keskiviikkona, tammikuuta 06, 2016

Hyvää loppiaista!

Saarna loppiaispäivänä Pitäjänmäen kirkossa

Itämaiden miehet keskuudessamme

Matteus 2:1-12
Minulla oli ensimmäinen varsinainen saarnavuoro täällä Pitäjänmäen kirkossa tasan vuosi sitten. (Itse asiassa sain kyllä saarnavuoron jo edeltävänä sunnuntaina, kun joku papeista oli kipeänä, mutta sitä ei nyt lasketa.) Loppiaisena sain myös siunata uuden seurakuntaneuvoston tehtäväänsä. Ajattelin, että ei olisi olleenkaan väärin palauttaa mieleen noita vuoden takaisia ajatuksia. Kierrätetty saarna tästä ei kuitenkaan tule, vaan vien ajatusta hieman eteenpäin, kuten tilanteeseen sopii.

Viimevuotista loppiaissaarnaa valmistellessa kiinnitin huomioni kuningas Herodeksen itämaan tietäjille antamiin neuvoihin. En ollut koskaan aikaisemmin huomannut, että ne ovat itse asiassa erinomaisia neuvoja, joita voi vielä tänäänkin soveltaa.

Ensimmäinen neuvo: Hän lähetti heidät Betlehemiin. ”Menkää sinne”, hän sanoi. Joulun tähteä on seurattava ja sitä kannattaa seurata perille asti, minne se sitten viekin. Me olemme matkalla oleva seurakunta. Vaikka toivommekin mukavaa matkaseuraa ja iloisia hetkiä matkan varrella, emme silti ole millään huviretkellä. Tällä matkalla on tosi kyseessä.

Toinen neuvo: ”Menkää sinne”, hän sanoi, ”ja ottakaa asiasta tarkka selko.” Sanoin, että tämä on aivan poikkeuksellisen hyvä neuvo erityisesti seurakuntaneuvoston jäsenille. Meidän kristittyjen tulisi olla innokkaita etsimään perusteluja, ottamaan asioista tarkkaa selkoa. Vastaus ei aina löydy sieltä, mistä sitä odotamme. Itämaan tietäjät eivät löytäneet vastasyntynyttä kuningasta kuninkaan palatsista. Mutta he jatkoivat etsimistä ja löysivät lapsen. Tämän lapsen, Jumalan lihaksi tulleen pelastuksen, mekin haluamme löytää siinä, mitä teemme. Me olemme totuutta etsivä seurakunta.

Kolmas neuvo: ”Kun löydätte lapsen, niin ilmoittakaa minulle, jotta minäkin voisin tulla kumartamaan häntä.” Tämä ohje kuuluu kaikille meille. Kun löydätte Jeesuksen, ilmoittakaa siitä julkisesti ja suureen ääneen, jotta muutkin voivat tulla kumartamaan häntä! Tämä on seurakunnan tehtävä. Kirkko on tunnustava yhteisö. Ilman tunnustamista ja tunnustautumista se lakkaa olemasta kirkko. Herodes pyytää: ”Kun löydätte lapsen, niin ilmoittakaa minulle.” Sitä se juuri on. Jeesuksen luokse tulemista uudelleen joka aamu ja hänestä kertomista.

Me olemme siis matkalla oleva seurakunta. Me olemme totuutta etsivä seurakunta. Ja me olemme Jeesuksesta kertova seurakunta.

Tänä vuonna 2016 kysymys kuuluu: Toimivatko itämaan tietäjät näiden neuvojen mukaan? Kyllä ja ei. He kyllä menivät Betlehemiin ja ottivat asiasta tarkkaan selvää. Mutta he eivät palanneet kertomaan siitä Herodekselle.

Matteus tietysti kertoo syyn siihen. Herodes pelästyi uutista kuninkaan syntymästä. Tiedämme historiasta, että Herodes teloitutti kolme omaa poikaansa, Alexanderin, Aristobuloksen ja Antipaterin, kun epäili näiden valtapyrkimyksiä. Matteuksen kertomuksen juoni on tällä kohtaa selkeä. Tietäjät ymmärsivät Herodeksen väkivaltaisen vallanhimon ja poistuivat vähin äänin paikalta.

Tulkitsen myös tämän kohdan hengellisesti ja ajankohtaisesti. Meidän luoksemme on tullut joukko miehiä itäisiltä mailta, juuri sieltä, mistä itämaan tietäjätkin olivat kotoisin. He ovat lähteneet seuraamaan johtotähteä, joka on luvannut heille parempaa elämää, työtä, rauhallisia oloja. Tähti johti heidät Pohjolan perukoille pakkasen keskelle. Täällä he ovat nyt ottamassa tarkkaan selkoa meistä. Asuuko täällä Kristus, Jumalan Poika, niin kuin me joululauluissa laulamme? Onko Jeesus-lapsi syntynyt mieleen hiljaiseen vai onko suomalaisen hiljaisen mielen sopukoissa suunnitelma polttopulloista ja väkivallanteoista? Löytävätkö he seimen lapsen?

