sunnuntaina, syyskuuta 08, 2019

Epävarmojen ja haluttomien Kutsuja ja Varustaja

Saarna Pitäjänmäen kirkossa 8.9.2019 Jeesus, parahtajamme
2. Moos. 4: 10-12; 2. Kor. 3: 4-6; Mark. 7: 31-37

Kaksi viikkoa sitten esittelin teille Sobitan. Hän on 40-vuotias bangladeshilainen nainen, jonka turvapaikkahakemus Suomessa oli hylätty ja hän odotti käännytystä Saksaan. Siunasimme häntä ja monet teistä ovat rukoilleet hänen puolestaan sen jälkeenkin. Vein Sobitan lentokentälle seuraavana torstaiaamuna ja kaksi suomalaista poliisimiestä saattoivat hänet Hampurin koneeseen. Hampurista hänet kuitenkin siirrettiin heti seuraavana päivänä Bochumiin ja sieltä Essenissä olevaan vastaanotto­keskukseen noin 250 km päähän Hampurista. Hän ei ole vielä saanut yhteyttä siellä oleviin kristittyihin, jotka voisivat häntä auttaa. Sobita lähetti toissa päivänä viestin, jonka haluan teille lukea.

”Isä, minulla on syntymäpäivä syyskuun 9. päivänä. Pidättehän minut rukouksissanne, niin että voin elää onnellista ja täyttä elämää rakkaitteni kanssa. Isä, haluan sanoa sinulle jotain Pitäjänmäestä. Kun olin Pitäjänmäellä, tunsin aina kuin se olisi ollut kotini, jossa on vanhempani, lapseni, veljeni ja sisareni. Te olitte minulle kuin perhe. Annoitte minulle niin paljon rakkautta ja rohkeutta. Teitte minut vahvaksi. Pienen elämäni kautta haluan antaa teille takaisin kaiken sen rakkauden, jota sain teiltä. Haluan antaa kaiken Pitäjänmäen ihmisille. Haluan lähettää rakkauteni niille sisarille ja veljille, jotka tarvitsevat sitä. Haluaisin antaa kaiken apuni ja rakkauteni teille. Ehkä olen nyt kovin kaukana teistä, mutta sydämessäni ja rukouksissani olette aina kanssani. Rakkaudella teidän, Sobita.”

Mitä me teimme Sobitalle? Emme paljonkaan. Otimme hänet vastaan ihmisenä. Kuuntelimme, hymyilimme, kutsuimme hänet mukaan. Rukoilimme yhdessä, siunasimme matkaan. Se tuntui niin vähältä. Mutta Sobitalle se oli paljon. Enkä nyt tarkoita, "että kykenisimme ajattelemaan mitään omin päin, mitään mikä on peräisin meistä itsestämme. Meidän kykymme on saatu Jumalalta, ja hän on myös tehnyt meidät kykeneviksi palvelemaan uutta liittoa.”


Puhutaan kuitenkin Mooseksesta. Kun Jumala kutsui häntä, hän esteli sanoen: "Herra, minä en ole koskaan ollut hyvä puhuja enkä ole nytkään, vaikka sinä olet puhunut minulle. Minulla on hidas puhe ja kankea kieli." Mutta Jumala vastasi hänelle: ”Kuka on antanut ihmiselle suun? Kuka tekee ihmisestä mykän tai kuuron, näkevän tai sokean? Enkä juuri minä, Herra? Mene nyt, minä olen sinun kanssasi, kun puhut, ja neuvon sinulle, mitä sinun tulee sanoa.”

Raamattu alusta loppuun -tapahtuma on kahden päivän aikana vyöryttänyt eteemme valtavan kirjon Vanhan testamentin nimiä ja tapahtumia. Yksi asia, joka on erityisesti puhutellut, liittyy juuri Raamatun henkilöihin. Raamattu on täynnä onnettomasti kompuroivia, epävarmoja, haluttomia ja pelokkaita ihmisiä, joita Jumala käyttää. 

Kuningas Salomo oli oikea miesten mies, monessa asiassa ylivertainen esikuva – mutta samalla myös naisten mies. Hän edusti kaikkea hyvää, mutta lankesi kaikkeen pahaan, vallan, nautinnon ja rikkauden houkutuksiin. Hänen isänsä Daavid mokasi pahasti, teki aviorikoksen ja surmautti himoitsemansa naisen puolison. Mutta kun hän katui, Jumala armahti ja vahvisti hänen kuninkuutensa. Joona lähti suoraa päätä pakoon, kun Jumala antoi hänelle tehtävän.

Myös Mooses oli haluton vapauttaja. Hän kasvoi faraon tyttären hoivissa, mutta joutui pakenemaan, koska kiivastuksissaan tappoi miehen. Eikö siinä jo ollut tarpeeksi syytä ajatella, että kaikki on lopussa? Mama, I just killed a man (put a gun agaist his head, pulled the trigger, now he’s dead, kuten edesmennyt Freddie Mercury lauloi Bohemian Rhapsodyssä). Tästä ei tullut mitään. Näkemiin kaikki, täytyy lähteä pois. Pakomatkallaan Mooses löysi naapurimaasta paimentolaisia ja asettui heidän luokseen, perusti perheen. Ehkä se ei ollut faraon hovissa kasvaneelle kovin ylentävää, paimentaa nyt lampaita karulla seudulla, kun Niilin jokilaaksossa oli viljaa, olutta ja loisteliasta kulttuurielämää. Mutta Jumalalle Mooses ei ollut menetetty tapaus eikä Jumala ollut unohtanut. Juuri siellä, missä Mooses kävi omat synkät yksinpuhelunsa ja öiset pohdintansa, siellä Jumala ilmestyi palavassa pensaassa, ilmoitti nimensä, otti kansojen historian käsiinsä ja kutsui murhamiehen, josta oli tullut lammaspaimen, toteuttamaan suunnitelmaansa.

Mooses oli haluton ryhtymään kansansa vapauttajaksi. ”Herra, en ole koskaan ollut hyvä puhuja.” Ei minusta ole. Olen enemmän sellainen syrjään vetäytyvä. En kaipaa huomiota. - - Mutta Jumala tunsi Mooseksen paremmin kuin tämä itse. Siksi Jumala kutsuu myös sinua työhönsä.

