torstaina, marraskuuta 08, 2018

Kirkon kasvatus 2030 - tulevaisuusselonteko

Puheenvuoroni lähetekeskusteluun kirkolliskokouksen täysistunnossa 7.11.2018 klo 18-20


Kiitän Jarmo Kokkosta ja kirjoittajia hyödyllisestä selonteosta. Se on hätähuuto ja tienviitta. Se sisältää konkreettisia ehdotuksia, joita aion hyödyntää omassa seurakunnassani heti, kun virkavapaaltani sinne palaan. Virkaani on tosin nimitetty niin hyvä sijainen, että asia on todennäköisesti jo hoidettu siihen mennessä. Toivon, että 10-vuotiaille kohdennettu minirippikoulujärjestelmä saa valiokuntakäsittelyssä vauhtia. Haluan liittyä edustaja Ojalan eiliseen puheenvuoroon, jossa hän muun muassa haastoi kirkon viestintää. Jokainen evankeliointiin keskittyvä kirkkokunta hoitaa viestintänsä selkeämmin ja paremmin kuin yhteiskunnallista asemaansa vartioiva ja akateemisesta itseopponoinnista kiksinsä saava kansankirkkoinstituutio. Kun pitäisi tuottaa innovatiivista mobiilisisältöä lapsille, meillä resurssi kuluu veitsenterävään sivalteluun kirkon omissa julkaisuissa. 

Mutta viestintä ei ole vain julkaisuja ja mediaa. Me olemme viesti. Se, miten toimimme, on viesti. Kirkko on Jumalan toiminnan välikappale, ei itse tarkoitus. Kirkolla on merkitystä, kun sen seurakunnat ovat uskottavia kristillisen elämän yhteisöjä. Sen vuoksi mikään kasvatustyön yksittäinen toimenpide ei sellaisenaan toimi, jos seurakuntaelämä ei toimi. Seurakuntaelämä ei toimi, jos seurakunta on pelkkä palveluiden tuottaja eikä yhteisö. Palveluorganisaation tiellä meillä on edessämme ehkä viisi vuosikymmentä ennen kuin viimeinen sammuttaa valot. Elinvoimaiset yhteisöt sen sijaan kasvavat ja kanavoivat kristillistä elämää uusille urille.

Puhutaan kummiudesta. Katri Vappula kiinnittää siihen huomiota luvussa 2. Kasteesta kasvuun. Hän kysyy: ”Entä jos kummius ja lapsen siunaaminen nähtäisiin kirkkoomme kuulumattomien kohdalla kirkon missiosta käsin kohtaamisena?” 

Jätetään lapsen siunaaminen hetkeksi syrjään, siis: ”Entä jos kummius nähtäisiin kirkkoon kuulumattomien kohdalla kohtaamisena?” Sellaisena se juuri nähdäänkin. Vappula kuvaa sivulla 27 asiaa näin: ”Jos kirkkoon kuulumaton aikuinen haluaa olla läsnä kastettavan lapsen elämässä, mukana siunaamassa häntä ja rukoilemassa yhdessä seurakunnan kanssa, on se mission näkökulmasta hyvä asia eikä sitä pidä torjua.” Vaikka lauseessa puhutaan lapsen koko elämässä läsnä olemisesta, asia konkretisoituu kastejuhlassa. Kirkkoon kuulumattomia aikuisia on nykyään läsnä jos ei ihan jokaisessa niin kuitenkin valtaosassa toimittamistani kasteista. He voivat osallistua laulamalla, lukemalla Raamattua, sytyttämällä kastekynttilän tai jollain muulla sopivalla tavalla. Juutalainen isoisä oli otettu, kun sai lukea Vanhan testamentin tekstikappaleen. Muslimi-isä luki mielellään evankeliumin, jossa Jeesus siunaa lapsia. Hindulaiset isovanhemmat olivat arempia, mutta arvostivat kovasti sitä, että selostin heille toimituksen merkitystä. Kun kysyn ”vanhemmat ja kummit, tahdotteko yhdessä seurakunnan kanssa huolehtia siitä, että tämä lapsi saa kristillisen kasvatuksen”, kerron kaikille, mutta erityisesti kirkkoon kuulumattomia ajatellen, että minulla on oikeus kastaa tämä lapsi vain, jos vanhemmat ja kummit vastaavat myöntävästi. Vanhempien kristillinen vakaumus on ratkaiseva. Kastejuhla kertoo kaikille läsnäolijoille, mihin uskoon lapsi kastetaan ja että siihen kuuluu sen kertominen lapselle, kuka Jeesus on ja että häntä voi rukoilla. Kastejuhla on evankelioimistapahtuma, lähetystyötä, viestintää. Jos tilanne sallii, kysyn vielä kirkkoon kuulumattomilta ystäviltä haluavatko hoitaa asian kuntoon ja voidaanko sopia tapaamisesta. ”Entä jos” on totta jo nyt. Kyse ei ole nyt vain minusta, vaan sadoista kollegoista ympäri maata. Eikä se tarkoita eikä sen pidä tarkoittaa sitä, että Jeesuksesta kertominen korvataan lätkämatsissa käymisellä.

