perjantaina, marraskuuta 11, 2016

No, miltä nyt tuntuu

Kirkolliskokouksen toinen istuntoviikko on nyt istuttu. Tosin torstaipäivän ennemminkin makasin piilossa (en tohtinut "maata näkyvissä"), koska sain jonkun pöpön, joka vei voimat. Kaiutinjärjestelmän avulla pystyin kuitenkin seuraamaan isossa salissa käytävää keskustelua.

Viikolla oli kaksi aihetta ylitse muiden: kirkon tulevaisuus ja avioliittolain muutos. Näistä ensimmäinen käsitykseni mukaan puhutti selvästi enemmän sekä puheenvuorojen määrässä että niiden pituudessa. Siihen on hyvä syy. Kirkon tulevaisuudesta käytiin lähetekeskustelu. Sen tarkoituksena on tuoda esiin kaikkia niitä näkökohtia, jotka valiokuntien toivotaan huomioivan, kun ottavat mietinnön tarkempaan syyniin. Keskustelu oli vilkasta. Yleiseksi tunnelmaksi jäi tulevaisuuskomitean mietinnön melko estoton kehuminen, eikä syyttä. Mietintö laajoine liiteosineen todella onkin mainio paketti, jota sietää pureskella.

Avioliittolain muutoksen johdosta sen sijaan saatiin piispainkokouksen selonteko, joka merkittiin tiedoksi. Näin ollen keskustelun sisältönä oli lähinnä selonteon kommentointi. Suurimmalle osalla varmasti tuli kerralla selväksi, mitä selonteko (ja siihen liittyvä kirkkohallituksen oikeudellinen selvitys) tarkoittaa. Kirkossa ei tulla 1.3.2017 alkaenkaan vihkimään eikä siunaamaan samaa sukupuolta olevia pareja. Muutamille tämä ei kuitenkaan kelvannut. Erilaisin - osin keskenään ristikkäisten - perustelujen turvin jotkut edustajat yrittivät todistella, että piispojen ohjeita ei tarvitsisikaan noudattaa. Kun jokainen käyttää peräkkäin oman valmistellun puheenvuoronsa, mitään varsinaista keskustelua ei kuitenkaan syntynyt. Piispat olivat varovaisia, eivätkä ryhtyneet ääneen puolustelemaan selontekoaan. Ehkä niin oli hyvä. Selonteko ja arkkipiispan siitä antama esittely olivat selkeitä. Ei niiden ymmärtämisessä pitäisi olla vaikeuksia.

Mutta mutta. Nyt olen siis tullut isosti vedetyksi mukaan tähän homokeskusteluun, kuten sitä jotkut kansanomaisesti kutsuvat. Mea culpa. Omasta suuresta syystäni. Olisinhan voinut olla hiljaa ja mietiskellä itsekseni. Tarviiko sitä radiohaastatteluissa, Facebookissa, Twitterissä ja nyt vielä blogissa tätä aihetta retostella? Eikö teillä siellä kirkossa ole parempaa tekemistä? Haloo?

Arvostelu tuntuu epäreilulta. Pitäisikö kirkon avioliittokäsityksestä siis olla puhumatta, kun sitä yritetään puoliväkisin ja mediasopuleiden tuella nyt muuttaa? Mielelläni vaikenen, jos löydämme kirkon sisällä sellaisen tavan mennä asiassa eteenpäin, joka on reilu ja kunnioittaa päätöksentekoa. Tällä hetkellä ei ole näköpiirissä, että sellaista tapahtuisi. Asiaa hämmennetään sekoittamalla käsitteitä, lepertelemällä outoja ja vetoamalla tunteisiin. Avioliittoasiassa jytky on vielä tulematta, mutta se muhii. Maan hiljaiset saavat tarpeekseen luennoinnista ja päähän taputtelusta. Toivon, että kunnioittavan keskustelun malli otetaan käyttöön ennen sitä.

