lauantaina, lokakuuta 15, 2016

Hiippakuntavaltuusto oli erimielinen - media hakee konfliktia

Helsingin hiippakuntavaltuusto jätti torstaina 13.10.2016 yksimielisesti raukeamaan aloitteen, jolla tuomiokapitulia olisi kehotettu ohjeistamaan papistoa avioliittoasiassa. Tuomiokapitulin perusteena raukeamaan jättämiselle oli se, että asiassa on jo annettu ne ohjeet, jotka voidaan antaa: piispainkokouksen selonteko ja piispa Irja Askolan kiertokirje. Päätös aloitteen raukeamaan jättämisestä oli yksimielinen.
 
Tämä ei aloitteen tehneille hiippakuntavaltuutetuille riittänyt. He toivat kokoukseen ponsiesityksen, jossa hiippakuntavaltuusto itse ohjeistaa pappeja toimimaan edellä mainitun piispainkokouksen selonteon vastaisella tavalla.
 
Ponsiesityksestä käytiin keskustelu, jota voitanee kuvailla avoimeksi ja kohteliaaksi. Ennen kuin ponnesta äänestettiin, puheenjohtaja Johanna Korhonen ohjeisti valtuutettuja, että "ponsi ei ole varsinainen päätösasia". Tällä perusteella siitä ei saisi myöskään jättää eriävää mielipidettä. Puheenjohtajan mukaan äänestystulos itsessään osoittaa ponnen kannatuksen puolesta ja vastaan. Vastakkainen näkemys voitaisiin kirjata erillisenä pöytäkirjalausuntona. Keskustelun aikana pontta kannattaneiden puheenvuoroissa korostettiin, että tullessaan hyväksytyksi ponsi olisi vain keskustelupuheenvuoro.
 
Käytin keskustelun yhteydessä puheenvuoron, jonka julkaisin tässä blogissani heti kokouksen jälkeen. Kun pontta kannatti 13 ja vastusti kuusi valtuutettua, se tuli enemmistöpäätöksenä hyväksytyksi. Eriävä mielipiteeni kirjattiin pöytäkirjalausunnoksi ja sille tuli viisi allekirjoittajaa. Ponsiesityksen laatijat ilmeisesti laativat heti kokouksen päätyttyä STT:lle tiedonannon, johon perustuva uutinen levisi tiedotusvälineisiin. Uutisen sisältönä ei ollut hiippakuntavaltuuston erimielisyys, vaan hiippakuntavaltuuston yksiselitteinen kanta.

Tapaus osoittaa, että media ei avioliittoasiassa kykene toimimaan puolueettomana tiedonvälittäjänä, vaan suostuu mielipiteenmuokkaajan rooliin. On luonnollista, että tiedotusvälineet uutisoivat konflikteja. Kirkon voimassa oleva avioliittokanta ei ylitä uutiskynnystä, ei edes siinä tapauksessa, että se olisi totuudenmukaisuuden vuoksi välttämätöntä. Eduskuntaäänestyksen ollessa kyseessä olisi luonnollisesti uutisoitu äänestystulos puolesta ja vastaan. 
 
Miksi vastustin ponsiesitystä ja miksi pidän sen hyväksymistä vastuuttomana? Koska se lisää epäselvyyttä, vaikeuttaa asiasta käytävää keskustelua ja oli huonosti perusteltu.
 
Piispainkokouksen selonteko ja piispan kiertokirje antavat papistolle niin selkeät toimintalinjat kuin tässä tilanteessa voidaan antaa. Samaa sukupuolta olevia pareja ei tule ryhtyä kirkon järjestyksen vastaisesti vihkimään kirkollisesti 1.3.2017. Tämän verran on selvää. Piispa antaa kiertokirjeessään ohjeita siitä, miten papit voivat halutessaan kuitenkin olla mukana siviilivihkimisten yhteydessä järjestettävissä juhlissa. Tilojen käytöstä seurakunnan päättävät linjassa piispan ohjeistukseen, mutta itsenäisesti.
 
Ponsiesitystä (samoin kuin alkuperäistä hiippakuntavaltuustoaloitetta ja tuomiokapitulin lausunnosta jätettyä eriävää mielipidettä) perusteltiin kuitenkin väitteellä, että tilanne on epäselvä ja papisto tarvitsee selkeämpiä ohjeita. Kaikki voivat nyt todeta, että ponsi ei selkiytä asiaa vaan tekee siitä entistä epäselvemmän.
 