Mutta entä kastamattoman lapsen siunaaminen? Olen sellaistakin tehnyt, kun kirkkoon kuulumaton vanhempi ei ole sallinut kastamista. Liturgisesti on ollut kyse kotona toimitetusta pienestä rukoushetkestä. Sisällöllisesti ne ovat olleet evankelioimistilaisuuksia ja lähetystyötä. ”Entä jos” on jo totta. Mutta on totta, että piispat hiippakunnissaan tai piispainkokous yhteisesti voisi päivittää tähän liittyvän ohjeistuksen.

Mitä elinvoimainen kirkko tekee sen jälkeen, kun evankeliumi on julistettu, mielenkiinto herätetty ja ihminen on kalastettu verkkoon? Entä jos se ottaa hänet osaksi yhteisöä. Tähän kiinnitti huomiota myös ainakin edustaja Salomäki. Yhteisöllä on aina sisältö ja ydin, joka pitää sen kasassa. Seurakunnan ydin löytyy Jeesuksen seuraamisesta. Se ei löydy tapakulttuurista eikä siitä, että vanhemmat saavat iPadiltaan lukea kriittistä journalismia kirkon sisäisistä erimielisyyksistä. Kokoava työ ei ole mikään työmuoto. Entä jos kokoontuminen olisi seurausta siitä, että kristityt kaipaavat yhteyttä toisiinsa? Jos seurakunta ei ole Jeesuksen seuraamisen yhteisö, johon lapsi ja hänen vanhempansa voidaan kutsua kasvamaan, muut toimenpiteet jäävät kikkailuksi.


Siksi tämä erinomainen tulevaisuusselonteko haastaa samalla kirkon viestintää, vaatii meiltä uutta evankelioimisen strategiaa ja korostaa terveiden jumalanpalvelusyhteisöjen merkitystä. Entä jos tulevaisuusvaliokunta ottaisi lausunnossaan esille myös nämä näkökohdat?

sunnuntaina, lokakuuta 14, 2018

#minunkirkkoni vai lähettäjänsä kirkko?

Saarna Pitäjänmäen kirkossa 14.10.2018
Päivän aiheena Jeesuksen lähettiläät


Luimme kolme kohtaa Raamatusta, pappi Amasjan ja profeetta Aamoksen väittelyn (Aamos 7:10-15), Paavalin avautumisen kirjeessään galatalaisille (Gal. 4:12-20) ja Jeesuksen puheen opetuslapsille viimeisellä aterialla, kun hän oli pessyt opetuslasten jalat (Joh 13:16-20). Miksi juuri nämä kohdat luettiin? Mikä niitä yhdistää?