Tänä loppiaisena meidän tulee siis pitää perinteestä kiinni ja puhua lähetystyöstä, mutta sillä muutoksella, että lähetys ei enää tapahdu vain jossain kaukana, vaan täällä Suomessa ja Pitäjänmäellä. On ollut ilo nähdä, miten seurakuntalaiset ovat tarttuneet toimeen. On käyty laulattamassa ja tuotu kirkolle laulamaan. Järjestetään suomenkielen keskustelukerhoja ja kutsutaan teeiltoihin. On ollut aistittavissa jopa hieman enemmän halukkuutta toimintaa kuin mitä on pystytty tai osattu järjestää.

Entä jos heidät on lähettänyt tänne joku murhanhimoinen Herodes Lähi-idästä, joka toivoo saavansa heistä kätyreitä väkivaltaisiin suunnitelmiinsa? Monet suomalaiset pelkäävät tätä. Paikallisten asukasyhdistysten kanssa on puhuttu siitä, miten tilanne havahduttaa meitä katsomaan omaa ympäristöämme eri tavalla. Olemme tottuneet toimintaan tietyllä tavalla. Jos oudosti käyttäytyviä vierasmaalaisia on vähän, heidät kyllä pikku hiljaa opetetaan maan tavoille. Mutta kun heitä tulee paljon yhdellä kertaa, meidän yhteisöllinen voima ei näytä riittävän. Eivät suomalaiset oleskele katujen kulmilla ja vaihda kuulumisia naapuruston kanssa. Kaikki eivät edes tervehdi naapureitaan. Miten me yksityisyyttä, hiljaisuutta ja tilaa arvostavat suomalaiset tästä selviämme? Pitääkö perustaa katupartioita tai kodinturvajoukkoja? Paikallisten asukasyhdistysten kanssa olemme ajatelleet, että tässä olisi nyt enneminkin paikka ja herätys lähiyhteisöllisyyden ja hyvän naapuruuden vahvistamiselle.

Mutta nämä ovat yhteiskunnallisia murheita ja näkökohtia. Saarnassa on varmaan niihin syytä viitata, mutta ne eivät koskaan voi olla evankeliumiin perustuvan saarnan tähtäyspiste tai ydin. Matteuksen kertomus päättyy sanoihin: ”ja niin he menivät toista tietä takaisin omaan maahansa”. Herodes ei saanut tietäjistä kätyreitä itselleen. Miksi? Koska nämä itämaan miehet ymmärsivät, kenet olivat kohdanneet. Kun he näkivät lapsen ja hänen äitinsä Marian ”he maahan heittäytyen kumarsivat lasta, avasivat arkkunsa ja antoivat hänelle kalliita lahjoja: kultaa, suitsuketta ja mirhaa”. He eivät enää olleet pelkkiä sen ajan tiedemiehiä, astrologeja, he eivät enää olleen satunnaisia matkailijoita pällistelemässä maailman ihmeitä, he eivät olleet taloudellista etua ajattelevia siirtolaisia, vaan heistä tuli asianosaisia. Jeesuksen kohtaaminen vakuutti heidät ja avasi heidän sydämensä. Juuri tämän saman kohtaamisen vuoksi meidät on ”lähetetty” olemaan tällä paikalla tänään. Paras takuu ja turva kaikenlaisia pelkoja ja terroria vastaan on se, kun ihmiset löytävät tiensä Jeesuksen luokse.

Pitäjänmäen seurakunta on edelleen matkalla oleva seurakunta. Me olemme edelleen totuutta etsivä seurakunta. Ja me olemme Jeesuksesta kertova seurakunta. Vuonna 2016 nämä kolme asiaa ovat meille entistä enemmän totta siinä jokapäiväisessä käytännön työssä, jota yhdessä tällä paikalla teemme.
Seurakunnan toiminnan ytimessä on aina se, mitä Jumala tekee. Kirkko ei koskaan ole ytimeltään sitä, mitä ihminen tekee. Mutta kun olemme mukana siinä, mitä Jumala tekee, meidän tekemisemme on varmasti siunattua.

Hyvää Uutta Vuotta 2016!

Saarna Pitäjänmäen kirkossa uudenvuodenpäivänä


Muustakin voisi puhua, mutta puhun nyt kuitenkin Jeesuksesta


Pitäjänmäen seurakunta täyttää tänään 50 vuotta. Vuosi vaihtuu, on syytä arvioida kulunutta vuotta ja esittää toiveita alkavalle vuodelle. Ennen vanhaan oli tapana tässä jumalanpalveluksessa lukea kirkon jäsentilastot: kastetut, kuolleet, vihityt, liittyneet, eronneet. Maailmalla tapahtuu, kauppojen aukiolo vapautuu. Ajan merkkejä on syytä kuunnella ja arvioida.

