Kristittyjen ykseyden rukouspäivän saarna

Templo Ecuménico, Playa del Inglés, 18.1.2019

Evankeliumi Johanneksen mukaan 14: 27

Jeesus sanoo: Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon.

Rauhaa, ystävät. Sitä me toivomme ja kaipaamme. Tasavallan presidentin rukouspäiväjulistuksen mukaan rauha tulee rehellisyydestä, oikeudenmukaisuudesta ja armahtavaisuudesta. Ne ovat isoja ja pitkiä sanoja. Ja kaksi viimeksi mainittua, oikeudenmukaisuus ja armahtavaisuus, ovat lisäksi hieman ristiriidassa keskenään. Oikeudenmukaisuus tarkoittaa sitä, että pahantekijää rangaistaan, jotta muut saavat olla rauhassa. Armahtavaisuus tarkoittaa sitä, että pahantekijälle suodaan uusi mahdollisuus - silläkin uhalla, että joku tulee siitä rauhattomaksi.

Mutta en halua puhua ympäripyöreästi enkä yleistäen. On puhuttava siitä, mikä meitä juuri nyt puhuttaa, seksuaalirikoksista. Suomalaisia on pitkään ihmetyttänyt raiskauksista annetut lievät tuomiot. Varsinkin lapsiin kohdistuvat seksuaalirikokset aiheuttavat inhoa riippumatta siitä, kuka on tekijänä. Niistä vaaditaan kovempia rangaistuksia, selkeämpää viestiä.

Nyt Oulun ja Helsingin tapahtumien vuoksi keskustelu on kohdistunut erityisesti turvapaikanhakijoiden osuuteen näistä rikoksista. Sitten jotkut ovat muistaneet, että kyllä sitä muuallakin on osattu. On nostettu esiin muita ihmisryhmiä. Sosiaalinen media - Jumala meidät sen ylivallalta varjelkoon! - kiehuu, mielipide ruokkii vastaväitettä, väite ruokkii herjausta, herjaus ruokkii vihaa. Ihmisen ääni muuttuu massojen mölinäksi. 

Oikeasti kyse ei ole mistään ihmisryhmästä. Leimakirveet saa haudata. Sen sijaan on varmasti kyse suomalaisen oikeusjärjestelmän uskottavuudesta. Suomessa on virallisesti uskottu lieviin tuomioihin ja korjaaviin toimenpiteisiin. Kun kansa huutaa kovempia tuomioita, oikeusoppineet ja poliittiset päättäjät näyttävät vieraantuneen todellisuudesta.

Mutta tällainen pohdiskelu on yhteiskunnallista keskustelua. Se ei ole evankeliumia eikä erityisen hengellistä. Puhun tästä asiasta vain siksi, että kristillinen kirkko on tavallaan asiaan osasyyllinen. 

Mehän emme kirkkona ja kristittyinä voi olla julistamatta sitä näkyä, jonka profeetta Jesajalta luemme, että "susi kulkee karitsan kanssa ja pantteri laskeutuu levolle vohlan viereen”. Saalistaja ja saalis elävät turvallisesti yhdessä. Ajattele! Entä jos vaihdamme suden tilalle irakilaisen turvapaikanhakijan ja karitsan tilalle suomalaisen teinitytön? ”Pantteri laskeutuu levolle vohlan viereen.” Olemmeko me kristityt sinisilmäisiä utopisteja, joiden hyväuskoisuutta raiskaajat häikäilemättä käyttävät hyväkseen? 

Ehkä me olimme Suomessa kuvitelleet saavuttaneemme yhteiskunnallisilla uudistuksilla tämän Jesajan esittämän paratiisinäyn ja taltuttaneemme ihmisen pahuuden hyvällä koulutuksella ja sosiaalisella tukiverkolla. Mutta se on vaarallinen harha. Oikeudenmukaisempi yhteiskunta on tärkeä asia, mutta se ei ole ratkaissut eikä koskaan tule ratkaisemaan ihmisen ongelmaa. Ihmisen ongelmaan ei ole olemassa poliittista ratkaisua vaan ainoastaan hengellinen. Raamattu kutsuu ihmisen ongelmaa nimellä synti. Se ei ole vain turvapaikahakijoiden ongelma tai pedofiilien ongelma vaan ihmisen, meidän kaikkien ongelma.