Pontta perusteltiin myös avioliittoasiassa vallitsevien oikeusnormien epäselvyydellä. Mihin Suomen laki pappeja velvoittaa ja mitä tarkoittaa avioliittolain 16 § annettu oikeus kirkoille itse päättää kirkollisen vihkimisen edellytyksistä? Ponnen esitellyt Viking Wuori lausui useampaan otteeseen, että oikeudellisesta tilanteesta vallitsee aidosti eriäviä käsityksiä. Yhtäällä on kirkon virallinen tulkinta vallitsevasta tilanteesta. Tämä kanta on ilmaistu piispainkokouksen selonteossa, ja kirkkohallitus on parhaillaan jatkoselvittämässä asiaa. Toisaalla ovat joidenkin yksittäisten oikeusoppineiden mielipiteet. Hiippakuntavaltuuston ponsiesitys ei totea tätä erimielisyyttä, vaan asettuu yksittäisten mielipiteiden kannalle kirkon omaa tulkintaa vastaan. Ponnen ei voida siis parhaalla tahdollakaan sanoa selkiyttävän kirkon toimintalinjaa tai sitä, mitä papeilta 1.3.2017 odotetaan.
 
Olen toistaiseksi saanut sähköpostiini vasta yhden kirkosta eroamisilmoituksen tämän ponsiesityksen uutisoinnin vuoksi. Olen pahoillani eroilmoituksesta, sillä kyse on kristitystä ihmisestä, joka odottaa ainoastaan, että kirkko toimisi oman järjestyksensä mukaisesti.
 
On ilmeistä, että revisionistiset kirkollisvaikuttajat haluavat nyt pakottaa kirkon kovaan konfliktiin. Tämän konfliktin seurauksia ei kukaan voi hallita. On mahdollista, että hiippakunnat erkanevat toisistaan ja kirkko vähitellen hajoaa omaan mahdottomuuteensa. Joka tapauksessa on selvää, että reformaation merkkivuoden teemaksi on näin tullut valituksi riita ja sen seuraukset.

torstaina, lokakuuta 13, 2016

Kirkollista keskustelua - jos kiinnostaa

Helsingin hiippakuntavaltuuston kokouksessa keskusteltiin tänään ensi vuonna 1.3.2017 voimaan tulevasta uudesta avioliittolaista ja sen mahdollisista - tai toivotuista - vaikutuksista kirkon toimintaan.

Kokouksen pöytäkirja liitteineen tulee aikanaan julkiseksi tänne. Julkaisen alla nyt kuitenkin oman osuuteni käytyyn keskusteluun.

Eduskunta sai vuoden 2013 lopulla käsiteltäväkseen kansalaisaloitteen avioliittolain muuttamiseksi sukupuolineutraaliksi (”Kansalaisaloite tasa-arvoisesta avioliittolaista”). Aloitteen perusteluissa (kohdassa 4.2. ”Vaikutukset viranomaisten toimintaan”) sanotaan:
Esityksellä ei ole merkittäviä vaikutuksia viranomaisten toimintaan. Tarkoitus on, että toteutuessaan esitys pitkällä tähtäimellä selkeyttäisi viranomaiskäytäntöjä.
Esityksen on tarkoitus mahdollistaa samaa sukupuolta olevien siviilivihkiminen. Tällä muutoksella ei puututa uskonnollisten yhdyskuntien avioliittolain 16 §:ssä säädettyyn oikeuteen määrätä kirkollisen vihkimisen ehdoista ja muodosta. Kaikilla uskonnollisilla yhdyskunnilla, evankelis-luterilainen ja ortodoksinen kirkko mukaan lukien, on jatkossakin itsenäinen oikeus päättää, vihkivätkö ne samaa sukupuolta olevia pareja avioliittoon.