Amasja oli Israelin kuninkaan Jerobeamin hovipappi. Jerobeamin valtakunnan etelärajalla Betelissä oli valtakunnan temppeli. Eihän ollut sopivaa, että Israelista väki olisi kulkenut rajan yli Jerusalemiin jumalanpalvelukseen. Mutta Aamos niminen karjankasvattaja ja metsäviikunoiden viljelijä Juudasta ei rajalinjoista välittänyt. Hän lähti Beteliin julistamaan tuhoa Jerobeamin valtakunnalle. Tämä oli vähän häiritsevää Betelin papin mielestä. Kumpi oli Jumalan asialla, kumpi omalla asiallaan?

Paavali avautuu galatalaisille, kun sinne on tullut toisia opettajia julistamaan jotain toista kirkkoa. Ehkä Galatiaan oli tulossa seurakuntavaalit, joiden teemaksi oli valittu minun kirkkoni, ei sinun kirkkosi. Paavalin mukaan ”he tahtovat erottaa teidät meistä”.  Kirkkopolitiikalla on siis raamatulliset juuret. Myös tässä Paavalin vetoomuksessa on siis kyse siitä, kenen asialla kirkko ja seurakunta oikeasti on.

Jeesus pesi ennen viimeistä ateriaa opetuslastensa jalat. Sen jälkeen hän kertoi, mitä se tarkoittaa. ”Ei palvelija ole herraansa suurempi. - - Jos minä, teidän herranne ja opettajanne, olen pessyt teidän jalkanne, tulee myös teidän pestä toistenne jalat.” Jeesuksen seuraajien joukossa ei ole kyse minun oikeuksistani, minun mielipiteestäni, minun ajatuksistani, vaan palvelijan asenteesta. Yksi niistä, jotka Jeesus oli kutsunut, tulisi kääntymään häntä vastaan. Hänellä oli omat ajatuksensa. Eivät kaikki, jotka syövät samassa pöydässä, aja samaa agendaa ja toimi Jeesuksen lähettiläinä.

Päivän aiheena on Jeesuksen lähettiläät. Valitut raamatunkohdat muistuttavat, että ei ole aina selvää, kuka on Jumalan lähettiläs. Lähettiläänä ei voi esiintyä, jos ajaa omaa asiaa, eikä lähettäjän asiaa. Kristuksen perustamassa kirkossa ei sanota ”minun kirkkoni, minun mielipiteeni” vaan ”tapahtukoon Sinun tahtosi”. Vain lähettäjä, Jeesus itse, sanoo: ”tämä on minun kirkkoni, minun ajatukseni”.

Saarnaan tarvitaan nyt jonkinlainen kevennys tai ainakin pientä itsekritiikkiä. Se tulee profeetta Joonan kirjasta. Sain perjantai-iltana pitää luennon ja työpajan Joonan kirjan merkityksestä opiskelijoille. Huomasin, että kertomus Joonasta puhuu ihan samasta aiheesta, Jumalan lähettiläänä toimimisesta. Siksi aion nyt kertoa sen teille. Kertomus jakautuu neljään lyhyeen lukuun, neljään näytökseen.

Joona - Jumala haluton lähettiläs


Ensimmäisessä näytöksessä Herra antaa Joonalle tehtävän: ”Lähde Niniveen, tuohon suureen kaupunkiin, ja julista siellä, että minä Herra olen nähnyt sen pahuuden ja rankaisen sitä.” Olisi luullut, että israelilainen profeetta ottaisi tällaisen tehtävän mielellään vastaan. Vähän niin kuin Aamos, tuo Profeetat ilman rajoja -järjestön perustaja. Ninive oli pahamaineinen kaupunki. Eikö olisi pelkkä ilo mennä kertomaan heille, että Jumalan rangaistus on tulossa. Mutta kertomuksen neljännessä näytöksessä Joona paljastaa, miksi tehtävä oli niin vastenmielinen. ”Minä tiesin, että sinä olet anteeksiantava ja laupias Jumala - - Sinä olet aina valmis luopumaan rangaistuksesta, jolla olet uhannut. Ota nyt, Herra, minun henkeni. Parempi minun on kuolla kuin elää”, valittaa Joona. Hän ei halunnut, että Ninive pelastuu. Hän ei voinut sietää sitä, että Jumala on armollinen pahoille.