Muistat varmaan, miten innokkaasti apostoli Paavali tästä kirjoitti roomalaisille:  ”Meillä on saamamme armon mukaan erilaisia armolahjoja. Palvelutehtävän saanut palvelkoon, opetustehtävän saanut opettakoon, rohkaisemisen lahjan saanut rohkaiskoon. Joka antaa omastaan, antakoon pyyteettömästi; joka johtaa, johtakoon tarmokkaasti; joka auttaa köyhiä, auttakoon iloisin mielin.” Vaikka itsestään Paavali tietää ja kertoo: ”Kun tulin luoksenne, veljet, en julistanut Jumalan salaisuutta teille suurenmoisen puhetaidon tai viisauden keinoin. - - Te näitte minut hyvin heikkona, hyvin arkana ja pelokkaana.” Jumala käyttää juuri heikkoja, arkoja ja pelokkaita antamansa armon mukaan.

Viime sunnuntaina Pitäjänmäki-päivässä seurakunnan teltalle tuli ahdistuneen tuntuinen nainen, joka halusi väitellä papin kanssa. Hänellä oli paljon kysymyksiä, vaikka vastauksia hänellä ei ollut aikaa kuunnella. ”Mikä on synnin määritelmä?” En heti vastannut, vaan yritin selvittää, mistä kenkä oikeasti puristaa. Mutta kun hän kolmannen kerran tivasi asiaa, sanoin: ”Synti on eroa Jumalasta.” – ”Ai, olenko mä syntinen, kun olen eronnut Jumalasta?” Tajusin, että hän halusi kuulla todisteen siitä, että papit ja kirkko tuomitsevat hänet syntiseksi, mutta pitävät itseään hurskaina ja pyhinä. Olin hetken hiljaa ja sanoin sitten: ”Ei Jumalasta voi ihan kokonaan erota. Hän on sinut tehnyt ja tuntee sinut.” En tiedä, pitikö hän vastaustani minkään arvoisena, mutta ajattelin, että ahdistunut kysely oli osoitus siitä, että Jumala on lähellä ja kutsuu. Sydämessä oli kaipaus yhteyteen.

Totta on, että synti erottaa meidät Jumalasta. Mutta siinä me olemme kaikki samalla viivalla, yksi ei ole toista parempi. Mutta Jumalan sanan perusteella, Kristuksen nimessä ja veressä meillä on aina pääsy siihen paikkaan, josta vuotaa armo ja anteeksianto. "Olen varma, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme." Hänessä on Raamattu alusta loppuun. Hänessä on toivomme.

Siksi sinulle, joka tunnet itsesi epävarmaksi, heikoksi, epäonnistuneeksi, syntiseksi, Jumalalla on tehtävä. Tehtävä ei perustu siihen, että olet viisas, voimakas, terve tai synnitön. Jumalan antama tehtävä perustuu siihen, että hän tuntee sinut, hänellä on valta ja voima, ja hän on sinun parantajasi ja syntiesi anteeksiantaja.

Älä siis enää sano: Ei minusta ole. Jumala sanoo: Kyllä sinusta on. Minä olen antanut sinulle suun, kädet, jalat, sydämen. Mene nyt, minä olen sinun kanssasi.


keskiviikkona, kesäkuuta 19, 2019

Shame on us

Vähän kieltämättä hävettää olla Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsen ja viranhaltija, kun luen ja näen, miten selkärangattomasti kirkkomme toimii kaikkialle työntyvän gender-ideologisen vyörytyksen edessä. Mutta häpeään ei pidä jäädä. Pitää olla ylpeästi sitä mitä on! Pride!

Niinpä kirjoitin oheisen viestin Kirkon viestintäjohtaja Tuomo Pesoselle koskien kirkon osallistumista kesän 2019 Pride-tapahtumaan. Kursivoidut kohdat viittaavat Pesosen esittämiin perusteluihin.


Sain Helsingin seurakuntayhtymän viestinnän kautta tiedoksi viestisi ja sen sisältämät perustelut kirkon osallistumiselle Pride-tapahtumaan. Olen täysin puulla päähän lyöty ja hämmästelen, miten kirkkohallituksen johtoryhmä linjaa suhdetta kaikkialle työntyvään gender-ideologiaan menemällä mukaan Business Support -kumppanuuteen. Uhkailtiinko kirkkoa boikoteilla tms. tämän päätöksen saamiseksi? Ymmärrän tietysti niiden innon, jotka aktiivisesti haluavat romuttaa kirkon tunnustukseen perustuvan perhe- ja sukupuolikäsityksen, vaikka pidänkin sellaista lyhytnäköisenä ja tuhoisana. 

Sen sijaan olisi todella vaikea ymmärtää sellaista selkärangattomuutta, joka taipuu kauniilta kuulostavan "kaikille avoin" lauseen edessä. Olemmehan jo monta kertaa nähneet, miten suvaitsematonta toimintaa tulkaa kaikki -sloganin taakse kätkeytyy. Sokea Reetakin näkee, että "kaikille avoin" tarkoittaa tässä kontekstissa ehdotonta vaatimusta luopua biologisesta sukupuolikäsitteestä vähän samalla tavalla kuin Neuvostoliitossa "rauha" tarkoitti luopumista kommunismin vastustamisesta. Siitä on avoimuus ja yhdenvertaisuus kaukana.