Kaikilla uskonnollisilla yhdyskunnilla maassamme on edelleen itsenäinen oikeus päättää, vihkivätkö ne samaa sukupuolta olevia pareja avioliittoon. Niinpä hiippakunta-aloitteen kannanottopyyntö siitä, ”miten taataan vihkimisistä ja siunaamisista kieltäytyville papeille mahdollisuus toimia vakaumuksensa mukaisesti ilman, että he näin toimiessaan joutuvat ottamaan riskin rangaistuksi tulemisesta” on propagandistinen. Kirkolta tulisi ensin poistaa edellä mainittu itsenäinen oikeus. Tätä kirkon itsemääräämisoikeuden vastaista hanketta on nyt aktiivisesti ryhtynyt ajamaan hiippakuntadekaani eriävässä mielipiteessään.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kanta avioliittoon vihkimiseen on – päinvastoin kuin nyt tehdyssä aloitteessa ja ponsiesityksessä annetaan ymmärtää – yksiselitteisen selvä. Me emme kirkkona vihi avioliittoon samaa sukupuolta olevia pareja. Tähän on kirkon omasta tunnustuksesta ja ihmiskäsityksestä nousevat perustelut. Lainsäädäntö antaa kirkolle tämän oikeuden nyt ja 1.3.2017. Eduskunnan lakivaliokunta totesi mietinnössään 2014 käsitellessään avioliittolain muutosehdotuksia, että ”Euroopan ihmisoikeussopimuksesta tai Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käytännöstä ei seuraa jäsenmaille velvollisuutta säätää samaa sukupuolta olevien liittoa.” Samoin ”Perustuslakivaliokunnan mukaan avioliittolainsäädäntöä ja sen kanssa rinnasteisia lakeja säädettäessä on kyse sellaisista erityisistä yhteiskunnan tulevaisuuteen ja arvoihin liittyvistä ratkaisuista, joissa avioliiton asettaminen naisen ja miehen parisuhteena erityisasemaan lainsäädännössä on perusteltua.”  (Molemmat lainaukset Lakivaliokunnan mietintö 14/2014). YK:n ihmisoikeusjulistuksen mukaan miehen ja naisen muodostama avioliitto ja sen varaan perustuva perhe on ihmisoikeus. Kirkon kanta ei polje ihmisoikeuksia eikä ole epätasa-arvoinen.

Tehdyn hiippakunta-aloitteen, tuomiokapitulin vastauksesta jätetyn eriävän mielipiteen ja ponsiehdotuksen heikkous liittyy juuri väärään tilanneanalyysiin. Hiippakunta-aloitteen toisessa kappaleessa sanotaan: ”Kirkolla ei ole päätöstä siitä - - että se kieltäisi pappeja vihkimästä ja siunaamasta kirkon jäsenten samasukupuolisia avioliittoja uuden avioliittolain mahdollistamalla tavalla. Tilanne on aidosti epäselvä.” Tämä ei ole totta. Se, että on ihmisiä, jotka haluavat muuttaa kirkon kantaa, ei tee kirkon nykyisestä kannasta epäselvää eikä syrjivää. Epäselvyys aiheutuu ainoastaan halusta muuttaa vallitseva avioliitto-opetus ja siihen liittyvä vihkikäytäntö.

Virheellinen tilanneanalyysi näkyy erityisen selvästi ponsiesityksen kohdassa 2: ”Asiassa on kyse seurakuntalaisten elämästä ja heidän palvelemisestaan elämän tärkeissä käännekohdissa. Tästä seuraa, että ratkaisut on tehtävä palvelemaan ennen kaikkea niitä, joita avioliittolain uudistus henkilökohtaisesti koskee – ei ensisijaisesti niitä, joille ajatus samasukupuolisten parien avioliitoista on uskonkäsityksen tai muun syyn perusteella ongelmallinen.” Ihmisten palveleminen elämän käännekohdissa on aina kuulunut ja tulee jatkossakin kuulumaan kirkon perustehtäviin. Palvelu tapahtuu kirkon omasta ihmiskäsityksestä ja opetuksesta käsin, ei valtiollisen lainsäädännön tai jonkin muun ulkoisen seikan pakottamana.

Ponsiesityksessä ihmisten palvelemisella ei kuitenkaan tarkoiteta ihmisten palvelemista yleisesti, vaan samaa sukupuolta olevien parien avioliittoon vihkimistä ja siunaamista kirkon oman järjestyksen ja opetuksen vastaisesti. On ilmeistä, että kirkon avioliittokäsityksen perusteluja ei joko ymmärretä tai niitä ei hyväksytä, ehkä molempia. Tästä on osoituksena ponnen viittaus niihin, ”joille ajatus samasukupuolisten parien avioliitoista on uskonkäsityksen tai muun syyn perustella ongelmallinen”. Ponsiesityksestä puuttuu kokonaan taju siitä, että kyse ei ole joidenkin taantumuksellisten yksilöiden kykenemättömyydestä hyväksyä sukupuolineutraalia ideologiaa, vaan kirkon yhteisestä uskonkäsityksestä. Mikäli tämä uskonkäsitys halutaan muuttaa ja silti pysyä yhtenäisenä kirkkona, muutoksen tulee tapahtua kirkolliskokouksessa. Ohituskaistaa ei ole, on vain toisistaan erkanevat tiet.

