen. Sen sijaan aloitteen ponsi on, että kyseisen strategian tulisi sisältää askelmerkit sellaiselle työskentelylle, jonka seurauksena kirkolla on mainittu varautumis–suunnitelma. Nähdäksemme tällainen strateginen ajattelu ei ole pelkästään järkevää, vaan elintärkeää. Siksi toivomme, että aloite saa perusteellisen valiokuntakäsittelyn.
Aloitetta on jo etukäteen myös moitittu. On esitetty, että kirkon ei tulisi itse nostaa esiin näin tulenarkaa aihetta, kun sellaiseen ei ole näkyvää ulkoista painetta. Argumentti on heikko. Riskiarviointi pitää nimenomaan tehdä paljon ennen kuin tilanne on päällä. Kirkossa keskustelu on julkisoikeudellisen aseman vuoksi avointa. Tämän aloitteen hyväksymisen kautta voidaan kuitenkin päättää siitä, missä ja miten riskiarviointia tehdään.
Joku saattaa ajatella, että riskiarviointia on jo riittävästi tehty suljetuin ovin. Ehkä on päädytty siihen, että riskiä ei ole tai se on äärimmäisen epätodennäköinen. Totta kai verotusoikeuden lakkaamista ja sen seurauksia on pohdittu eri pöydissä. Pöytäkeskustelu ei kuitenkaan ole sama asia kuin strateginen työskentely. Pöytäkeskustelu saattaa jopa olla yksi tapa ylläpitää ylimielistä asennetta, työntää pää pusikkoon ja kieltää uhkat.
Erityisen voimakas argumentti aloitetta vastaan on se, että aloite itsessään luo vaarallisen skenaarion. Se siis ikään kuin ryhtyy toteuttamaan itseään. Sen sijaan, että strategisesti varautuisimme luopumiseen, olisi kaikin voimin pyrittävä siihen, että kirkko säilyttää asemansa. Ymmärrän tämän. Kaikin voimin pyrkiminen siihen, että kirkko säilyttää asemansa kuitenkin tarkoittaa, että meillä on täysi ymmärrys niistä syistä, joiden vuoksi se voi asemansa menettää. Siksi tämä aloite.
Edellä mainitsemistani – ja mahdollisesti muistakin – syistä johtuen olen täysin varautunut siihen, että aloite koetaan liian kiusalliseksi ja keskustelua ei haluta käydä. Mutta keskustelun tyrehdyttäminen olisi huono viesti. Aloitteen vähimmäistavoite on toki jo saavutettu, kun nyt pidän tämän puheenvuoron. En siis ole huolissani aloitteen vuoksi. Kirkon vuoksi sen sijaan olen. Kirkko elää kaltevalla janalla. Taloussuunnittelu nojautuu siihen, että jana pysyy suorana ja ennustettavana. Voi olla, tai sitten ei. Kaikki voi hyvin nopeasti muuttua. Historian saatossa keisarikunnat ovat kaatuneet. Liike-elämässä näin on tapahtunut monille vahvoille bisnesimperiumeille.
Jim Collins on vuonna 2009 julkaisemassaan kirjassa How the Mighty Fall, Miten suuret kaatuvat, tutkinut tekijöitä, jotka johtavat suuryritysten tuhoon. Keräämänsä datan pohjalta Collins kuvaa viiden askelen varoittavan ohjelman. Askelet ovat: 1. Menestyksen tuoma ylimielisyys, 2. Hallitsematon rönsyily, 3. Riskien kieltäminen, 4. Epätoivoiset pelastusyritykset ja 5. Mitättömyyteen suostuminen tai kuolema. Sellaisella suuryrityksellä, jota hän kuvaa, menee erittäin hyvin kohdassa 3. Riskien kieltäminen. Se elää huippuvaihettaan. Uskotaan siihen, että riskit eivät meitä koske. Keskustelua ei haluta käydä. Pää työnnetään pensaaseen. Häiritsevät näkemykset estetään. Julkisuuskuvaa hallitsee itseluottamus.
Koska olen siteerannut tätä kirjaa jo 15 vuotta sitten Helsingin hiippakuntavaltuustossa, on aivan selvää, että kirkollisessa elämässä trendit ovat moninkertaisesti hitaampia kuin nopeasti sykkivässä liike-elämässä. Sen vuoksi niiden havaitseminen on erityisen vaikeaa. Olen ollut kuuntelemassa, kun Collins on puhunut aiheesta kirkkojen johtajille, joten asia on kuitenkin yhteinen. Ylimielisyys, rönsyily ja riskien kieltäminen johtavat vaaran paikkaan. Suomen evlut kirkon elämässä huippuvuodet ovat jo takana ja olemme nyt kohdassa 4. Epätoivoiset pelastusyritykset. Sen sijaan, että pyrittäisiin uudelleen löytämään oma ydin, lähdetään entisestään lisäämään laajuutta, turvaudutaan kyselyihin siitä, mitä kansa tahtoo, yritetään seurata trendejä ja luovutaan kurinalaisuudesta. Ulkopuolelta tarkastellen kuitenkin näkee, että se on pakotettua, monen mielestä vastenmielistä, ”feikkiä”, kuten nykyään sanotaan.
Epätoivoisten pelastusyritysten sijaan tarvittaisiin ryhdistäytymistä ja ytimeen palaamista. Jim Collinsin havainto yrityksistä, jotka ovat nousseet kriisin partaalta, on juuri tämä. Ne ovat ryhtyneet uudelleen toteuttamaan perustehtäväänsä kurinalaisesti ja suhtautuneet strategiseen työskentelyyn suurella intohimolla. Toiminnan kurinalaisuus, management discipline, on liike-elämän termi, joka ehkä aiheuttaa ihottumaa armon varassa kelluvassa kirkkoyhteisössä. Mutta kurinalaisuus ei tarkoita vanhakantaista kurittavaa johtamista tai toksisuutta. Se tarkoittaa sitä, että kirkon johto itse osoittaa kurinalaisuutta, tinkimätöntä pitäytymistä siihen, mistä on sovittu. Eihän se kivaa ole, mutta No pain, no gain, menestys ei synny ilman tuskaa, tai kristillisemmin, per crucem ad lucem, ristin kautta valoon.
Entä sitten, jos kirkko todella menettää verotusoikeuden ja julkisoikeudellisen aseman? Minkälainen kirkko se olisi? Vaikka mieleni tekisi, en ryhdy esittämään skenaarioita, koska sellaiset eivät kuulu aloitteen sisältöön. Ymmärrämme kaikki, että kyseessä olisi järisyttävä muutos, joka edellyttää vuosikymmenen mittaista varautumista. Siksi aloitteen sisältämä ponsi koskee kirkon strategian valmistelua. Toivon, että aloitteesta käydään hyvä lähetekeskustelu ja että se saa perusteellisen valiokuntakäsittelyn tavoitteena kirkastaa käsitystämme kirkon ytimestä, auttaa näkemään selkeämmin, mikä on olennaista, ja vahvistaa kristillistä todistusta maassamme.