Tässä toiveeni:
1. Avioliittokäsityksen muutosta toivovat kirkon sisäpiiriin kuuluvat päätöksentekijät lopettavat median kautta pelaamisen.
2. Kaikki sitoutuvat noudattamaan yhteisiä pelisääntöjä myös 1.3.2017.
3. Ne, jotka haluavat muutosta, tuovat ehdotuksensa demokraattisen prosessin kautta yhteisesti keskusteltavaksi ja päätettäväksi siellä, missä päätöksiä oikeasti voidaan tehdä.


keskiviikkona, marraskuuta 09, 2016

Puheenvuoro: Piispainkokouksen selonteko avioliittolain muuttumisen johdosta

Arvoisa puheenjohtaja,

Kiitän piispainkokousta selonteosta ja kirkkohallitusta selvityksestä. Odotin tältä keskustelulta uusia näkemyksiä. Pelkkä omien näkemysten toistaminen ei vie asiaa eteenpäin. Sellaisen eduksi on kuitenkin luettava se, että yleensä osaamme oikein ja luotettavasti ilmaista oman näkemyksemme. Huonoin vaihtoehto on ryhtyä kuvailemaan vastapuolen argumentteja yksinkertaistavalla tai vääristävällä tavalla. Liityn tässä muun muassa edustaja Sainen puheenvuoroon. Valitettavasti tätäkin on nyt kuultu. Sitä kutsutaan olkiukkojen rakenteluksi. Se ei edistä mitään. Jokainen tietää, milloin oma näkemys tulee väärin esitetyksi ja ymmärretyksi.

Esitän yksinkertaisen keskustelumallin, jossa on kolme osaa. 1. Erimielisyyden selkiyttäminen itse avioliittoasiasta. Tämän vaiheen tarkoituksena on päästä yksimielisyyteen siitä, mistä olemme eri mieltä. Kenenkään ei pidä tuntea, että hänen näkemyksensä on väärin esitetty tai ymmärretty. 2. Yksimielisyyden toteaminen siitä, miten nyt toimitaan. Jos jokin asia on edelleen epäselvä, sellainen tulee pikaisesti piispojen täsmällisellä ohjauksella ja tehtyjen selontekojen pohjalta selkiyttää. 3. Yksimielisyyden hakeminen siitä, miten menemme tästä eteenpäin. Se on eri keskustelu, kuin se, jossa toistamme omia näkemyksiämme. Tähän kolmanteen keskusteluun kuuluu myös kysymys mediasta ja viestinnästä, koska jokainen viesti, jonka sometamme, vie tilannetta eteenpäin. Pitäisin hyvänä, jos olisimme yhtä mieltä ainakin siitä, että totta pitää puhua – ei pelkästään omasta kannasta vaan myös vastapuolesta.

Helsingin hiippakunnan edustajina emme edusta yhteistä kantaa avioliittoasiassa. Kahden­keskisessä keskustelussa piispamme kanssa kuulin kuitenkin selvän viestin, että nyt on toimittava kirkon vallitsevan järjestyksen mukaisesti. Olen iloinen voidessani sanoa, että tässä tuen piispa Irja Askolaa sataprosenttisesti.


tiistaina, marraskuuta 08, 2016

Puheenvuoro: Kirkon tulevaisuuskomitean mietintö

KIRKKOHALLITUKSEN ESITYS 2/2016 KIRKON TULEVAISUUSKOMITEAN MIETINTÖ

Arvoisa puheenjohtaja,

Liityn kehujien kuoroon. Iso kiitos tulevaisuuskomitealle, sen puheenjohtajalle ja sihteerille erityisesti. Sujuvasti kirjoitettu, oivalluksia herättävä mietintö. Kannanotot ovat selkeitä ja monia niistä on helppo kannattaa. Luottamusta herättää erityisesti kirkko-opillinen lähtökohta, että seurakunta on kirkon toiminnan perusyksikkö. Siitä seuraa hiippakunnan ja piispan roolin vahvistaminen ja selkiyttäminen, paikallisesti erilaisten mallien osittainen salliminen, seurakunnan ja yhtymän hallintoportaiden kevennys. On myös kiitettävä rohkeita avauksia, joista varmasti keskustelu vielä jatkuu: pysyvien virkasuhteiden muuttaminen määräaikaisiksi työsopimussuhteiksi, hiippakuntavaltuustojen lakkauttaminen, yhtymän sisällä rajattu mahdollisuus valita seurakuntansa muutenkin kuin suomen- ja ruotsinkielisen seurakunnan välillä.

