maanantaina, toukokuuta 22, 2006

Parempia saarnoja!

Kuka muuten nykyään käy kuuntelemassa saarnoja?
Vaikka aika monet eivät käy, silti saarnasta puhutaan. Ilmeisesti silloin, kun kirkkoon mennään, juuri saarnalta odotetaan aika paljon. Ja usein petytään.
Mulla on nyt ollut vajaat kolme vuotta mahdollisuus vaikuttaa asian tilaan. Olen saarnannut Helsingin tuomiokirkossa noin kerran kuussa. (Seuraava vuoro on muuten ensi sunnuntaina 28.5. klo 10 - tai oikeastaan jo lauantaina klo 18 iltakirkkossa.) Päivikki Antola kävi viime talvena pyytämässä multa materiaalia niin sanottuun saarnatutkimukseensa, joka sitten lehtien palstoilta (Hesari, Kotimaa) osoittautui jonkinlaiseksi asenteelliseksi ristiretkeksi. Hänhän on itse julkisuudessa referoinut tutkimustaan nostamalla sieltä esiin joitain aika triviaaleja yksityiskohtia, mm. kuinka usein saarnassa mainitaan helvetti.
Kotilan Heikki reagoi keskusteluun viime viikon Kotimaassa. Heikin mielestä saarna heijastaa aika hyvin kirkon uskon tilaa. Eli jos saarna on kriisissä, kirkon uskokin on kriisissä. Eikä saarnaa pelasteta retoriikalla, jos uskon sisältö on kadoksissa.
Olen samaa mieltä. Mutta mikä on se 'kirkon usko', joka koskettaa tämän päivän ihmistä, on uskollinen Raamatulle ja perinteelle, ei sorru lapsellisuuksiin eikä fundamentalismiin ja kaiken lisäksi vielä innostaa kuulijan muutokseen?
Vaihtoehtoja:
1) Luterilaisuus - saarnataan ihmisille luterilaisuutta. Se on hieman epämääräinen yhdistelmä sosialidemokraattista puolueohjelmaa, hiljaista jurnuttamista, armon kerjäämistä ja hurmahenkien mollaamista. Jokaisen saarna voi kiteyttää klassiseen uskontunnustukseen "kaikki saavat tulla, kaikki saavat olla ja kaikki saavat pullaa". Saarnan tavoitteena on tyynnytellä rauhaton mieli siihen varmuuteen, että mitään ei voi tehdä, eikä edes saa yrittää tehdä, koska kaikki tekeminen ja yrittäminen on syntiä. Armo kuuluu kaikille kuin peruspäiväraha. Yrittäjät ovat harhaoppisia sekä hengellisesti että taloudellisesti. Kirkkokansa lähtee kotiinsa laahustaen ja iloisena siitä, että kukaan muukaan ei ole yhtään parempi.
2) Aitoluterilaisuus - saarnataan ihmisille Lutheria. Tämä vaihtoehto on muuten sama kuin yllä, mutta tässä palataan ajassa taaksepäin sellaiseen luterilaisuuteen, joka oli vallalla viime vuosisadan alkupuolella.
3) Hihhulointi - saarnataan 'raamatullisesti'. Tämä vaihtoehto on ilmeisesti käytössä Nokia mission työssä, mutta tunnen lajin muutenkin aika hyvin. Raamatusta otetaan mikä tahansa paikka ja aletaan uskottelemaan, että asiat toimii tänä päivänä samalla tavalla kuin siinä on sanottu. Ja jos eivät toimi, niin tosiasiat ovat väärässä, ei usko. Tälle on olemassa selvä tilaus. Luulisin, että tieteellis-teknisesti orientoitunut miespuolinen kristitty voi aika usein odottaa tämän tyyppistä retoriikkaa.
4) Psykologisointi - saarnataan ihmisille elämäntaitoja. Ainakin se me tiedetään, että keski-ikäinen naisväestö keskimäärin kaipaa tällaista tarjontaa.
5) Hard rock hallelujah - laitetaan saarna rokkaamaan. Tätä on tosi vaikea yhdistää urkumusiikkiin, joten ehkä tällaista pitää kokeilla muualla. Ja näin ollen sen merkitys messusaarnan kannalta jää marginaaliseksi.
Listaa vois tietysti jatkaa, tämä tuli aika spontaanisti. Varmaan kaikkia näitä tarvitaan jossain määrin. Oikeesti haasteita on monia: kirkkojen arkkitehtuuri ja akustiikka, ihmisten jäykkyys ja ylivarovaisuus kirkkotilassa, juhlallisuuden kulttuuri, saarnan pituus/lyhyys, henkilökohtaisuuden vierastaminen. Mutta pohjalla on silti kysymys: Mihin saarnaaja itse uskoo? Jos hän uskoo enemmän Greenpeaceen kuin Jeesukseen, niin vaikeahan se on evankeliumin sanoista lähteä liikkeelle.

2 kommenttia:

Pekka kirjoitti...

Hauskaa jaottelua.
Silti vielä:
Who's talking. Eikö saarnaan vaikuta saarnaaja, se, ketä hän pyrkii miellyttämään. Kenelle saarnaajan sisäinen minä on velkaa? Ketä saarnaaja pyrkii miellyttämään, kosiskeleeko kannattajia, haluaako kannuksia, miksi pyrkii osoittautumaan ja kenen silmissä

Arto kirjoitti...

Totta, totta! Kirjoitin epämääräisen listani varmaan jonkinlaisessa turhautumisen tilassa, kun aihe oli epäämääräisen turhauttavasti esillä parissakin lehdessä toukokuussa. Saarnastahan tulee totta, kun saarnaaja on yhtä saarnansa kanssa. (Näin ei aina ole.) Mutta siinäpä se. Eihän se ihmisiä pelasta, jos piru saarnaa omaa totuuttaan, vaikka saarnaisi kuinka hyvin. No, ehkä se aiheuttaisi terveellisen pelästymisen kuitenkin. Sekin voisi olla hyödyllistä! Siis piruilu on parempi kuin hurskastelu?