Uudenvuodenpäivän aiheena on kuitenkin Jeesuksen nimi ja siitä aion puhua. Teen sen kolmesta syystä, jotka liittyvät seurakunnan historiaan, kristittyjen tehtävään tässä maailmassa ja kristinuskon sanomaan.


1. Historiasta. Tänään siis tulee kuluneeksi tasan 50 vuotta siitä, kun Pitäjänmäen seurakunta aloitti toimintansa. Seurakunta syntyi hallinnollisella päätöksellä, kun silloinen Huopalahden seurakunta jaettiin neljään osaa: Huopalahteen, Hakavuoreen, Kannelmäkeen ja Pitäjänmäkeen. Näistä kaksi ensimmäistä, Huopalahti ja Hakavuori, muuten liitettiin yhteen muutama vuosi sitten Haagan seurakunnaksi. Tästä olisi helppo jatkaa päivämäärillä ja entisten kirkkoherrojen luettelemisella. Lyhyenkin historiikin esittämiseen menisi helposti tunti. Seurakunnan 50-vuotisjuhlaviikkoa toukokuussa helluntain edellä. Silloin meillä on enemmän aikaa käydä läpi seurakunnan historiaa eri näkökulmista.


Mutta jos taaksepäin on katsottava, voimme aivan yhtä hyvin katsoa 2000 vuoden taakse tai jopa vielä pidemmälle, 2600 vuoden taakse. Mehän olemme heprealaisen Raamatun eli Vanhan testamentin ja sen välittämän historian perillisiä. 600 vuotta ennen Kristusta profeetta Jeremia valoi uskoa pakkosiirtolaisuudessa eläneisiin maanmiehiinsä: ”Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.” Kyllä heillä oli syytä katsoa taaksepäin, kuninkuuden ja Daavidin valtakunnan aikaan, jolloin nuori kansakunta tuntui olleen voimissaan. Nyt edessä näkyi pelkkää mustaa. Mutta maansa myyneestä, masennuksen vallasta eläneestä kansasta tuli jälleen Jumalan kansa, kun se tarttui lupaukseen. Ja nämä Israelin kansalle 2600 vuotta sitten lausutut sanat tulevat siihen kansaan ja kuningas Daavidin sukuun kuuluneen Jumalan voidellun, Messiaan, Kristuksen Jeesuksen kautta meidän omaksemme tässä ja nyt! Ainoastaan Jeesuksen kautta me täällä pohjoisen perukoilla elävä erikoinen kansa voimme omistaa itsellemme tämän lupauksen. Jeesuksen nimen kautta sinä ja minä voimme omistaa itsellemme kaikki Vanhan testamentin tulevaisuuden lupaukset.

Jeesuksesta on puhuttava, koska hän kääntää aina uudelleen meidän katseemme menneestä kohti tulevaisuutta ja toivoa.


2. Tehtävästä. Jeesuksesta on puhuttava, koska hänen nimensä kautta ymmärrämme oman tehtävämme ja kirkon tehtävän tässä maailmassa. Useimmat meistä muistavat Jeesuksen lähetyskäskyn: ”Menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni, kastakaa heitä ja opettakaa jne.” Se on niin tuttu lause, että se ei enää oikein sytytä.

Olin joitain vuosia sitten Tukholmassa S:ta Klaran seurakunnassa. Mieleeni jäi paikallisen papin ajatus siitä, millä periaatteella he haluavat ihmisiä kohdata. ”Kun menet kalastamaan”, hän sanoi, ”tärkeintä on, että et pelottele kaloja tiehensä.” Ei siis auta, että olet hyvä kalastaja, jos kalat pakenevat. Mitä tämä tarkoittaa meille seurakuntana ja kristittyinä vuonna 2016? Miten ihmeessä me tässä ajassa toteutamme Jeesuksen yksinkertaista käskyä tehdä kaikki kansat opetuslapsiksi, kun ihmiset eivät näytä edes olevan kiinnostuneita meistä? No, se ei pidä ihan paikkaansa. Viime vuoden aikana ennätysmäärä ihmisiä liittyi kirkon jäseniksi. Eroaminen väheni, liittyminen lisääntyi. Silti tosiasia on, että liian monille seurakunta on jäänyt täysin vieraaksi ja aivan liian moni päätti ’erota kirkollisverosta’ vuoden viimeisinä päivinä. Emme ehkä voi vaikuttaa yleisiin trendeihin, mutta voimme vaikuttaa siihen, miten ihminen otetaan vastaan täällä Pitäjänmäen kirkossa.