Mitä tulee esitettyihin perusteluihin, niin ne eivät kestä lähempää tarkastelua:
  • kirkko on avoin kaikille, on aina ollut, eikä se silti ole lähtenyt mukaan ideologisiin marsseihin,
  • kirkon olemassaolon perusta, Kristuksen sovitustyön ansaitsema armo kuuluu kaikille, jotka sen ottavat vastaan, siksi kirkko ei mene mukaan sinne, missä rakkautta julistetaan ilman uhria,
  • kunnioittava keskustelu edellyttää, että kirkko selkeästi kertoo oman kantansa: millä tavalla kirkko nyt osana Pride-marssia kirkastaa ja kertoo perustelunsa pitää miehen ja naisen välinen liitto erityisessä asemassa?!
  • osallistuminen ideologiseen kumppanuuteen ei ole oikea tapa osallistua vaikeaan keskusteluun,
  • "kirkon päätöksenteko on hidasta" sisältää viekkaudella sisään ujutetun oletuksen siitä, että jollakin kirkon taholla (kirkkohallituksen johtoryhmä?) on kristallipallo, josta se näkee paremmin kuin kirkolliskokous, miten asioita pitää päättää: tällainen toiminta rapauttaa luottamuksen,
  • kirkon äänioikeutetut jäsenet eivät ole asiasta yksimielisiä eikä heidän kantaansa voida käyttää tukemaan gender-ideologiaa


lauantaina, huhtikuuta 13, 2019

Pride ja arvostuksen kaipaus

Virikkeen tähän kirjoitukseen antoi Catholic Heraldissa 5.4.2019 julkaistu artikkeli ’As a Bishop, it is my duty to warn the West’: An Interview with Cardinal Sarah. Guinealaissyntyinen Robert Sarah katsoo länsimaita ja länsimaista kristillisyyttä yhtäältä afrikkalaisen silmin, toisaalta sisäpuolelta, Vatikaanin korkea-arvoisena kardinaalina. Ymmärrän, että on paljon niitä, joiden mielestä afrikkalaiset eivät voi opettaa meille länsimaiden kristityille mitään hyödyllistä. Saksalaisperäistä ja pohjoismaalaistunutta luterilaisuutta saatetaan pitää kristinuskon ylivertaisena versiona, jonkinlaisena Nokiana tai Angry Birdsinä. Mielestäni se on virhe, vaikka en nyt lähde sitä enempää perustelemaan. Eurooppa kutistuu ja väki vähenee, kun Afrikka kasvaa.

Kristinuskon tilasta puhuessaan kardinaali Sarah käyttää sanaa romahdus (collapse). Romahdus koskee kristillisyyttä kaikkialla, mutta sen alkulähde on Sarah’n mukaan Euroopassa. Hän selittää ilmiötä isyyden hylkäämisellä. Ajassamme elää voimakkaana ajatus, että ollakseen vapaa ihminen ei voi olla riippuvainen mistään. Vastaanottaminen, lahjaksi saaminen, periminen on tämän länsimaisen ajattelun mukaan ihmisarvon vastaista. Siksi nuoria kehotetaan - nykyään jopa koululaitoksen ja valtiovallan myötävaikutuksella - keksimään itse identiteettinsä, olemaan mitä tahansa muuta kuin se, joksi on syntynyt. Mutta ihminen on aina pohjimmiltaan perijä. Ihminen saa historiansa, kulttuurinsa, kielensä, nimensä, perheensä perintönä. Kun ihminen kieltäytyy vastaanottamasta ja olemasta osa tätä riippuvuuksien, sukulaisuuksien ja perintöjen verkostoa, hän samalla tuomitsee itsensä keskelle loppumatonta yksilöiden välistä kilpailua, jossa ei ole mitään muuta lakia kuin se, mikä kulloinkin tuottaa eniten hyötyä. Kardinaali Sarah’n mukaan taustalla on viime kädessä luopuminen Jumalan isyydestä, Jumalasta alkusyynä ja kaiken Luojana. Häneltä me saamme olemuksemme miehinä ja naisina, mutta nykyaikaiselle ihmiselle tällainen ajatus on sietämätön.

Voisin jatkaa, mutta en nyt jatka. On parempi puhua meistä. Mutta jos puhuu ”meistä”, lukijoista ainakin osa ajattelee, että puhu vain omasta puolestasi. Meistä ei ole helppo puhua. Saksalainen kirjailija Thomas Mann sanoi aikoinaan viisaasti suurin piirtein näin: Antaessaan henkilökohtaisinta saavuttaa sen, mikä on kansallista ja samalla yleisinhimillisintä. Sen saavuttaa näin jopa paremmin, kuin jos asettaisi tavoitteeksi kuvata sitä, mikä on kansallista. Ei siis kannata puhua meistä. On oltava henkilökohtainen, jotta voin tavoittaa sen, mikä meitä ehkä yhdistää.

Myös minussa elää kapina Jumalaa ja hänen lahjojaan vastaan. Se on sukua sille kapinalle, jota muistan käyneeni parikymppisenä vihaisena nuorena miehenä. Eräs kuuluisa suomalainen tanssitaiteilija sanoi sen minulle kerran eräässä hääjuhlassa: ”Kukapa meistä haluaisi palata nuoruutensa Poriin.” Ihminen haluaa erottua, irroittaa kahleet, tulla omaksi itsekseen. Kunnes kaikki tasaantuu ja tulee keski-ikä. Jonka jälkeen yllättää viidenkympin tai jonkin muun villitys. Eläkkeelle jääväkin vielä pohtii, mistä hänen pitäisi vihdoin päästä eroon ja mihin asettua. 

Minulla on ollut nyt kuusi kuukautta (lokakuusta 2018 huhtikuuhun 2019) täällä Gran Canarialla aikaa miettiä omaa tehtävääni ja kutsumustani. Tunnustan usein haaveilleeni, että pääsen jollain keinolla eroon tästä pappeuden taakasta. Kuka tätä kaipaa? Kuuleeko kukaan, mitä sanon? Ja jos kuulee, ymmärtääkö? Muuttuuko mikään? Voi, kun saisin tehdä jotain hyödyllistä! Entä suhde lapsiin ja lapsenlapsiin? Heillä on omat polkunsa. Ne eivät ole niitä, jotka minä mielessäni kuvittelin tai suunnittelin. Mihin minua siinä tarvitaan? Ja kaikkein vaikein: Olenko vaimolleni enemmän ilo vai rasite? Tiedän, että hän jo odottaa minua kotiin, mutta mitä sitten? Mihin olemme yhdessä matkalla? 