Niinpä hän lähtee täysin päinvastaiseen suuntaan, Espanjan aurinkorannoille. Joonan kirjan kertoja ilmaisee asian sanoilla ”mutta Joona päätti paeta Herraa”. Kun Joona on maksanut matkansa ja asettuu mukavaan hyttiinsä nokosille, ”mutta Joona” saa peräänsä ”mutta Herra”. Herra lähettää kovan myrskyn. Myrskyn seurauksena Joona ei pääse Espanjaan. Hänet heitetään mereen. End of story? Ei. Joonan tarina ei pääty tähän. Tulee mieleen Psalmi 139: ”Minne minä voisin mennä henkesi ulottuvilta, minne voisin paeta sinun edestäsi? Vaikka nousisin lentoon aamuruskon siivin tai muuttaisin merten taa, sielläkin sinä minua ohjaat, talutat väkevällä kädelläsi.” Laiva, johon Joona nousi, oli varmaan nimeltään Aamuruskon siivet.

Seuraa toinen näytös, joka alkaa jälleen sanoilla ”mutta Herra”. Herra lähetti suuren kalan nielemään Joonan. Kalan vatsassa Joona tekee tiliä elämästään. Ja kala oksentaa hänet rannalle.

Seuraa kolmas näytös. Joona saarnaa Ninivelle ja käy juuri niin kuin hän on pelännyt. Koko kaupunki uskoo heti hänen sanomansa, pukeutuu säkkikankaisiin ja katuu tuhkassa. Jumala peruuttaa rangaistuksensa. Onnellinen loppu. Mutta ei, Jumalan lähettilään tarina ei pääty vieläkään.

Seuraa neljäs näytös, jälkiselvittely, vuoropuhelu Joonan ja Jumalan välillä. Ensimmäisessä näytöksessä ”mutta Herra lähetti ankaran myrskyn”, toisessa näytöksessä ”mutta Herra lähetti suuren kalan”, kolmannessa näytöksessä ”mutta Herra armahti niniveläisiä”, neljännessä näytöksessä ”mutta Herra” antoi ensin risiinikasvin kasvaa ja seuraavana päivänä madon purra kasvia. Nyt ei puhuta kansojen kohtaloista eikä suurista luonnonmullistuksista vaan yksityisen ihmisen mielensä pahoittamisesta.

Jumalalla on missio sinulle, minulla ja koko kirkolle


Jumalalla on kirkolle ja jokaiselle sen jäsenelle tehtävä. Hän kysyy, oletko valmis lähtemään. Hyvin usein tämä tehtävä yllättää meidät. Jumala lähettää meidät niiden ihmisten luokse, joita emme voi sietää. Ja syystä. Jumala sietää heitä. Itse asiassa Jumala rakastaa niitä, joita me emme voi sietää. Ja hän haluaa, että me näkisimme sen. Ja hän haluaa, että me olisimme omassa haluttomuudessammekin hänen lähettiläitään.

Jumalan lähettiläs ei ole omalla asiallaan, vaan Jumalan asialla. Jumala antaa meidän kyllä sanoa ”mutta minä”. Sinäkin saat sanoa ”mutta minä”, minun ajatukseni, minun oikeuteni, minun mielipiteeni. Se ei kuitenkaan ole - onneksi ja Jumalalle kiitos - viimeinen sana, tarinan loppu, eikä se ole kirkon tehtävä.

