Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa on edustettuna kaksi eri uskontoa. Niillä on hyvin paljon yhteistä. Niin paljon, että ne voivat tunnistaa yhteisen alkuperänsä. Sitä paitsi monet kirkon jäsenet osaavat melko sujuvasti toimia molempien uskontojen piirissä. Toinen näistä uskonnoista perustuu suomalais-historialliseen kirkkoinstituutioon. Kutsun sitä nimellä kirkkousko. Toista uskontoa on hieman vaikeampi määritellä, koska se jakautuu eri lahkoihin, mutta sen peruspiirteenä on usko evankeliumien kertomaan Jeesukseen. Kutsun sitä nimellä Jeesus-usko.
Tämä jaottelu saattaa tuntua yllättävältä ja epäreilulta. Eivätkö muka kirkkouskovaiset uskoisi Jeesukseen? Vastaväite ja kysymys ovat aiheellisia. Jeesus aivan varmasti kuuluu myös kirkkouskoon. Jeesukselle on aina tilaa kirkossa, sen toiminnassa ja sen viestinnässä. Mutta kirkkousko voi aivan hyvin toimia myös ilman Jeesusta. Lapsille ja perheille voidaan varsin hyvin järjestää kirkollista toimintaa, jossa Jeesusta ei mainita. Kirkkouskonnollisessa viestinnässä Jeesusta voidaan käyttää meeminä, mutta voidaan myös varsin hyvin keskittyä viestimään vain siitä, mitä kirkkoinstituutiolle kuuluu. Tämä johtuu siitä, että kirkkousko ei elä Jeesuksen varassa, vaan kirkkoinstituution varassa.
Ajatuksena on, että varjelemalla kirkkoinstituutiota varjellaan samalla myös Jeesusta väärinkäytöltä. Siksi kirkkousko käy jatkuvaa taistelua Jeesus-uskovien kanssa. Kirkkouskovien näkökulmasta Jeesus-uskovat ratsastavat Jeesuksella, kun pitäisi olla toisin päin: Jeesuksen pitäisi ratsastaa uskovilla. Kirkkouskovat korostavat oikeaa käytöstä Jeesus-uskon mittarina ja heidän mielestään Jeesus-uskovat eivät oikeasti elä niin kuin opettavat. Kirkkouskovat pitävät Jeesus-uskovia tekopyhinä, omahyväisinä ja opillisina.
Vastaavalla tavalla voidaan sanoa, että eivät Jeesus-uskovat halveksi kirkkoa instituutiona, vaikka heille se ei olekaan ensisijainen. Ehkä heidän joukossaan on myös niitä, jotka halveksivat kirkkoa, mutta he edustavat tavallaan Jeesus-uskon äärimuotoa ja tietoista vastapoolia kirkkouskolle. Useimmille Jeesus-uskoville kirkko on tärkeä. Kirkko kantaa tehtävää. Missiologiassa on opittu sanomaan "kirkolla ei ole missiota, vaan missiolla on kirkko". Se tarkoittaa: missio, tehtävä, Jumalan toiminta, se mitä Jumala tekee maailmassa, on ensisijainen, kun kirkko on toissijainen. Kirkko on väline, ei itse tarkoitus. Tämä on Jeesus-uskoa. Heille kirkko on uskottava vain, jos sillä on ydin siinä tehtävässä, jonka se on Jumalalta saanut. Ilman ydintä kirkko on vain kuori ja se ryhtyy puolustamaan omaa asemaansa. Jeesus-uskova ei katso ratsastavansa Jeesuksella, vaan paljon enemmän: hän asettaa koko olemisensa Jeesuksen sovitustyön varaan.
Piispojen hankala tehtävä on pyrkiä johtamaan molempia uskontoja. Useimmat piispoista ymmärtävät tämän - ja ovat nöyriä tehtävän edessä. Mutta eivät kaikki. Olemme ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa ainakin yksi piispoista on selkeästi asettunut kirkkouskon puolelle Jeesus-uskoa vastaan. Kysymys sukupuolineutraalista avioliitosta on oivallinen mittari. Mikäli piispa katsoo, että kirkossa tulee olla tilaa sekä perinteiselle että sukupuolineutraalille käsitykselle, hän tasapainoilee kirkkouskon ja Jeesus-uskon välillä. Kirkon yhteiskunnallinen asema - kirkkousko - edellyttää, että se hyväksyy sukupuolineutraalin avioliittolain ja sen aatteellisen premissin: tasa-arvo on riippuvainen avioliiton sukupuolineutraaliudesta. Kirkon oma opetus - Jeesus-usko - edellyttää, että miehen ja naisen välisellä avioliitolla on erityinen merkitys.