Kuvaamani mielenlaadun nimi on ylpeys (pride). Se on synti. Ei ole mikään ihme, että ylpeyden tunnuksen alla järjestäytyvät aikamme näyttävimmät kulkueet. Ylpeys saa ajattelemaan, että minulle kuuluu jotain enemmän ja parempaa kuin mitä olen saanut (entitlement). En ole tyytyväinen siihen työhön, joka minulla on; siihen puolisoon, jonka kanssa aikoinaan menin naimisiin; asuntoon; palkkaan; näköalaan; naapureihin;  ravintola-annoksen kokoon ja näköön; omaan ulkonäkööni; omaan sosiaaliseen asemaan ja siihen, miten vähän muut minua arvostavat; jne. (Jotain tästä tunnelmasta on Robbie Williamsin 2011 kappaleessa Supreme: - - You feel deprived. Yea, are you questioning your size? Is there a tumor in your humor, are there bags under your eyes? Do you leave dents where you sit? Are you getting on a bit? Will you survive? You must survive! - -)

Näemme siis, että ylpeys - Pride - ei ole vain seksuaalisen hämmennyksen tunnussana. Itse asiassa julkiset Pride-kulkueet ovat ehkä jossain mielessä hyvä asia. Siellä juhlivat oppivat tällä tavalla ainakin tunnistamaan syntinsä nimen. Nyt tarvitaan enää, että he kääntyvät, ja silloin Jumala saa heistä vahvoja todistajia.

Paljon vaikeampi ylpeyden synti on meille tavallisille. Auttaako, jos havaitsen, että tämän synnin taustalla on todella kieltäytyminen vastaanottamasta Jumalan lahjaa, hänen antamaansa siunausta? Ylpeä ihminen pitää itseään jonkin muun arvoisena, jonkin toisenlaisen minuuden vertaisena.

Ajattelen Jeesusta. ”Hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen vaan luopui omastaan. Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi.” Hän oli valmis antamaan itsensä vehnänjyvän lailla siemeneksi, josta kasvoi sellainen sato, että koko maailmanhistoria muuttui ja ihmiskunnalle palasi toivo. Hän näki sen, mitä kukaan hänen ystävistään ja lähimmistään ei kyennyt näkemään eikä kuvittelemaan. Hänen nöyryytensä korotti hänet kaikkia ylpeitä korkeammalle korkeammalle.

Ja niinpä Paavali kirjoittaa (Fil. 2): ”Jumala on korottanut hänet yli kaiken ja antanyt hänelle nimen, kaikkia muita nimiä korkeamman. Jeesuksen nimeä kunnioittaen on kaikkien polvistuttava, kaikkien niin taivaassa kuin maan päällä ja maan alla ja jokaisen kielen on tunnustettava Isän Jumalan kunniaksi: Jeesus Kristus on Herra.” 

Se, että Jeesus on Herra, ei ole ihmisoikeusloukkaus vaan lahja. Tämä lahja antaa maailmalle elämän, minulle kutsumuksen ja sydämeen levon, joka on kaikkea epäilystä suurempi. Olen tyytyväinen niin kuin äitinsä rinnoilla lepäävä lapsi. Ei minulta mitään puutu. Elämä hymyilee. Minulle on tullut hyvä perintöosa. 'Oon tyytyväinen pikku mökkiläinen. En kaipaa kultaa, enkä aarteita maan. On mulla täällä vain ryysyt päällä ja kohta hautaan mut kannetaan.' 


Jeesus Kristus on Herra. Voin ottaa Hänen herruutensa vastaan lahjana tai pitää sitä loukkauksena ja kieltää hänet. Mutta Hän on se, joka on ollut ennen aikojen alkua, joka tuli ihmiseksi ja jonka herruus avautuu aikojen lopulla kaikille. Tunnustamalla hänen herruutensa, astun vapauteen, joka ei jätä minua yksin, oman onneni varaan kamppailemaan siitä mitä mulle kuuluu, vaan luo yhteyden kaiken Luojaan, Isään, joka rakastaa jokaista lastaan.

perjantaina, maaliskuuta 22, 2019

Marianpäivää ja vähän myös Joosefin

SAARNA 22.3.2019 Templo Ecuménico, Playa del Inglés

Evankeliumi Luukas 1: 26-38 Enkeli ilmoittaa Jeesuksen syntymän


Suomessa vietettiin tiistaina 19.3. Minna Canthin päivää, joka on nimetty myös tasa-arvon päiväksi. Tiistai oli myös neitsyt Marian puolison Joosefin eli Joosepin nimipäivä, jota täällä Espanjassa vietettiin isänpäivänä. Koska ensi maanantaina 25. maaliskuuta on Marian ilmestyspäivä, on varmasti oikein ja tasa-arvon mukaista puhua hieman heistä molemmista, Mariasta ja Joosefista.

Lähden liikkeelle siitä roomalaiskirjeen merkille pantavasta lauseesta, jonka kuulimme: ”eivät Jumalan lapsia ole luonnolliset jälkeläiset vaan jälkeläisiksi luetaan lupauksen voimasta syntyneet lapset”. Mitä tarkoittaa ”lupauksen voimasta syntyneet” (Room. 9: 8), mitä on lupauksen voimasta syntyminen? Sillä on meidän uskollemme aivan oleellinen merkitys. Oletko sinä lupauksen voimasta syntynyt? Millä perusteella? Miten niin? Osaatko vastata, jos uskosi perustusta kysytään?

Kuvaan ensin Marian ja Joosefin esimerkin ja sen jälkeen niiden vastakohdan. Pyhä Henki antakoon meille ymmärrystä ottaa vastaan kuulemamme.

Maria hämmästyy enkelin lupausta: ”Miten se on mahdollista?” hän kysyy. Ajatelkaa tätä nuorta tyttöä. Hän ei ajattele ensin itseään: ”Mutta mitä minä sanon isälle? Mitä naapurit ja ystävät ajattelevat? Mitä Joosef ajattelee?” Ei, vaan kun hän saa vastauksen, hänen sydämensä on valmis: ”Minä olen Herran palvelijatar. Tapahtukoon minulle niin kuin sanoit.” Maria ei ole superihminen, vaan esikuva. ”Tapahtukoon Sinun tahtosi myös maan päällä niin kuin taivaassa” rukoilemme Isä meidän rukouksessa - tietoisina siitä, miten vaikeaa sen hyväksyminen voi olla. Mutta silti Jeesus opetti sen meille.

