Kokouksen pöytäkirja liitteineen tulee aikanaan julkiseksi tänne. Julkaisen alla nyt kuitenkin oman osuuteni käytyyn keskusteluun.
Eduskunta sai vuoden 2013 lopulla käsiteltäväkseen
kansalaisaloitteen avioliittolain muuttamiseksi sukupuolineutraaliksi
(”Kansalaisaloite tasa-arvoisesta avioliittolaista”). Aloitteen perusteluissa (kohdassa
4.2. ”Vaikutukset viranomaisten toimintaan”) sanotaan:
”Esityksellä ei ole merkittäviä vaikutuksia viranomaisten toimintaan.
Tarkoitus on, että toteutuessaan esitys pitkällä tähtäimellä selkeyttäisi
viranomaiskäytäntöjä.
Esityksen on tarkoitus mahdollistaa samaa sukupuolta olevien
siviilivihkiminen. Tällä muutoksella ei puututa uskonnollisten yhdyskuntien
avioliittolain 16 §:ssä säädettyyn oikeuteen määrätä kirkollisen vihkimisen
ehdoista ja muodosta. Kaikilla uskonnollisilla yhdyskunnilla,
evankelis-luterilainen ja ortodoksinen kirkko mukaan lukien, on jatkossakin
itsenäinen oikeus päättää, vihkivätkö ne samaa sukupuolta olevia pareja
avioliittoon.”
Kaikilla uskonnollisilla yhdyskunnilla maassamme on edelleen
itsenäinen oikeus päättää, vihkivätkö ne samaa sukupuolta olevia pareja
avioliittoon. Niinpä hiippakunta-aloitteen kannanottopyyntö siitä, ”miten
taataan vihkimisistä ja siunaamisista kieltäytyville papeille mahdollisuus
toimia vakaumuksensa mukaisesti ilman, että he näin toimiessaan joutuvat
ottamaan riskin rangaistuksi tulemisesta” on propagandistinen. Kirkolta tulisi
ensin poistaa edellä mainittu itsenäinen oikeus. Tätä kirkon
itsemääräämisoikeuden vastaista hanketta on nyt aktiivisesti ryhtynyt ajamaan
hiippakuntadekaani eriävässä mielipiteessään.
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kanta avioliittoon
vihkimiseen on – päinvastoin kuin nyt tehdyssä aloitteessa ja ponsiesityksessä
annetaan ymmärtää – yksiselitteisen selvä. Me emme kirkkona vihi avioliittoon
samaa sukupuolta olevia pareja. Tähän on kirkon omasta tunnustuksesta ja
ihmiskäsityksestä nousevat perustelut. Lainsäädäntö antaa kirkolle tämän
oikeuden nyt ja 1.3.2017. Eduskunnan lakivaliokunta totesi mietinnössään 2014
käsitellessään avioliittolain muutosehdotuksia, että ”Euroopan
ihmisoikeussopimuksesta tai Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käytännöstä ei
seuraa jäsenmaille velvollisuutta säätää samaa sukupuolta olevien liittoa.”
Samoin ”Perustuslakivaliokunnan mukaan avioliittolainsäädäntöä ja sen
kanssa rinnasteisia lakeja säädettäessä on kyse sellaisista erityisistä
yhteiskunnan tulevaisuuteen ja arvoihin liittyvistä ratkaisuista, joissa avioliiton
asettaminen naisen ja miehen parisuhteena erityisasemaan lainsäädännössä on
perusteltua.” (Molemmat lainaukset
Lakivaliokunnan mietintö 14/2014). YK:n ihmisoikeusjulistuksen mukaan miehen ja
naisen muodostama avioliitto ja sen varaan perustuva perhe on ihmisoikeus. Kirkon
kanta ei polje ihmisoikeuksia eikä ole epätasa-arvoinen.
Tehdyn hiippakunta-aloitteen,
tuomiokapitulin vastauksesta jätetyn eriävän mielipiteen ja ponsiehdotuksen
heikkous liittyy juuri väärään tilanneanalyysiin. Hiippakunta-aloitteen
toisessa kappaleessa sanotaan: ”Kirkolla ei ole päätöstä siitä - - että se
kieltäisi pappeja vihkimästä ja siunaamasta kirkon jäsenten samasukupuolisia
avioliittoja uuden avioliittolain mahdollistamalla tavalla. Tilanne on aidosti
epäselvä.” Tämä ei ole totta. Se, että on ihmisiä, jotka haluavat muuttaa
kirkon kantaa, ei tee kirkon nykyisestä kannasta epäselvää eikä syrjivää. Epäselvyys
aiheutuu ainoastaan halusta muuttaa vallitseva avioliitto-opetus ja siihen
liittyvä vihkikäytäntö.
Virheellinen
tilanneanalyysi näkyy erityisen selvästi ponsiesityksen kohdassa 2: ”Asiassa on
kyse seurakuntalaisten elämästä ja heidän palvelemisestaan elämän tärkeissä
käännekohdissa. Tästä seuraa, että ratkaisut on tehtävä palvelemaan ennen
kaikkea niitä, joita avioliittolain uudistus henkilökohtaisesti koskee – ei
ensisijaisesti niitä, joille ajatus samasukupuolisten parien avioliitoista on
uskonkäsityksen tai muun syyn perusteella ongelmallinen.” Ihmisten palveleminen
elämän käännekohdissa on aina kuulunut ja tulee jatkossakin kuulumaan kirkon
perustehtäviin. Palvelu tapahtuu kirkon omasta ihmiskäsityksestä ja opetuksesta
käsin, ei valtiollisen lainsäädännön tai jonkin muun ulkoisen seikan
pakottamana.