On sanottu, että kirkolla ei ole missiota, vaan missiolla on kirkko. Se tarkoittaa: Jumala toimii tässä maailmassa. Hän on perustanut kirkkonsa oman toimintansa välineeksi. Vain sillä on merkitystä, olemmeko me mukana siinä, mitä Jumala tekee. Tämä kirkko on Kristuksen kirkko, tapahtukoon hänen tahtonsa.

maanantaina, huhtikuuta 02, 2018

Ilo, totuus ja tarkoitus

Toisen pääsiäispäivän saarna 2.4.2018 Pitäjänmäen kirkossa

Kristus on ylösnoussut! Totisesti ylösnoussut!

Nostan päivän evankeliumista Matt. 28: 8 - 15 esille kolme asiaa: ilo, totuus ja tarkoitus.

ILO
Eräs kuuluisa koomikko on kuulemma sanonut: Kaikki nauroivat, kun kerroin ryhtyväni koomikoksi. Eivätpä naura enää!

Juttu on ehkä vitsinä keskinkertainen, mutta se sisältää tärkeän havainnon. Asiat ovat usein tuoreina ja kypsymättöminä parhaimmillaan. Vaikka osaaminen, ymmärtäminen, ammattitaito, kokemus, ne kaikki tekevät meitä parempia siinä työssä, jota teemme, jotkin asiat ovat silti parhaimmilaan tuoreina. Pääsiäisaamuna ja sitä seuranneiden päivien hämmennystä, pelon ja riemun seikasta tunnemyrskyä ja siitä puhjennutta uskon liikettä on vaikea tuottaa uudelleen pelkillä kirkonmenoilla.
Olin viikko sitten Roomassa. Palmusunnuntaina osallistuimme messuun Pietarinkirkon aukiolla. Paavi Fransiskus kiinnitti saarnassaan huomiota evankeliumin kohtaan, jossa sanotaan: "Jos [ne, jotka huutavat hoosiannaa] olisivat vaiti, niin kivet huutaisivat." Jeesuksen ympärillä oli paljon ilonpilaajia ja mielensä pahoittajia. Mutta jos lapset ja nuoret ovat vaiti, kivet alkavat huutaa. Jos aikuiset kieltävät nuorten äänekkyyden, Jumalan täytyy käyttää vahvempia keinoja. Iloitsevaa nuorta on vaikea manipuloida, paavi muistutti.
Matkallamme oli mukana myös yksi 14-vuotias rippikoululainen. Juttelimme lounaspöydässä, mikä saa nuoret innostumaan, lähtemään liikkelle, jäähalliin tai konserttiin. Vastaus oli helppo: hyvä meininki! Jäähalleissa huudetaan, riemuitaan - joskus tosin myös kiroillaan. Jäähallikansaa on vaika saada istumaan hiljaa kirkonpenkissä. Ja kuitenkin kristillisen uskon ytimessä on ilo ja voimakkaat tunteet.
Kristus on ylösnoussut!

TOTUUS
Toisen pääsiäispäivän evankeliumissa on rinnakkain - ja samalla vastakkain - kaksi tapaa kohdata ylösnousemus. Ensin Matteus kuvaa haudalle saapuneiden naisten, Magdalan Marian ja toisen Marian, hämmennyksen ja riemun. Sen vastakohtana on vartiosotilaiden ja heidän päälliköidensä kyyninen laskelmointi.
Kansan vanhimmat käyttivät petosta saadakseen Jeesuksen kiinni, laittomia keinoja saadakseen hänet syytteeseen, panettelua saadakseen Pilatuksen tuomitsemaan hänet ja lopulta lahjontaa kiistääkseen ylösnousemuksen - ja silti epäonnistuivat.
Opetuslapset sen sijaan luulivat epäonnistuneensa, sulkivat itsensä lukittujen ovien taakse ja itkivät siellä järkytyksen vallassa. Luukkaan ja Markuksen mukaan naiset lähtivät haudalle voidellakseen Jeeuksen ruumiin. Matteus ja Johannes kertovat vain, että naiset lähtivät katsomaan hautaa. Miten turhanpäiväistä! Jeesushan oli jo kuollut. Kaikki oli jo menetetty.
Ei naisilla ollut sen vahvempaa uskoa kuin muillakaan Jeesuksen seuraajilla. Mutta heidän rakkautensa oli käytännöllistä. Rakkaus sai heidät toimimaan, ei laskelmointi eikä edes usko. Ja juuri siksi että he menivät, kaikki muuttui. Epäonnistuneiden, heikkojen ja pelokkaiden opetuslapsten joukko muuttui siemeneksi, jonka vaikutuksesta ei ainoastaan Rooman valtakunta vaan koko maailmanhistoria muuttui.
Ammattisotilaiden ja heidän päälliköittensä laskelmoiva poliittinen realismi ei voinut peittää totuutta. Magna est veritas et praevalebit, sanoivat roomalaiset. Totuus on suuri ja voittaa lopulta. Suomalaisittain: totuus ei pala tulessakaan. Mutta Jeesuksen seuraajat oppivat, että totuus otetaan vastaan nöyryydessä, luottamuksessa ja rakkaudessa. Totuutta ei voi omistaa ylpeänä, riitaisena eikä kostonhalun vallassa.
Kristus on ylösnoussut!