Kirjoittaessaan roomalaisille Paavali intoutui antamaan heille tällaisen käytännöllisen neuvon: ”Siunatkaa niitä, jotka teitä vainoavat. Siunatkaa, älkää kirotko.” Se on kahdella tavalla radikaali ja tänäkin vuonna voimaa täynnä oleva kehotus. Ensinnäkin se tarkoittaa, että meidän ei tarvitse pihistellä siunaamisen kanssa. Ihmisiä voi siunata, ja sitä me tietysti teemmekin. Toiseksi, siunaaminen todella muuttaa maailmaa. Nimittäin miten muuten olisi mahdollista oppia siunaamaan vainoojiaan kuin antamalla anteeksi?

Etelä-Afrikan kuuluisa arkkipiispa Desmond Tutu kirjoittaa kirjassaan: Anteeksiantaminen - tie tulevaisuuteen näin: ”Anteeksiantaminen ei ole vain epäitsekkyyttä. Se on itsensä arvostamisen paras muoto.” Anteeksiantaminen on itsensä arvostamista! Pahuus riistää ihmisarvon sekä uhriltaan että tekijältään. Se, joka antaa anteeksi, palauttaa ihmisarvon. Se, joka antaa anteeksi ja siunaa, tuo taivaan maan päälle.

Jumala sanoi Moosekselle: ”Kun Aaron ja hänen poikansa siunaavat Israelin näin minun nimeeni, minä annan sille siunaukseni.” Nimi, jossa siunaaminen tapahtuu, on vakiintuneen raamatunkäännöksen mukaan ”Herra”. Me tiedämme, että Herra on kiertoilmaus sille nimelle, joka oli liian pyhä lausuttavaksi, joka kirjoitettiin neljällä kirjaimella JHWH, ja joka parhaiden kielitieteellisten arvioiden mukaan tarkoittaa ”olevaa”, ”sitä, joka on”, sitä, joka ilmoitti itsensä Moosekselle palavassa pensaassa ”minä olen, se joka minä olen”. Uusi testamentti kertoo meille sen Jumalan suunnitelman täyttymisen, että tämä Oleva, kaikkeuden Herra, tuli lihaksi pienessä lapsessa ja sai kahdeksantena päivänä nimen Jeesus.

Kun me ylipappi Aaronin tavalla siunaamme kanssaihmisiämme Jeesuksen nimeen, Jumala itse myös siunaa. Jeesuksen nimestä on puhuttava, hän kääntää meidän katseemme menneisyydestä tulevaisuuteen ja toivoon, ja koska se nimi tuo siunauksen.


3. Kristinuskon sanomasta. Mikä se lopulta on? Voiko sen kiteyttää yhteen sanaan tai lauseeseen? Eikö kristinuskon ydin pitäisi olla rakkaus? Vai onko se sittenkin Jeesus? Monet niistä, jotka eroavat kirkosta, ovat tavalla tai toisella pettyneitä siihen, että kirkon sanoma ei ole selkeä. Sain pari päivää sitten kirjeen henkilöltä, joka kertoi juuri eronneensa Pitäjänmäen seurakunnasta siksi, että kirkon johto ja Kirkko ja kaupunki -lehti eivät anna selvää ääntä. Tiedämme, että jokaisella on eroajalla on omat syynsä. Ne eivät ole kaikille samat. Myös käsitys siitä, mikä on kirkon ydinsanoma, näyttää vaihtelevan.

Uskon, että meille kaikille kirkon ydinviesti on selvä: Jumalan rakkaus ihmisiä kohtaan Jeesuksessa Kristuksessa. Tämän rakkauden viestin välittäjäksi Jeesus jätti jälkeensä opetuslapsijoukon, seurakunnan, kirkon, josta Paavali sanoo, että se on Kristuksen ruumis. Me yhdessä kirkkona ja seurakuntana olemme siis juuri se ydinviesti. Kirkko ei siis ole jokin kansallinen instituutio virkamiehineen - vaikka sille on sellainenkin rooli historian kuluessa kehittynyt - vaan elävä, kärsiväkin, joskus kompasteleva Kristuksen ruumis. Onneksi tämän ruumiin yhteinen nimittäjä ei ole meissä, vaan päässä, joka on Jeesus Kristus.

Nimi Jeesus tarkoittaa pelastusta. Siinä nimessä on meidän tulevaisuutemme ja toivomme, se nimi tuo siunauksen ja siinä nimessä kirkko tuo pelastuksen koko maailmalle.

Siksi me aloitamme tämänkin armon vuoden Herramme ja kuninkaamme Jeesuksen nimessä. Pidetään Jeesuksen nimi kalliina aarteena ja tunnussanana. Varjellaan sitä niin kuin aarretta kaikelta väärinkäytöltä ja likaamiselta, mutta käytetään sitä rohkeasti tunnussanana rukouksessa ja kaikkialla, missä kohtaamme Jeesukseen uskovia.