Epävarmojen ja haluttomien Kutsuja ja Varustaja

Saarna Pitäjänmäen kirkossa 8.9.2019 Jeesus, parahtajamme
2. Moos. 4: 10-12; 2. Kor. 3: 4-6; Mark. 7: 31-37

Kaksi viikkoa sitten esittelin teille Sobitan. Hän on 40-vuotias bangladeshilainen nainen, jonka turvapaikkahakemus Suomessa oli hylätty ja hän odotti käännytystä Saksaan. Siunasimme häntä ja monet teistä ovat rukoilleet hänen puolestaan sen jälkeenkin. Vein Sobitan lentokentälle seuraavana torstaiaamuna ja kaksi suomalaista poliisimiestä saattoivat hänet Hampurin koneeseen. Hampurista hänet kuitenkin siirrettiin heti seuraavana päivänä Bochumiin ja sieltä Essenissä olevaan vastaanotto­keskukseen noin 250 km päähän Hampurista. Hän ei ole vielä saanut yhteyttä siellä oleviin kristittyihin, jotka voisivat häntä auttaa. Sobita lähetti toissa päivänä viestin, jonka haluan teille lukea.

”Isä, minulla on syntymäpäivä syyskuun 9. päivänä. Pidättehän minut rukouksissanne, niin että voin elää onnellista ja täyttä elämää rakkaitteni kanssa. Isä, haluan sanoa sinulle jotain Pitäjänmäestä. Kun olin Pitäjänmäellä, tunsin aina kuin se olisi ollut kotini, jossa on vanhempani, lapseni, veljeni ja sisareni. Te olitte minulle kuin perhe. Annoitte minulle niin paljon rakkautta ja rohkeutta. Teitte minut vahvaksi. Pienen elämäni kautta haluan antaa teille takaisin kaiken sen rakkauden, jota sain teiltä. Haluan antaa kaiken Pitäjänmäen ihmisille. Haluan lähettää rakkauteni niille sisarille ja veljille, jotka tarvitsevat sitä. Haluaisin antaa kaiken apuni ja rakkauteni teille. Ehkä olen nyt kovin kaukana teistä, mutta sydämessäni ja rukouksissani olette aina kanssani. Rakkaudella teidän, Sobita.”

Mitä me teimme Sobitalle? Emme paljonkaan. Otimme hänet vastaan ihmisenä. Kuuntelimme, hymyilimme, kutsuimme hänet mukaan. Rukoilimme yhdessä, siunasimme matkaan. Se tuntui niin vähältä. Mutta Sobitalle se oli paljon. Enkä nyt tarkoita, "että kykenisimme ajattelemaan mitään omin päin, mitään mikä on peräisin meistä itsestämme. Meidän kykymme on saatu Jumalalta, ja hän on myös tehnyt meidät kykeneviksi palvelemaan uutta liittoa.”

Puhutaan kuitenkin Mooseksesta. Kun Jumala kutsui häntä, hän esteli sanoen: "Herra, minä en ole koskaan ollut hyvä puhuja enkä ole nytkään, vaikka sinä olet puhunut minulle. Minulla on hidas puhe ja kankea kieli." Mutta Jumala vastasi hänelle: ”Kuka on antanut ihmiselle suun? Kuka tekee ihmisestä mykän tai kuuron, näkevän tai sokean? Enkä juuri minä, Herra? Mene nyt, minä olen sinun kanssasi, kun puhut, ja neuvon sinulle, mitä sinun tulee sanoa.”

Raamattu alusta loppuun -tapahtuma on kahden päivän aikana vyöryttänyt eteemme valtavan kirjon Vanhan testamentin nimiä ja tapahtumia. Yksi asia, joka on erityisesti puhutellut, liittyy juuri Raamatun henkilöihin. Raamattu on täynnä onnettomasti kompuroivia, epävarmoja, haluttomia ja pelokkaita ihmisiä, joita Jumala käyttää. 

Kuningas Salomo oli oikea miesten mies, monessa asiassa ylivertainen esikuva – mutta samalla myös naisten mies. Hän edusti kaikkea hyvää, mutta lankesi kaikkeen pahaan, vallan, nautinnon ja rikkauden houkutuksiin. Hänen isänsä Daavid mokasi pahasti, teki aviorikoksen ja surmautti himoitsemansa naisen puolison. Mutta kun hän katui, Jumala armahti ja vahvisti hänen kuninkuutensa. Joona lähti suoraa päätä pakoon, kun Jumala antoi hänelle tehtävän.

