maanantaina, toukokuuta 09, 2016

#kirkolliskokous

Ensimmäinen päivä kirkolliskokousedustajana alkaa kääntyä iltaan. Tulin Turkuun jo sunnuntaina illalla ja sain majapaikan Birgittalaisluostarista Turun keskustasta. En siis ole majoitettuna tänne Turun kristilliselle opistolle, jossa suurin osa edustajista viettää koko intensiivisen viikon.

En varmaan jaksa ryhtyä kuvaamaan päivän kulkua, joten laitan vain muutamia hetkikuvauksia. Aurinko helottaa täydeltä terältä. Sillä oli merkitystä, kun marssimme kulkueena Tuomiokirkkoon avajaisjumalanpalvelukseen. Puheensorinaa riitti, kun entiset tutut tapasivat. Hieman ehkä yllätyin itsekin siitä, miten paljon tuttuja täällä loppujen lopuksi on. Ja muutama uusikin tuttavuus löytyi heti.

Piispa Simo Peura oman hiippakuntaväkensä kanssa vastasi avajaismessusta. Simon puhe helluntain odotuksesta ja Pyhän Hengen merkityksestä kirkon elämälle oli tärkeä. Arkkipiispan avajaispuhe ensimmäisen istunnon alussa on tyyliltään ja sisällöltään toisenlainen. Hän lähti liikkeelle kansainvälistymisen paineesta ja sen aiheuttamista ilmiöistä. "Enää suomalaisuus ei ole vain luterilaisuutta, eikä luterilaisuus ole vain suomalaisuutta." Ei-luterilaisena suomalaisena kasvaneena viesti tuntui hyvältä ja oikealta, mutta samalla sellaiselta, jonka olisin mielelläni kuullut viisi vuosikymmentä sitten. Luterilaisuuden ja suomalaisuuden kietoutumisesta toisiinsa kuitenkin arkkipiispan mukaan kannattaa pitää kiinni. Varmaan se on realismia - ei kansakunta historiaansa voi yhtäkkiä hylätä. Olisin ehkä itse nostanut vielä enemmän esiin kirkon aidon kansainvälisyyden. Ei kirkkoa tee kirkoksi luterilaisuus, vaan Kristuksen seuraaminen ja Pyhä Henki.

Ensimmäiseen päivään kuuluvat henkilövalinnat. Kahdesta varapuheenjohtajasta äänestettiin lippuäänestyksellä. Ihan hyvä tapa opetella nimiä. Kaikkia en kyllä vielä oppinut. Myös valitsijamiesten vaali suoritettiin ja odottelen nyt ensimmäistä kutsua valitsijamiesten kokoukseen, jossa jaetaan valiokuntapaikat.

1 kommentti:

Kirjamies neljäkolmatta kirjoitti...

Kommenttia suomalaisesta ja kansainvälisestä kristillisyydestä. Sanot Arto näin:
" - ei kansakunta historiaansa voi yhtäkkiä hylätä. Olisin ehkä itse nostanut vielä enemmän esiin kirkon aidon kansainvälisyyden. Ei kirkkoa tee kirkoksi luterilaisuus, vaan Kristuksen seuraaminen ja Pyhä Henki."
Aivan oikein. Suomalainen kristillisyys on suurimmaksi osaksi, tilastoja katsellen, luterilaisuutta. Maahanmuuttajat itärajan takaa, Lähi-Idästä ja katolisista maista tuovat maailman kolmeksi pääuskonnoksi nimettyä kansainvälisyyttä meillekin.
Yhdysvallat on ollut kolmatta vuosistaa kansojen kokoontumispaikka, johon muutetaan joka puolelta planeettaamme. Näinä aikoina saamme kokea, mitä se käytännössä on, mutta pienenä maana ja kansana tämän "kansainvaelluksen" ja pakolaisvirtojen vaikutus on radikaalimpi kuin valtavassa Uuden mantereen liittovaltiossa miljoonakaupunkeineen.
Se, mitä kaipaan Suomen luterilaisen kirkon käytäntöihin, on todellisen kristillisyyden selkeämpi suvaitseminen. Luit oikein; syväkristillisiä kansalaisia ei oikein haluta ymmärtää kirkon piirissä.
Olemme kaikki erilaisia. Ei ole mitään yhtä tapaa "olla kristillinen". "Kapinallisia" aidosti kristillisiä pappeja ei hyväksytä seurakunnan paimeniksi.
Se on suuri menetys Suomen kirkolle ja kristillisyydelle.
Kuten Arto aivan oikein sanoo, kirkkoa ei tee kirkoksi luterilaisuus (eikä muukaan kristillinen uskonsuunta), vaan Kristuksen seuraaminen ja Pyhä Henki.