Matteus kertoo Joosefin näkökulman: ”Maria, Jeesuksen äiti, oli kihlattu Joosefille. Ennen kuin heidän liittonsa oli vahvistettu, kävi ilmi, että Maria, Pyhän Hengen vaikutuksesta, oli raskaana. Joosef oli lakia kunnioittava mies mutta ei halunnut häpäistä kihlattuaan julkisesti. Hän aikoi purkaa avioliittosopimuksen kaikessa hiljaisuudessa. Kun Joosef ajatteli tätä, hänelle ilmestyi yöllä unessa Herran enkeli, joka sanoi: ’Joosef, Daavidin poika, älä pelkää ottaa Mariaa vaimoksesi. Se, mikä hänessä on siinnyt, on lähtöisin Pyhästä Hengestä. - - Unesta herättyään Joosef teki niin kuin Herran enkeli oli käskenyt ja otti Marian vaimokseen.”

Joosef oli kaikesta päätelleen kunnollinen mies. Samaa hän ajattelee rakastetustaan Mariasta. Sydän on täynnä odotusta ja iloa. Tuon ajan mukaan avioliittolupaus oli sitova. Mikään ei voisi erottaa heitä - paitsi kuolema tai uskottomuus. Ja nyt, enkelin ilmestymisen jälkeen, Joosef joutui hyväksymään täysin uudenlaisen tilanteen. Hän ”teki niin kuin Herran enkeli oli käskenyt” Matteus kertoo. Hän luopui suunnitelmistaan ja oikeuksistaan.

Vaikka Matteus kertoo Joosefista ja Luukas Mariasta, he todistavat samaa: avioliittolupaus, hämmennys, enkelin ilmestyminen ja lopulta suostuminen enkelin ilmoittamaan Jumalan tahtoon. Juuri tätä on lupauksen voimasta syntyminen. Antaa Jumalalle se, mikä Jumalalle kuuluu. 

Joskus asia on helpompi ymmärtää vastakohdan kautta. Mikä on "antaa Jumalalle se, mikä Jumalalle kuuluu" vastakohta? Se on: "mulle se, mikä mulle kuuluu".

”Mulle kuuluu” on ajattelutapa, josta käytetään englanninkielessä ilmaisua entitelment, ”olla oikeutettu”. Mainitsen vieraskielisen sanan vain siksi, että tällainen ilmiö tosiaan on olemassa ja siitä puhutaan kaikkialla siellä, missä nuorisolla on enemmän kuin tarpeeksi. Mutta entitlement, ”mulle kuuluu” -ajattelu ei missään tapauksessa oli vain nuoren polven ominaisuus. Myös me keski-ikäiset ja vanhemmat osaamme sen. Osaamme vaatia. Pahoitamme mielemme, kun joudumme odottamaan tai meitä ei huomioida, jos meille kuuluvia etuuksia karsitaan. Me todella ajattelemme, että ne kuuluvat meille. Meille kuuluu kaikki hyvä. Ja jos jollain on enemmän, olemme vähän kateellisia. Kun saamme sen, mitä ”mulle kuuluu”, unohdamme kiittää, koska pidämme sitä itsestään selvästi mulle kuuluvana.

”Mulle kuuluu” on täsmällinen vastakohta lupauksen voimasta syntymiselle. Joosefin ja Marian esimerkin mukaisesti lupauksen voima näkyy siinä tavassa, jolla lupaus otetaan vastaan. Maria sanoi: ”Tapahtukoon minulle niin kuin sanot”. Ja Joosef ”teki niin kuin enkeli oli käskenyt”. Jumalan lupausta ei voi ottaa vastaan vaatimalla omia oikeuksia ja sanomalla: ”Tapahtukoon mulle niin kuin mulle kuuluu”. Siksi Paavali kirjoittaa omasta kansastaan Israelista, että vaikka heillä on kaikki, he eivät voi Jumalan edessä sanoa ”Mulle kuuluu”. Se ei toimi niin.


Hyvät ystävät. Raamatun mukaan sulle ja mulle todella kuuluu jotain: lupaukset. Ja se, joka syntyy lupauksen lapsena, on todella Jumalan lapsi. 

Jos tunnet itsesi epävarmaksi, niin tule ehtoollispöytään sillä tavalla kuin virressä 222 sanotaan: ”Itsevarman mahdoton turvata Herran armoon on. Vaan ken saapuu syntisenä, nääntyvänä, nälkäisenä, Herran luokse tulla saa. Heikkoa Kristus armahtaa. Sille kuuluu lupaukset, armahduksen vakuutukset, joka nöyrtyy turvaamaan Jeesuksen ristinkuolemaan.”

torstaina, tammikuuta 24, 2019

Kristittyjen ykseyden rukouspäivän saarna

Templo Ecuménico, Playa del Inglés, 18.1.2019

Evankeliumi Johanneksen mukaan 14: 27
Jeesus sanoo: Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon.