TARKOITUS
Voimme puhua ilosta ja totuudesta, mutta miten pääsiäisen ilosta ja ylösnousemuksen todellisuudesta tulee totta tänään? Tarvitsen siihen hieman apua eräältä juutalaiselta. Viktor Frankl oli natsien tuhoamisleiriltä selvinnyt psykiatri (k. 1997). Hän on kirjoittanut: "Elä, niin kuin eläisit jo toista kertaa ja ikään kuin ensimmäisellä kerralla olisit toiminut yhtä väärin kuin olet nyt toiminut."
Keskitysleirillä Frankl kysyi itseltään, mikä saa ihmisen pysymään järjissään äärimmäisissä olosuhteissa. Miksi toiset selviävät paremmin kuin toiset? Tähän kysymykseen vastatessaan hän kehitti logoterapian. Hän päätyi vastaukseen: ratkaisevaa on, pystyykö ihminen löytämään tarkoituksen elämälleen.
Frankl kirjoittaa: "Ihmisen tarve löytää tarkoitus elämälleen on hänen elämänsä primaari voima, ei viettipohjaisten vaistojen toissijaista älyllistämistä. - - Tarkoitus on löydettävä ympäröivästä maailmasta, eikä ihmisestä itsestään tai hänen psyykestään ikään kuin hän olisi suljettu järjestelmäst. eikä inhimillisen olemassaolon tarkoitusta voida löytää siitä, mitä kutsutaan itsensä toteuttamiseksi." Tässä Frankl puhuu päinvastoin kuin toinen merkittävä viime vuosisadan juutalainen ajattelija Abraham Maslow. Koulussa opetettiin Maslow'n tarvehierarkia, jossa ruumiilliset tarpeet ovat alimpina ja korkeimpana tarpeena on itsensä toteuttaminen.
Frankl sen sijaan sanoo: "Inhimillinen olemassaolo on olennaisesti itsensä ylittämistä eikä itsensä toteuttamista. Itsensä toteuttaminen ei ole lainkaan mahdollinen päämäärä siitä yksinkertaisesta syystä, että mitä voimakkaammin ihminen siihen pyrkii, sitä pahemmin hän epäonnistuu. Sillä vain siinä määrin kuin ihminen sitoutuu elämänsä tarkoituksen toteuttamiseen hän myös toteuttaa itseään. - - Voimme löytää elämän tarkoituksen kolmella tavalla: 1) tekemällä jonkin teon (mikä on itsestään selvää), 2) kokemalla jonkin arvon (joista rakkaus on keskeisin ja tärkein" tai 3) kärsimällä."
Miksi viittaan Frankliin pääsiäispäivän saarnassa? "Elä niin kuin eläisit jo toista kertaa ja ikään kuin ensimmäisellä kerralla olisit toiminut yhtä väärin kuin nyt olet." Se tarkoittaa: Elä niin kuin katsoisit elettyä elämää jostain toisesta todellisuudesta kaikkine pettymyksineen, turhautumisineen, virheineen ja epäonnistumisineen. Mutta nyt, tästä hetkestä alkaen sinä elät toista elämää, loppuelämä alkaa nyt, se on toisen todellisuuden läpitunkemaan, muistutus siitä, etä sinulla - juuri sinulla - on tarkoitus.