Yhteiskunnallinen keskustelu lähtee usein siitä, että me ratkaisemme muiden ongelmia. Hengellinen ratkaisu lähtee omasta sydämestä. Eräässä rukouksessa, jonka joskus annan isän luettavaksi lapsen kasteen yhteydessä, pyydetään: ”Herra, opeta tämä lapsi hallitsemaan itseään ennen kuin hän ryhtyy hallitsemaan muita.” Jos ihminen kadottaa kosketuksen omaan syntisyyteensä ja keskittyy muiden syntien hallinnoimiseen, valhe pääsee vallalle.

Sen vuoksi kirkon sanomaa ei pidä väärällä tavalla politisoida. Kun rakennamme parempaa yhteiskuntaa, sitä asuttaa edelleen sama ihmisluonto. Hyvinvointiyhteiskunnassa pahoinvointi on erilaista, mutta ei se ole mihinkään kadonnut. Olimme ehkä tuudittaneet itsemme Ruususen uneen, laskeneet alas suojakilpemme, unohtaneet nuorisomme, uskotelleet että koskaan ei ole ollut näin hyvin, että nuorison voi rauhassa päästää kaduille tekemään kokeilujaan ja nyt netin ihmeelliseen maailman: ”Kyllä ne siellä pärjäävät”.

Entä jos Jesajan profetian susi ei olekaan se toinen, jota haluaisimme inhota tai vihata, ja karitsa ei olekaan se itsemme kaltainen, jonka vuoksi pelkäämme ja loukkaannumme? Entä jos susi on sisällämme ja karitsa on itse Kristus meissä? Hän, Kristus, tahtoo tutustua meissä olevaan pahaan ja tehdä siitä rauhansa välikappaleen. Kun tulemme hänen luokseen tänään ehtoollispöydässä, hän odottaa, että tulet sellaisena kuin olet. Älä tee itsestäsi paranneltua versiota. Älä sano: Onneksi en ole niin kuin ne toiset. Älä tule hurskaana, vaan syntisenä. Eivät terveet tarvitse parantajaa vaan sairaat. Martti Lutherin saksaksi kirjoittamassa ja Jaakko Finnon alunperin suomentamassa ehtoollisvirressä sanotaan: Itsevarman mahdoton turvata Herran armoon on. Vaan ken saapuu syntisenä, nääntyvänä, nälkäisenä, Herran luokse tulla saa. Heikkoa Herra armahtaa. Synnit kaikki Kristus kantoi, lupauksen meille antoi. Syntinen, käy luokseni, anteeksi saat sä syntisi.

Me elämme keskellä vaikeroivaa ihmiskuntaa, jonka haavaa ei paranneta rangaistuksilla eikä rahalla, vaan ainoastaan Kristuksen haavojen kautta.

”Me tiedämme, että koko luomakunta yhä huokaa ja vaikeroi synnytystuskissa. Eikä vain luomakunta, vaan myös me, jotka olemme ensi lahjana saaneet omaksemme hengen, huokailemme odottaessamme Jumalan lapseksi pääsemistä, ruumiimme lunastamista vapaaksi". Emme siis ole keksineet paratiisia, emmekä vielä lopettaneet huokailua. Kristittyjen ykseyden rukouspäivä on pyhitetty tälle huokailulle Jumalan puoleen: ”Herra, armahda!” 

Mutta nyt tätä taustaa vasteen evankeliumin valo loistaa kirkkaana. Pelkoon ei ole syytä. Me odotamme tulevaisuutta uskossa ja toivossa, sillä Jeesus sanoo: "Minä jätän teille rauhan.” Ota se vastaan. ”Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon.”