Rauhaa, ystävät. Sitä me toivomme ja kaipaamme. Tasavallan presidentin rukouspäiväjulistuksen mukaan rauha tulee rehellisyydestä, oikeudenmukaisuudesta ja armahtavaisuudesta. Ne ovat isoja ja pitkiä sanoja. Ja kaksi viimeksi mainittua, oikeudenmukaisuus ja armahtavaisuus, ovat lisäksi hieman ristiriidassa keskenään. Oikeudenmukaisuus tarkoittaa sitä, että pahantekijää rangaistaan, jotta muut saavat olla rauhassa. Armahtavaisuus tarkoittaa sitä, että pahantekijälle suodaan uusi mahdollisuus - silläkin uhalla, että joku tulee siitä rauhattomaksi.
Mutta en halua puhua ympäripyöreästi enkä yleistäen. On puhuttava siitä, mikä meitä juuri nyt puhuttaa, seksuaalirikoksista. Suomalaisia on pitkään ihmetyttänyt raiskauksista annetut lievät tuomiot. Varsinkin lapsiin kohdistuvat seksuaalirikokset aiheuttavat inhoa riippumatta siitä, kuka on tekijänä. Niistä vaaditaan kovempia rangaistuksia, selkeämpää viestiä.
Nyt Oulun ja Helsingin tapahtumien vuoksi keskustelu on kohdistunut erityisesti turvapaikanhakijoiden osuuteen näistä rikoksista. Sitten jotkut ovat muistaneet, että kyllä sitä muuallakin on osattu. On nostettu esiin muita ihmisryhmiä. Sosiaalinen media - Jumala meidät sen ylivallalta varjelkoon! - kiehuu, mielipide ruokkii vastaväitettä, väite ruokkii herjausta, herjaus ruokkii vihaa. Ihmisen ääni muuttuu massojen mölinäksi. 
Oikeasti kyse ei ole mistään ihmisryhmästä. Leimakirveet saa haudata. Sen sijaan on varmasti kyse suomalaisen oikeusjärjestelmän uskottavuudesta. Suomessa on virallisesti uskottu lieviin tuomioihin ja korjaaviin toimenpiteisiin. Kun kansa huutaa kovempia tuomioita, oikeusoppineet ja poliittiset päättäjät näyttävät vieraantuneen todellisuudesta.
Mutta tällainen pohdiskelu on yhteiskunnallista keskustelua. Se ei ole evankeliumia eikä erityisen hengellistä. Puhun tästä asiasta vain siksi, että kristillinen kirkko on tavallaan asiaan osasyyllinen. 
Mehän emme kirkkona ja kristittyinä voi olla julistamatta sitä näkyä, jonka profeetta Jesajalta luemme, että "susi kulkee karitsan kanssa ja pantteri laskeutuu levolle vohlan viereen”. Saalistaja ja saalis elävät turvallisesti yhdessä. Ajattele! Entä jos vaihdamme suden tilalle irakilaisen turvapaikanhakijan ja karitsan tilalle suomalaisen teinitytön? ”Pantteri laskeutuu levolle vohlan viereen.” Olemmeko me kristityt sinisilmäisiä utopisteja, joiden hyväuskoisuutta raiskaajat häikäilemättä käyttävät hyväkseen? 
Ehkä me olimme Suomessa kuvitelleet saavuttaneemme yhteiskunnallisilla uudistuksilla tämän Jesajan esittämän paratiisinäyn ja taltuttaneemme ihmisen pahuuden hyvällä koulutuksella ja sosiaalisella tukiverkolla. Mutta se on vaarallinen harha. Oikeudenmukaisempi yhteiskunta on tärkeä asia, mutta se ei ole ratkaissut eikä koskaan tule ratkaisemaan ihmisen ongelmaa. Ihmisen ongelmaan ei ole olemassa poliittista ratkaisua vaan ainoastaan hengellinen. Raamattu kutsuu ihmisen ongelmaa nimellä synti. Se ei ole vain turvapaikahakijoiden ongelma tai pedofiilien ongelma vaan ihmisen, meidän kaikkien ongelma.
Yhteiskunnallinen keskustelu lähtee usein siitä, että me ratkaisemme muiden ongelmia. Hengellinen ratkaisu lähtee omasta sydämestä. Eräässä rukouksessa, jonka joskus annan isän luettavaksi lapsen kasteen yhteydessä, pyydetään: ”Herra, opeta tämä lapsi hallitsemaan itseään ennen kuin hän ryhtyy hallitsemaan muita.” Jos ihminen kadottaa kosketuksen omaan syntisyyteensä ja keskittyy muiden syntien hallinnoimiseen, valhe pääsee vallalle.
Sen vuoksi kirkon sanomaa ei pidä väärällä tavalla politisoida. Kun rakennamme parempaa yhteiskuntaa, sitä asuttaa edelleen sama ihmisluonto. Hyvinvointiyhteiskunnassa pahoinvointi on erilaista, mutta ei se ole mihinkään kadonnut. Olimme ehkä tuudittaneet itsemme Ruususen uneen, laskeneet alas suojakilpemme, unohtaneet nuorisomme, uskotelleet että koskaan ei ole ollut näin hyvin, että nuorison voi rauhassa päästää kaduille tekemään kokeilujaan ja nyt netin ihmeelliseen maailman: ”Kyllä ne siellä pärjäävät”.
Entä jos Jesajan profetian susi ei olekaan se toinen, jota haluaisimme inhota tai vihata, ja karitsa ei olekaan se itsemme kaltainen, jonka vuoksi pelkäämme ja loukkaannumme? Entä jos susi on sisällämme ja karitsa on itse Kristus meissä? Hän, Kristus, tahtoo tutustua meissä olevaan pahaan ja tehdä siitä rauhansa välikappaleen. Kun tulemme hänen luokseen tänään ehtoollispöydässä, hän odottaa, että tulet sellaisena kuin olet. Älä tee itsestäsi paranneltua versiota. Älä sano: Onneksi en ole niin kuin ne toiset. Älä tule hurskaana, vaan syntisenä. Eivät terveet tarvitse parantajaa vaan sairaat. Martti Lutherin saksaksi kirjoittamassa ja Jaakko Finnon alunperin suomentamassa ehtoollisvirressä sanotaan: Itsevarman mahdoton turvata Herran armoon on. Vaan ken saapuu syntisenä, nääntyvänä, nälkäisenä, Herran luokse tulla saa. Heikkoa Herra armahtaa. Synnit kaikki Kristus kantoi, lupauksen meille antoi. Syntinen, käy luokseni, anteeksi saat sä syntisi.
Me elämme keskellä vaikeroivaa ihmiskuntaa, jonka haavaa ei paranneta rangaistuksilla eikä rahalla, vaan ainoastaan Kristuksen haavojen kautta.
”Me tiedämme, että koko luomakunta yhä huokaa ja vaikeroi synnytystuskissa. Eikä vain luomakunta, vaan myös me, jotka olemme ensi lahjana saaneet omaksemme hengen, huokailemme odottaessamme Jumalan lapseksi pääsemistä, ruumiimme lunastamista vapaaksi". Emme siis ole keksineet paratiisia, emmekä vielä lopettaneet huokailua. Kristittyjen ykseyden rukouspäivä on pyhitetty tälle huokailulle Jumalan puoleen: ”Herra, armahda!” 