Ponsiesityksessä lausutaan myös: ”Asiassa ei ole ensisijaisesti kysymys pappien oikeuksista tai velvollisuuksista vihkiä tai siunata tai olla niin tekemättä”. Tämä on totta, ei olekaan. Ponsi perustuu ajatukseen, jonka mukaan papin oma vakaumus menee kirkon järjestyksen ohi ja edelle. Tämä onkin keskustelun ydin. Vakaumus on olennaista. Pappi lupaa virkaan vihittäessä tahtovansa ”noudattaa kirkon lakia ja järjestystä sekä palvella alttiisti seurakuntaa ja sanankuulijoita” (KJ 5:6). Kirkon lain ja järjestyksen noudattaminen ja seurakunnan ja sanankuulijoiden altis palvelu eivät ole kirkon itseymmärryksen kannalta vastakkaisia vaan toisiaan tukevia toiminnan periaatteita. Jos näiden välille syntyy ristiriita, papin on valittava. Tässä on ongelma.

Olemme kirkossa nähneet, mitä seurauksia sillä voi olla, kun pappi pyrkii hoitamaan virkaansa, vaikka ei voi sitä tehdä kirkon järjestyksen mukaisesti. Kirkko on osoittanut tällaisissa tapauksissa melko suurta kärsivällisyyttä. Yhtenäisyyden vuoksi johonkin on kuitenkin vedettävä ja on vedetty raja. On kohtuullista ja oikein, että pappi vastaa tekemisistään ja tuomiokapituli tarvittaessa käyttää KL 5:3 säädettyjä kurinpidollisia toimia (kirjallinen varoitus, pappisvirasta pidättäminen tai pappisviran menettäminen). Tuomiokapituli ja piispa tuskin voivat etukäteen määritellä, miten kussakin tapauksessa toimitaan, kun tapauksia ei ole vielä olemassa. Tähän on syytä tyytyä. Pelisäännöt ovat kuitenkin selvät.

Jos jokin ennalta arvaamaton – toki avioliittolakiin liittyvä – tapahtumaketju eli nk. musta joutsen ei reformaation merkkivuonna 2017 hajota kirkkoa, on entistä tärkeämpää käydä keskustelua siitä, millainen kirkko olisi, jos sillä ei olisi yhtenäistä kantaa avioliittoon ja sen myötä moniin muihin yhtenäisinä pidettyihin asioihin. Lapuan kirkolliskokousedustaja Markku Orsila on juuri tällä viikolla julkistanut 110-sivuinen tutkielmansa ”Kysymys samaa sukupuolta olevien avioliitosta – Näkökulmia keskusteluyhteyden vahvistamiseksi kirkossa”. Johdantoluvussaan Orsila nostaa esiin kysymyksen kirkollisen sääntelyn purkamisesta ja sen seurauksista. Entä jos jokainen pappi saisi todella ihan luvan kanssa itse päättää, vihkiikö vai ei? Entä jos jokainen pappi – tai mahdollisesti jokainen paikallinen seurakunta – saisi ihan luvan kanssa itse päättää, missä järjestyksessä messunsa toimittaa? Mitä muista asioita pappi voisi omantuntonsa mukaisesti itse päättää? Kirjavuus lisääntyisi. Ylilyöntejä ja rimanalituksia nähtäisiin varmasti. Olisiko lopputulos parempi kuin pakotettu samanlaisuus? Vai olisiko seurauksena nykyisenkaltaisen Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kivijalan rapautuminen ja nopea tuho?

Samalla kun toteamme, että emme voi yhtyä kokouksessa nyt hyväksyttyyn ponsiesitykseen, toivomme keskustelun kirkon uudistumisesta jatkuvan olennaisista kysymyksistä entistä paremmilla perusteluilla.

Allekirjoitukset