Inhosta ja häpäisemisestä uskoon ja toivoon

Kansalaisia on pitkään ihmetyttänyt seksuaalirikoksiin syyllistyneiden lievät tuomiot. Asiaa on pöyristelty milloin minkäkin aviisin lehdillä vuosien ajan. Varsinkin lapsiin kohdistuvat seksuaalirikokset aiheuttavat inhoa täysin riippumatta siitä, kuka on tekijänä. 

Nyt näitä inhon ilmaisuja nostetaan esiin milloin minkäkin ihmisryhmän häpäisemiseksi. Mutta kyse ei ole mistään ihmisryhmästä, ei irakilaisista, ei katolilaisista, ei lestadiolaisista, ei saamelaisista, ei kazakstanilaisista, ei perussuomalaisista, ei vihervasemmistolaisista, eikä keski-ikäisistä valkoihoisista miehistä. 

Haudataan siis leimakirveet. 

Sen sijaan on kyse suomalaisen oikeusjärjestelmän uskottavuuden palauttamisesta. Meillä on virallisesti uskottu lieviin tuomioihin ja korjaaviin toimenpiteisiin. Kansan huudot kovemmista tuomioista on vaiennettu tai ylimielisesti sivuutettu. 

Ja kristillinen kirkko on tavallaan tähän osasyyllinen. Kirkkohan ei voi olla julistamatta sitä näkyä, jonka jo profeetta Jesaja aikoinaan julisti, että "susi kulkee karitsan kanssa ja pantteri laskeutuu levolle vohlan viereen", siis saalistaja ja saalis elävät turvallisesti yhdessä. 

Olemmeko siis sinisilmäisiä utopisteja, joiden hyväuskoisuutta raskaajat häikäilemättä käyttävät hyväkseen? Olemme kai Suomessa kuvitelleet saavuttaneemme yhteiskunnallisilla uudistuksilla tämän paratiisinäyn ja poistaneemme ihmistä vaivaavan synnin. 

Mikään ei voisi olla niin kaukana todellisuudesta. Oikeudenmukaisempi yhteiskunta on hyvä asia, mutta se ei koskaan tule ratkaisemaan ihmisen ongelmaa. Ihmisen ongelmaan ei ole olemassa poliittista ratkaisua vaan ainoastaan hengellinen. Siksi kirkon sanomaa ei pidä väärällä tavalla politisoida ja sosialisoida. 

"Me tiedämme, että koko luomakunta yhtä huokaa ja vaikeroi synnytystuskissa. Eikä vain luomakunta, vaan myös me, jotka olemme ensi lahjana saaneet omaksemme hengen, huokailemme odottaessamme Jumalan lapseksi pääsemistä, ruumiimme lunastamista vapaaksi". 

Emme siis ole keksineet paratiisia, emmekä vielä lopettaneet huokailua. Mutta odotamme uskossa ja toivossa, sillä Jeesus sanoo: "Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon." Nämä sanat luetaan perjantaina 18.1.2019 kun on tasavallan presidentin rukouspäiväjulistuksen mukainen kristittyjen ykseyden rukouspäivä.

Lankeemus, häiriö ja kellunta

Loukkasin jalkani 16.12.2018 jyrkässä mäessä ja polvilumpion jänne meni poikki. Olin vuodepotilaana muutaman viikon ja pääsin kyynärsauvojen avulla pitämään ensimmäisen saarnani 4.1.2019 Templo Ecuménicossa. Luulin, että saarna meni ihan hyvin ja ihmiset ainakin etuosassa tuntuivat seuraavan intensiivisesti mukana. Saarnan lopussa esitin haasteen ja kysyin, kuka olisi valmis ottamaan haasteen vastaan. Vain edessä nousi muutama käsi. Olin hämmentynyt. Olinko näin täydellisesti epäonnistunut luomaan kontaktin kuulijoihin? Messun jälkeen sain kuulla, että käyttämäni mikrofoni oli särissyt, eikä puheestani ollut ainakaan takaosassa saanut mitään selvää. 