Mutta nyt tätä taustaa vasteen evankeliumin valo loistaa kirkkaana. Pelkoon ei ole syytä. Me odotamme tulevaisuutta uskossa ja toivossa, sillä Jeesus sanoo: "Minä jätän teille rauhan.” Ota se vastaan. ”Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon.”

tiistaina, tammikuuta 15, 2019

Inhosta ja häpäisemisestä uskoon ja toivoon

Kansalaisia on pitkään ihmetyttänyt seksuaalirikoksiin syyllistyneiden lievät tuomiot. Asiaa on pöyristelty milloin minkäkin aviisin lehdillä vuosien ajan. Varsinkin lapsiin kohdistuvat seksuaalirikokset aiheuttavat inhoa täysin riippumatta siitä, kuka on tekijänä. 

Nyt näitä inhon ilmaisuja nostetaan esiin milloin minkäkin ihmisryhmän häpäisemiseksi. Mutta kyse ei ole mistään ihmisryhmästä, ei irakilaisista, ei katolilaisista, ei lestadiolaisista, ei saamelaisista, ei kazakstanilaisista, ei perussuomalaisista, ei vihervasemmistolaisista, eikä keski-ikäisistä valkoihoisista miehistä. 

Haudataan siis leimakirveet. 

Sen sijaan on kyse suomalaisen oikeusjärjestelmän uskottavuuden palauttamisesta. Meillä on virallisesti uskottu lieviin tuomioihin ja korjaaviin toimenpiteisiin. Kansan huudot kovemmista tuomioista on vaiennettu tai ylimielisesti sivuutettu. 

Ja kristillinen kirkko on tavallaan tähän osasyyllinen. Kirkkohan ei voi olla julistamatta sitä näkyä, jonka jo profeetta Jesaja aikoinaan julisti, että "susi kulkee karitsan kanssa ja pantteri laskeutuu levolle vohlan viereen", siis saalistaja ja saalis elävät turvallisesti yhdessä. 

Olemmeko siis sinisilmäisiä utopisteja, joiden hyväuskoisuutta raskaajat häikäilemättä käyttävät hyväkseen? Olemme kai Suomessa kuvitelleet saavuttaneemme yhteiskunnallisilla uudistuksilla tämän paratiisinäyn ja poistaneemme ihmistä vaivaavan synnin. 

Mikään ei voisi olla niin kaukana todellisuudesta. Oikeudenmukaisempi yhteiskunta on hyvä asia, mutta se ei koskaan tule ratkaisemaan ihmisen ongelmaa. Ihmisen ongelmaan ei ole olemassa poliittista ratkaisua vaan ainoastaan hengellinen. Siksi kirkon sanomaa ei pidä väärällä tavalla politisoida ja sosialisoida. 

"Me tiedämme, että koko luomakunta yhtä huokaa ja vaikeroi synnytystuskissa. Eikä vain luomakunta, vaan myös me, jotka olemme ensi lahjana saaneet omaksemme hengen, huokailemme odottaessamme Jumalan lapseksi pääsemistä, ruumiimme lunastamista vapaaksi". 

Emme siis ole keksineet paratiisia, emmekä vielä lopettaneet huokailua. Mutta odotamme uskossa ja toivossa, sillä Jeesus sanoo: "Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon." Nämä sanat luetaan perjantaina 18.1.2019 kun on tasavallan presidentin rukouspäiväjulistuksen mukainen kristittyjen ykseyden rukouspäivä.

sunnuntaina, tammikuuta 13, 2019

Lankeemus, häiriö ja kellunta

Loukkasin jalkani 16.12.2018 jyrkässä mäessä ja polvilumpion jänne meni poikki. Olin vuodepotilaana muutaman viikon ja pääsin kyynärsauvojen avulla pitämään ensimmäisen saarnani 4.1.2019 Templo Ecuménicossa. Luulin, että saarna meni ihan hyvin ja ihmiset ainakin etuosassa tuntuivat seuraavan intensiivisesti mukana. Saarnan lopussa esitin haasteen ja kysyin, kuka olisi valmis ottamaan haasteen vastaan. Vain edessä nousi muutama käsi. Olin hämmentynyt. Olinko näin täydellisesti epäonnistunut luomaan kontaktin kuulijoihin? Messun jälkeen sain kuulla, että käyttämäni mikrofoni oli särissyt, eikä puheestani ollut ainakaan takaosassa saanut mitään selvää. 

Mitä tästä pitäisi päätellä? Sitäkö, että suomalainen messukävijä ei kovin paljoa saarnalta odota? Ei haittaa, vaikka siitä ei saisi mitään selvää. Kukaan ei messu tai saarnan aikana pitänyt tarpeellisena ilmaista, että ei kuulu. Masentavaa. Takaosassa oli jopa istunut kolme pappia, joista eräs vielä jälkikäteen lähetti sähköpostitse moitteet, että olin artikuloinut epäselvästi ja puhunut liian nopeasti. Kotimatkalla bussissa tosin eräs kirkon etuosassa istunut pappiskollega kertoi kuulleensa joka sanan ja ymmärtäneensä myös sanoman.

No, tässä se saarna nyt on kirjallisessa muodossa. Koska kävelin saarnatuoliin kyynärsauvoilla, aloitin kertomalla polvivammasta ja siitä, että olen vuodepotilaana kaivannut kahta asiaa: messua ja meren aalloissa kellumista.

Evankeliumi Matt. 2: 1-12

Kaste on pesu. Siinä pestään pois lika. Mutta ei ulkoinen lika, vaan sisäinen. Asian voi sanoa hienomminkin. Edellinen paavi Joseph Ratzinger sanoo sen kirjassaan Jeesus Nasaretilainen muun muassa näin: ”Johanneksen kasteelle laskeutuminen merkitsee syyllisyyden tunnustamista ja anteeksiannon pyytämistä, niin että uusi alku on mahdollinen. - - Astuessaan alas veteen kastettavat tunnustavat syntinsä ja koettavat vapautua syyllisyyden painaman menneisyytensä taakasta.” 