Myös Mooses oli haluton vapauttaja. Hän kasvoi faraon tyttären hoivissa, mutta joutui pakenemaan, koska kiivastuksissaan tappoi miehen. Eikö siinä jo ollut tarpeeksi syytä ajatella, että kaikki on lopussa? Mama, I just killed a man (put a gun agaist his head, pulled the trigger, now he’s dead, kuten edesmennyt Freddie Mercury lauloi Bohemian Rhapsodyssä). Tästä ei tullut mitään. Näkemiin kaikki, täytyy lähteä pois. Pakomatkallaan Mooses löysi naapurimaasta paimentolaisia ja asettui heidän luokseen, perusti perheen. Ehkä se ei ollut faraon hovissa kasvaneelle kovin ylentävää, paimentaa nyt lampaita karulla seudulla, kun Niilin jokilaaksossa oli viljaa, olutta ja loisteliasta kulttuurielämää. Mutta Jumalalle Mooses ei ollut menetetty tapaus eikä Jumala ollut unohtanut. Juuri siellä, missä Mooses kävi omat synkät yksinpuhelunsa ja öiset pohdintansa, siellä Jumala ilmestyi palavassa pensaassa, ilmoitti nimensä, otti kansojen historian käsiinsä ja kutsui murhamiehen, josta oli tullut lammaspaimen, toteuttamaan suunnitelmaansa.

Mooses oli haluton ryhtymään kansansa vapauttajaksi. ”Herra, en ole koskaan ollut hyvä puhuja.” Ei minusta ole. Olen enemmän sellainen syrjään vetäytyvä. En kaipaa huomiota. - - Mutta Jumala tunsi Mooseksen paremmin kuin tämä itse. Siksi Jumala kutsuu myös sinua työhönsä.

Muistat varmaan, miten innokkaasti apostoli Paavali tästä kirjoitti roomalaisille:  ”Meillä on saamamme armon mukaan erilaisia armolahjoja. Palvelutehtävän saanut palvelkoon, opetustehtävän saanut opettakoon, rohkaisemisen lahjan saanut rohkaiskoon. Joka antaa omastaan, antakoon pyyteettömästi; joka johtaa, johtakoon tarmokkaasti; joka auttaa köyhiä, auttakoon iloisin mielin.” Vaikka itsestään Paavali tietää ja kertoo: ”Kun tulin luoksenne, veljet, en julistanut Jumalan salaisuutta teille suurenmoisen puhetaidon tai viisauden keinoin. - - Te näitte minut hyvin heikkona, hyvin arkana ja pelokkaana.” Jumala käyttää juuri heikkoja, arkoja ja pelokkaita antamansa armon mukaan.

Viime sunnuntaina Pitäjänmäki-päivässä seurakunnan teltalle tuli ahdistuneen tuntuinen nainen, joka halusi väitellä papin kanssa. Hänellä oli paljon kysymyksiä, vaikka vastauksia hänellä ei ollut aikaa kuunnella. ”Mikä on synnin määritelmä?” En heti vastannut, vaan yritin selvittää, mistä kenkä oikeasti puristaa. Mutta kun hän kolmannen kerran tivasi asiaa, sanoin: ”Synti on eroa Jumalasta.” – ”Ai, olenko mä syntinen, kun olen eronnut Jumalasta?” Tajusin, että hän halusi kuulla todisteen siitä, että papit ja kirkko tuomitsevat hänet syntiseksi, mutta pitävät itseään hurskaina ja pyhinä. Olin hetken hiljaa ja sanoin sitten: ”Ei Jumalasta voi ihan kokonaan erota. Hän on sinut tehnyt ja tuntee sinut.” En tiedä, pitikö hän vastaustani minkään arvoisena, mutta ajattelin, että ahdistunut kysely oli osoitus siitä, että Jumala on lähellä ja kutsuu. Sydämessä oli kaipaus yhteyteen.

Totta on, että synti erottaa meidät Jumalasta. Mutta siinä me olemme kaikki samalla viivalla, yksi ei ole toista parempi. Mutta Jumalan sanan perusteella, Kristuksen nimessä ja veressä meillä on aina pääsy siihen paikkaan, josta vuotaa armo ja anteeksianto. "Olen varma, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme." Hänessä on Raamattu alusta loppuun. Hänessä on toivomme.

Siksi sinulle, joka tunnet itsesi epävarmaksi, heikoksi, epäonnistuneeksi, syntiseksi, Jumalalla on tehtävä. Tehtävä ei perustu siihen, että olet viisas, voimakas, terve tai synnitön. Jumalan antama tehtävä perustuu siihen, että hän tuntee sinut, hänellä on valta ja voima, ja hän on sinun parantajasi ja syntiesi anteeksiantaja.

Älä siis enää sano: Ei minusta ole. Jumala sanoo: Kyllä sinusta on. Minä olen antanut sinulle suun, kädet, jalat, sydämen. Mene nyt, minä olen sinun kanssasi.