Mitä tästä pitäisi päätellä? Sitäkö, että suomalainen messukävijä ei kovin paljoa saarnalta odota? Ei haittaa, vaikka siitä ei saisi mitään selvää. Kukaan ei messu tai saarnan aikana pitänyt tarpeellisena ilmaista, että ei kuulu. Masentavaa. Takaosassa oli jopa istunut kolme pappia, joista eräs vielä jälkikäteen lähetti sähköpostitse moitteet, että olin artikuloinut epäselvästi ja puhunut liian nopeasti. Kotimatkalla bussissa tosin eräs kirkon etuosassa istunut pappiskollega kertoi kuulleensa joka sanan ja ymmärtäneensä myös sanoman.

No, tässä se saarna nyt on kirjallisessa muodossa. Koska kävelin saarnatuoliin kyynärsauvoilla, aloitin kertomalla polvivammasta ja siitä, että olen vuodepotilaana kaivannut kahta asiaa: messua ja meren aalloissa kellumista.

Evankeliumi Matt. 2: 1-12

Kaste on pesu. Siinä pestään pois lika. Mutta ei ulkoinen lika, vaan sisäinen. Asian voi sanoa hienomminkin. Edellinen paavi Joseph Ratzinger sanoo sen kirjassaan Jeesus Nasaretilainen muun muassa näin: ”Johanneksen kasteelle laskeutuminen merkitsee syyllisyyden tunnustamista ja anteeksiannon pyytämistä, niin että uusi alku on mahdollinen. - - Astuessaan alas veteen kastettavat tunnustavat syntinsä ja koettavat vapautua syyllisyyden painaman menneisyytensä taakasta.” 

Samalla tavoin Luther selittää vähäkatekismuksessa kasteen merkitystä: ”Se merkitsee, että meissä oleva vanha ihminen on jokapäiväisessä katumuksessa ja parannuksessa upotettava  ja surmattava kaikkine synteineen ja pahoine himoineen, ja sen tilalle pitää joka päivä tulla esiin ja nousta ylös uusi ihminen, joka iankaikkisesti elää Jumalalle vanhurskaana ja puhtaana.” Tyypillistä Lutheria, sievistelemätöntä, voimakasta ilmaisua. Kaste on  enemmän kuin pelkkä pesu tai lian pois huuhtominen. Kaste on hauta. Siksi kaste on toimitettu upottamalla ihminen veteen. Veden alle painuvat menneisyyden taakat, ne luovutetaan pois, jätetään sinne, niitä ei enää muisteta.

Mutta miksi Jeesus piti kastaa? Hän oli jo puhdas ja synnitön. Jos ymmärrämme, miksi Jeesuksen piti saada kaste, ymmärrämme ehkä paremmin myös oman kasteemme arvon.

Astuessaan Johanneksen kanssa Jordan-virtaan kastettavaksi, Jeesus astui hautaan. Hän tuli hylkäämään synnin ja kuoleman noustakseen ylös iankaikkisesti elävänä, vanhurskaana ja puhtaana. Johanneskin oli hämillään: ”Sinäkö tulet minun luokseni? Minunhan pitäisi saada sinulta kaste!” Mutta Jeesus torjuu vastaväitteet: ”Älä nyt vastustele. Näin meidän sopii täyttää kaikki vanhurskaus.”

Vanhurskaus tarkoittaa tässä ihmisen vastausta Jumalan laille, ohjeille hyvästä ja oikeasta elämästä. Vanhurskaus on myöntymistä Jumalan tahtoon, Jumalan hallintavallan tunnustamista, astumista Jumalan valtakuntaan. Vanhurskauden täyttäminen tarkoittaa tässä juuri sitä, mitä Jeesus opetti seuraajansa joka päivä rukoilemaan: ”tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päälle niin kuin taivaassa”. 