Ponsiesityksessä ihmisten
palvelemisella ei kuitenkaan tarkoiteta ihmisten palvelemista yleisesti, vaan
samaa sukupuolta olevien parien avioliittoon vihkimistä ja siunaamista kirkon
oman järjestyksen ja opetuksen vastaisesti. On ilmeistä, että kirkon avioliittokäsityksen
perusteluja ei joko ymmärretä tai niitä ei hyväksytä, ehkä molempia. Tästä on
osoituksena ponnen viittaus niihin, ”joille ajatus samasukupuolisten parien
avioliitoista on uskonkäsityksen tai muun syyn perustella ongelmallinen”.
Ponsiesityksestä puuttuu kokonaan taju siitä, että kyse ei ole joidenkin taantumuksellisten
yksilöiden kykenemättömyydestä hyväksyä sukupuolineutraalia ideologiaa, vaan
kirkon yhteisestä uskonkäsityksestä. Mikäli tämä uskonkäsitys halutaan muuttaa
ja silti pysyä yhtenäisenä kirkkona, muutoksen tulee tapahtua
kirkolliskokouksessa. Ohituskaistaa ei ole, on vain toisistaan erkanevat tiet.
Ponsiesityksessä
lausutaan myös: ”Asiassa ei ole ensisijaisesti kysymys pappien oikeuksista tai
velvollisuuksista vihkiä tai siunata tai olla niin tekemättä”. Tämä on totta,
ei olekaan. Ponsi perustuu ajatukseen, jonka mukaan papin oma vakaumus menee kirkon
järjestyksen ohi ja edelle. Tämä onkin keskustelun ydin. Vakaumus on
olennaista. Pappi lupaa virkaan vihittäessä tahtovansa ”noudattaa kirkon lakia
ja järjestystä sekä palvella alttiisti seurakuntaa ja sanankuulijoita” (KJ 5:6).
Kirkon lain ja järjestyksen noudattaminen ja seurakunnan ja sanankuulijoiden
altis palvelu eivät ole kirkon itseymmärryksen kannalta vastakkaisia vaan
toisiaan tukevia toiminnan periaatteita. Jos näiden välille syntyy ristiriita,
papin on valittava. Tässä on ongelma.
Olemme kirkossa nähneet,
mitä seurauksia sillä voi olla, kun pappi pyrkii hoitamaan virkaansa, vaikka ei
voi sitä tehdä kirkon järjestyksen mukaisesti. Kirkko on osoittanut tällaisissa
tapauksissa melko suurta kärsivällisyyttä. Yhtenäisyyden vuoksi johonkin on
kuitenkin vedettävä ja on vedetty raja. On kohtuullista ja oikein, että pappi
vastaa tekemisistään ja tuomiokapituli tarvittaessa käyttää KL 5:3 säädettyjä
kurinpidollisia toimia (kirjallinen varoitus, pappisvirasta pidättäminen tai
pappisviran menettäminen). Tuomiokapituli ja piispa tuskin voivat etukäteen määritellä,
miten kussakin tapauksessa toimitaan, kun tapauksia ei ole vielä olemassa.
Tähän on syytä tyytyä. Pelisäännöt ovat kuitenkin selvät.
Jos jokin ennalta
arvaamaton – toki avioliittolakiin liittyvä – tapahtumaketju eli nk. musta
joutsen ei reformaation merkkivuonna 2017 hajota kirkkoa, on entistä tärkeämpää
käydä keskustelua siitä, millainen kirkko olisi, jos sillä ei olisi yhtenäistä
kantaa avioliittoon ja sen myötä moniin muihin yhtenäisinä pidettyihin
asioihin. Lapuan kirkolliskokousedustaja Markku Orsila on juuri tällä viikolla julkistanut
110-sivuinen tutkielmansa ”Kysymys samaa sukupuolta olevien avioliitosta –
Näkökulmia keskusteluyhteyden vahvistamiseksi kirkossa”. Johdantoluvussaan
Orsila nostaa esiin kysymyksen kirkollisen sääntelyn purkamisesta ja sen
seurauksista. Entä jos jokainen pappi saisi todella ihan luvan kanssa itse
päättää, vihkiikö vai ei? Entä jos jokainen pappi – tai mahdollisesti jokainen
paikallinen seurakunta – saisi ihan luvan kanssa itse päättää, missä
järjestyksessä messunsa toimittaa? Mitä muista asioita pappi voisi omantuntonsa
mukaisesti itse päättää? Kirjavuus lisääntyisi. Ylilyöntejä ja rimanalituksia
nähtäisiin varmasti. Olisiko lopputulos parempi kuin pakotettu samanlaisuus?
Vai olisiko seurauksena nykyisenkaltaisen Suomen evankelis-luterilaisen kirkon
kivijalan rapautuminen ja nopea tuho?
Allekirjoitukset