LOPUKSI
Sinun ei siis tarvitse löytää tarkoitusta itsestäsi vaan seuraamalla Jeesusta. Asetu siis haudalle tulleiden naisten asemaan. Anna pelon, hämmenyksen ja pettymysten sulaa riemuun siitä, että Jeesus elää, hauta on tyhjä. Yhdy kaikkialla maailmassa riemuitsevaan joukkoon, joka eri tavoilla ja eri kielillä, yhdet hiljaa, toiset äänekkäästi, julistaa tätä samaa sanomaa.
Kristus on ylösnoussut! Totisesti ylösnoussut!

maanantaina, tammikuuta 15, 2018

Tolkkua avioliittokeskusteluun

Tällä kertaa asialla on RV-lehden Heikki Salmela, joka uutisoi Jouni Turtiaisen marraskuun kirkolliskokouksessa tekemää kompromissiehdotusta. Juttu on kohtuullisen asiallinen muutamaa ihmetystä lukuun ottamatta. Salmela siteeraa myös minua, mutta ei ole ollut minuun yhteydessä. Ehkä tuli kiire.

Jutussa Salmela kertoo minun antaneen tukeni Turtiaisen ehdotukselle ja siteeraa kirkolliskokouksessa pitämääni puhetta. Puheenvuoroni oli itsenäinen kannanotto, ei kannatuspuheenvuoro Turtiaisen ehdotukseen. Juuri ennen puhettani Turtiaiselle myönnettiin lyhyt kommenttipuheenvuoro, jossa hän esitti oman ehdotuksensa. Toki olimme Jounin kanssa samoilla linjoilla, koska olimme epävirallisesti keskustelleet asiasta jo matkalla.

Heikki Salmelan mukaan "Antturi perusteli tukeaan kompromissiehdotukselle muun muassa sillä, että kirkon vallitseva avioliittokäsitys ei saa joutua yhteiskunnassa lainsuojattomaan tilaan". Sitaatin tarkoitusta on tässä yhteydessä mahdotonta ymmärtää. En perustellut tukeani kompromissiehdotukselle, vaan kuvasin niitä reunaehtoja, joiden olisi täytyttävä, jotta eri mieltä olevat osapuolet voisivat toimia samassa kirkossa. Äärikonservatiivien mielestä tosin tällaisten reunaehtojen etsiminen on turhaa, koska eri mieltä olevien kantaa ei heidän näkökulmastaan tarvitse ottaa huomioon.

Olin silloin ja olen edelleen sitä mieltä, että juuri reunaehtojen pohdinta on välttämätöntä. Osa piispoista, papistosta ja seurakuntalaisista on vakaumuksellisesti sitä mieltä, että kirkon olisi muutettava avioliittokäsitystään. Toinen osa – minä mukaan lukien – on sitä mieltä, että missään tapauksessa tähän ei ole tarvetta eikä syytä. (Molemmat osapuolet ovat sitä mieltä, että toinen osapuoli on väärässä, mutta sehän ei asiaa ratkaise.) Osalle riittää, että asia päätetään valtapoliittisesti riittävällä äänimäärällä, eikä keskusteluyhteyttä tarvita. Osalle – minä mukaan lukien – on tärkeää, että jonkinlainen keskusteleva yhteys säilyy.