Astuessaan Jordaniin Johanneksen kastettavaksi Jeesus astui kutsumukseensa, Jumalan tahdon seuraamiseen. Ja – tämä on huomattavaa – merkitsi hänen kohdallaan syntiseksi tulemista, osallisuutta meidän – sinun ja minun syyllisyyteen – kaikkien maailman syntien kantamista aina kuolemaan asti, hautaan asti. Johannes ymmärsi tämän, kun hän huusi: ”Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnit!” Mutta kun Jeesus, lihaksi tullut Jumala, astui kasteen hautaan, hän tempaisi auki syvyyden ovet ja sitoi sen Vahvan, joka hallitsee maailmaa ja ihmisiä syyllisyyden avulla. Jeesus käänsi olemisen merkityksen, hän avasi uuden maailmanjärjestyksen ja teki mahdottoman mahdolliseksi. Hän herättää kuolleista ja antaa iankaikkisen elämän jokaiselle, joka häntä seuraa. Jeesuksen piti ottaa kaste, koska kaste sisälsi hänen koko toimeksiantonsa: maailman pelastamisen.

Ja nyt me olemme valmiita miettimään omaa kastettamme. Sinut on kastettu, koska Jumala on kutsunut sinut. Hänen kutsunsa tarkoituksena on tehdä sinusta ja minusta Jeesuksen seuraajia. Ja mitä se tarkoittaa, mihin se meidät johtaa? Tässä tulee se vaikea kipu, jota emme saa väistää emmekä piilottaa. Jeesuksen tie kulki kasteesta kohti ristiä ja kuolemaa. Kuolema on ihmisen osa, ja sitä me pyrimme vimmatusti vastustamaan taistelemalla kohtaloamme vastaan. Emme halua hautaa, haluamme tuntea elävämme. Olen muutaman kerran kuullut kasteperheen vanhemmilta pyynnön, että kastetilaisuudessa ei mainittaisi kuolemaa. Mutta ei kuoleman todellisuus kieltämällä häviä. Kieltäminen ei ole tie vapauteen, se on takertumista pettäviin vastauksiin.

Jeesuksen kaste osoittaa toisenlaisen tien vapauteen: antautuminen Jumalan tahtoon. Älä turruta mieltäsi, vaan kulje synnin aiheuttamaa kipua kohti. Tunnusta syntisi, älä peittele äläkä selittele. Ihminen, joka Jeesusta seuraten luovuttaa itsensä kasteen hautaan, voittaa koko maailman. Hän saa syntinsä anteeksi ja nousee uuteen elämään. Ota tämä sanoma vastaan juuri nyt. Se on sinun, kun otat sen vastaan. Sinut ja minut on kastettu Kristuksen kuolemaan, jotta sinun ja minun ei tarvitsisi kuolla, vaan me saamme elää. Mikään voima tai valta maan päällä, maan alla tai taivaassa ei siis voi temmata sinua pois Jumalan rakkaudesta, joka on sinetöity kasteessa. 

Kaste on kutsumus, joka uudistetaan päivä päivältä. Joka päivä maailma houkuttelee meitä elämään kutsumuksemme ulkopuolella, itseämme varten, ulkoisten asioiden ja olosuhteiden vankeina. Mutta Jumala ”pelasti meidät pesemällä meidät puhtaiksi, niin että synnyimme uudesti ja Pyhä Henki uudisti meidät”.

Ehdotan tähän pientä ruumiillis-hengellistä harjoitusta. Huomenna, kun menet rantaan aaltojen hyväiltäväksi, muista kastettasi. Kun vesi tulvii ylitsesi, muista, miten kastevesi on tulvinut ylitsesi ja pessyt sinut puhtaaksi. Kun pakeneva aalto vetää mukanaan rannan pikkukivet, kiitä Jumalaa siitä, että hän heittää syyllisyytesi meren syvyyksiin. Ja kun aalto nostaa jalat irti pohjasta, tunne kuinka kasteen vesi kantaa ja antaa sinulle voimaa uuteen elämään. Haluatko ottaa haasteen vastaan?