Samalla tavoin Luther selittää vähäkatekismuksessa kasteen merkitystä: ”Se merkitsee, että meissä oleva vanha ihminen on jokapäiväisessä katumuksessa ja parannuksessa upotettava  ja surmattava kaikkine synteineen ja pahoine himoineen, ja sen tilalle pitää joka päivä tulla esiin ja nousta ylös uusi ihminen, joka iankaikkisesti elää Jumalalle vanhurskaana ja puhtaana.” Tyypillistä Lutheria, sievistelemätöntä, voimakasta ilmaisua. Kaste on  enemmän kuin pelkkä pesu tai lian pois huuhtominen. Kaste on hauta. Siksi kaste on toimitettu upottamalla ihminen veteen. Veden alle painuvat menneisyyden taakat, ne luovutetaan pois, jätetään sinne, niitä ei enää muisteta.

Mutta miksi Jeesus piti kastaa? Hän oli jo puhdas ja synnitön. Jos ymmärrämme, miksi Jeesuksen piti saada kaste, ymmärrämme ehkä paremmin myös oman kasteemme arvon.

Astuessaan Johanneksen kanssa Jordan-virtaan kastettavaksi, Jeesus astui hautaan. Hän tuli hylkäämään synnin ja kuoleman noustakseen ylös iankaikkisesti elävänä, vanhurskaana ja puhtaana. Johanneskin oli hämillään: ”Sinäkö tulet minun luokseni? Minunhan pitäisi saada sinulta kaste!” Mutta Jeesus torjuu vastaväitteet: ”Älä nyt vastustele. Näin meidän sopii täyttää kaikki vanhurskaus.”

Vanhurskaus tarkoittaa tässä ihmisen vastausta Jumalan laille, ohjeille hyvästä ja oikeasta elämästä. Vanhurskaus on myöntymistä Jumalan tahtoon, Jumalan hallintavallan tunnustamista, astumista Jumalan valtakuntaan. Vanhurskauden täyttäminen tarkoittaa tässä juuri sitä, mitä Jeesus opetti seuraajansa joka päivä rukoilemaan: ”tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päälle niin kuin taivaassa”. 

Astuessaan Jordaniin Johanneksen kastettavaksi Jeesus astui kutsumukseensa, Jumalan tahdon seuraamiseen. Ja – tämä on huomattavaa – merkitsi hänen kohdallaan syntiseksi tulemista, osallisuutta meidän – sinun ja minun syyllisyyteen – kaikkien maailman syntien kantamista aina kuolemaan asti, hautaan asti. Johannes ymmärsi tämän, kun hän huusi: ”Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnit!” Mutta kun Jeesus, lihaksi tullut Jumala, astui kasteen hautaan, hän tempaisi auki syvyyden ovet ja sitoi sen Vahvan, joka hallitsee maailmaa ja ihmisiä syyllisyyden avulla. Jeesus käänsi olemisen merkityksen, hän avasi uuden maailmanjärjestyksen ja teki mahdottoman mahdolliseksi. Hän herättää kuolleista ja antaa iankaikkisen elämän jokaiselle, joka häntä seuraa. Jeesuksen piti ottaa kaste, koska kaste sisälsi hänen koko toimeksiantonsa: maailman pelastamisen.

Ja nyt me olemme valmiita miettimään omaa kastettamme. Sinut on kastettu, koska Jumala on kutsunut sinut. Hänen kutsunsa tarkoituksena on tehdä sinusta ja minusta Jeesuksen seuraajia. Ja mitä se tarkoittaa, mihin se meidät johtaa? Tässä tulee se vaikea kipu, jota emme saa väistää emmekä piilottaa. Jeesuksen tie kulki kasteesta kohti ristiä ja kuolemaa. Kuolema on ihmisen osa, ja sitä me pyrimme vimmatusti vastustamaan taistelemalla kohtaloamme vastaan. Emme halua hautaa, haluamme tuntea elävämme. Olen muutaman kerran kuullut kasteperheen vanhemmilta pyynnön, että kastetilaisuudessa ei mainittaisi kuolemaa. Mutta ei kuoleman todellisuus kieltämällä häviä. Kieltäminen ei ole tie vapauteen, se on takertumista pettäviin vastauksiin.

Jeesuksen kaste osoittaa toisenlaisen tien vapauteen: antautuminen Jumalan tahtoon. Älä turruta mieltäsi, vaan kulje synnin aiheuttamaa kipua kohti. Tunnusta syntisi, älä peittele äläkä selittele. Ihminen, joka Jeesusta seuraten luovuttaa itsensä kasteen hautaan, voittaa koko maailman. Hän saa syntinsä anteeksi ja nousee uuteen elämään. Ota tämä sanoma vastaan juuri nyt. Se on sinun, kun otat sen vastaan. Sinut ja minut on kastettu Kristuksen kuolemaan, jotta sinun ja minun ei tarvitsisi kuolla, vaan me saamme elää. Mikään voima tai valta maan päällä, maan alla tai taivaassa ei siis voi temmata sinua pois Jumalan rakkaudesta, joka on sinetöity kasteessa. 

Kaste on kutsumus, joka uudistetaan päivä päivältä. Joka päivä maailma houkuttelee meitä elämään kutsumuksemme ulkopuolella, itseämme varten, ulkoisten asioiden ja olosuhteiden vankeina. Mutta Jumala ”pelasti meidät pesemällä meidät puhtaiksi, niin että synnyimme uudesti ja Pyhä Henki uudisti meidät”.


Ehdotan tähän pientä ruumiillis-hengellistä harjoitusta. Huomenna, kun menet rantaan aaltojen hyväiltäväksi, muista kastettasi. Kun vesi tulvii ylitsesi, muista, miten kastevesi on tulvinut ylitsesi ja pessyt sinut puhtaaksi. Kun pakeneva aalto vetää mukanaan rannan pikkukivet, kiitä Jumalaa siitä, että hän heittää syyllisyytesi meren syvyyksiin. Ja kun aalto nostaa jalat irti pohjasta, tunne kuinka kasteen vesi kantaa ja antaa sinulle voimaa uuteen elämään. Haluatko ottaa haasteen vastaan?