Yhteyden edellytyksenä tulisi määritellä ne vähimmäisvaatimukset (reunaehdot), joiden olisi täytyttävä. Meidän perinteisesti ajattelevien reunaehtona mitään sellaista ratkaisua ei voida hyväksyä, jonka vuoksi kantamme asettuisi yhteiskunnassa lainsuojattomaan tilaan. Tämän vuoksi kirkko ei voi luopua nykyisestä avioliitto-opetuksestaan. Jos se siitä luopuisi ja antaisi luvan samaa sukupuolta olevien parisuhteen kirkolliselle siunaamiselle, perinteinen avioliittokanta voitaisiin lain edessä tulkita syrjiväksi ja ihmisoikeuksien vastaiseksi. Miksi näin? Koska kirkoilla on yhteisöinä laajasti tunnustettu oikeus itsenäisesti päättää, mitä ne avioliittoon vihkimisestä ja siunaamisesta säätävät. Jos kirkko ei tätä oikeutta käytä, valtion laki velvoittaa.

Erimielisyyden vallitessa kaikkein vaikeinta – ja kaikkein rakentavinta – on pyrkiä ilmaisemaan vastapuolen kanta sillä tavalla, että myös vastapuoli voi sen hyväksyä. Tätä eivät kaikki konservatiivit ja niin kutsuttujen herätysliikkeiden edustajat osaa eivätkä halua tehdä. Sama pätee tietysti myös intomielisiin avioliittokäsityksen murentajiin. Omaa kantaansa on helppo toistella.

Näen, että muutosta haluavien kannalta reunaehtona on, että kirkko selkeästi tunnustaa vallitsevan tilanteen. Suomessa samaa sukupuolta olevat kirkon jäsenet voivat laillisesti solmia avioliiton. Osa kirkon papistosta kokee kristillisen vakaumuksensa mukaiseksi ilmaista tukensa heidän valinnalleen. Heidän näkökulmastaan kirkon olisi välttämätöntä määritellä sellainen toimintatapa, jossa kirkko tunnustaa tämän vallitsevan tilanteen ja antaa siihen toimintamallin. Jos tällaista tosiasioiden tunnustamista ei saada aikaan, yhteyttä ei synny, näin oletan.

Jouni Turtiaisen ehdotuksessa nämä reunaehdot täyttyisivät. Kirkko säilyttää oman avioliittokäsityksensä, eikä vihi eikä siunaa samaa sukupuolta olevia pareja. Samalla kirkko tunnustaa, että sen jäsenet voivat lain edessä solmia tällaisia liittoja. Papille voidaan erikseen pyydettäessä anoa lupa toimittaa tällaisen pariskunnan siviilivihkiminen.

Kompromissiehdotuksessa on isoja heikkouksia ja se on helppo ampua alas. Olisi hyvin poikkeuksellista, että valtio myöntäisi vihkioikeuden yksittäiselle papille siviilivihkimisiä varten. Tällaisesta ei käsittääkseni ole mitään ennakkotapausta, joten ajatus on siviilioikeudellisesti outo. Toinen ongelma liittyy nimenomaan kirkon avioliittoteologiaan, minkä herätysliikepapitkin ovat huomanneet. Pitäessään kiinni naisen ja miehen avioliitosta kirkko siis kuitenkin myöntäisi, että pappi voi julkisesti ja perustellusti opettaa ja toimia toisin. Toivottavasti kukaan ei kuvittele, että en ymmärrä näitä ongelmallisia näkökohtia.

En siis ole kovinkaan toiveikas esitetyn kompromissin toteutumisesta. Siitä huolimatta se on merkittävä avaus. On tutkittava kaikki mahdolliset ja mahdottomat ratkaisumallit. Siitä huolimatta, että avioliittokäsityksen muuttajat ovat mielestäni pahasti väärässä, olen täysin valmis toimimaan heidän kanssaan ja etsimään yhteistä tietä eteenpäin. Pidän heitä aitoina kristittyinä ja Kristuksen ruumiin jäseninä siinä missä itseänikin. Kirkolliskokouksen jäsenenä minun tehtäväni on pyrkiä etsimään ratkaisuja. Tyydyn totta kai siihenkin, että ratkaisua ei lopulta löydy. Mutta en tyydy siihen, että sitä ei tosissaan etsitä.