Muutos yleensä tapahtuu joko innostavan vision kautta tai pakon edessä. Suomen ev-lut kirkon kaltainen instituutio muuttuu hitaasti, yleensä välttämättö­myyden pakosta. Kuten Sami Ojala totesi, tulevaisuus­komitean perustamiseen johtaneessa aloitteessa kuitenkin toivottiin rohkeaa visiota, jonka pohjalta tulevaisuuden kirkkoa olisi mahdollisuus ryhtyä rakentamaan. Tätä visiota mietinnöstä ei voi löytää. Visioinnin sijaan komitean tehtäväksi annettiin ”laatia konkreettinen esitys, jonka pohjalta kirkon organisaatiosta voitaisiin rakentaa kevyempi, reagointikykyisempi ja joustavampi”. Toivottiin rohkeaa visiota, päädyttiin ehdottamaan organisaatiouudistusta. Ehkä ajateltiin, että yhteistä, innostavaa visiota ei ole mahdollista luoda.

Vision sijaan mietinnössä viitataan tulevaisuudentutkimukseen. Sitä kuvaillaan seuraavasti: ”ensin mietitään, mitä pohjimmiltaan halutaan, sen jälkeen arvioidaan, millaisia mahdollisia kehityskulkuja tulevaisuus voi tuoda tullessaan, ja lopuksi etsitään ratkaisuja, joilla haluttu asia voisi toteutua erilaisissa skenaarioissa”. Mietinnön sivulla 24 esitellään uudistuksen lähtökohdat ja päälinjat. Siellä sanotaan, että ”on lähdettävä perustehtävästä: mitä halutaan tehdä ja miksi? Organisaatiosta on rakennettava sellainen, että se tukee parhaalla mahdollisella tavalla tuota perustehtävää.” Tämän jälkeen mietintö lähtee esittelemään luterilaisuudelle tyypillistä kirkkonäkemystä. Välistä puuttuu kokonaan vastaus itse esitettyyn kysymykseen: Mitä halutaan tehdä ja miksi? Mihin pyritään? Mitä tavoitellaan? Tavoittelemmeko kansallista heräämistä vai status quon säilyttämistä? Tavoittelemmeko jäsenmäärän uutta nousua vai jäsenmäärän laskusta johtuvien vahinkojen minimointia? Tavoittelemmeko asettumista sote-järjestelmään hengellisten palveluiden tarjoajaksi vai

On selvää, että kirkollisesta keskustelusta ei puutu visionäärejä. Mutta he eivät yhdistä. Kenelläkään ei näytä olevan sitä jumalallista karismaa, joka saisi meidät toimimaan yhteisen päämäärän hyväksi. Osallistuin reilu viikko sitten Helsingissä Global Leadership Summitiin, joka tuo vuosittain yhteen jo noin 300.000 kristillisten kirkkojen pastoria ja johtajaa yli 120 maassa videokonferenssin muodossa. Yksi puhujista oli entinen Boeingin pääjohtaja, nykyinen Fordin pääjohtaja Alan Mullally. Boeingilla hän oli vastuussa uusien suihkukonemallien suunnittelusta ja toteutuksesta. Mieleeni jäi hänen yksinkertaisista periaatteistaan nämä kaksi: organisaatiolla, joka toimii samanaikaisesti kaikilla mantereilla ja tuo yhteen ihmisiä kaikenlaisista kulttuureista, pitää olla vain yksi suunnitelma ja kaikkien pitää tietää, mikä tuo suunnitelma on.

Suihkukoneen rakentaminen tietysti yksinkertaisempaa kuin kirkon johtaminen. Meidät erottaa Boengista myös se, että suihkukoneen tulee valmistuttuaan pysyä ilmassa. Kirkkolaivan pitäisi vain pysyä pinnalla.

Jos haluamme onnistua, meillä pitäisi olla vain yksi suunnitelma ja kaikkien pitäisi tietää, mikä se on. Jos emme kykene kokonaiskirkkona luomaan tällaista suunnitelmaa, meidän tulisi pitää huoli siitä, että ainakin siellä, missä kirkko eletään todeksi, eli hiippakunnissa ja ennen kaikkea paikallisissa seurakunnissa, on valtuudet ja mahdollisuudet elää visiosta käsin. Luen tulevaisuuskomitean mietintöä tällaisena ehdotuksena.

Yksi sen keskeisimmistä onnistumisen edellytyksistä on hyvän johtamisen vahvistaminen. ”Sitoutuminen yhteisiin arvoihin ja tavoitteisiin tulisi olla organisaation ensimmäisten prioriteettien joukossa”, sanotaan sivulla 47. Tiedämme, että tämä ei ole mahdollista, ellei viestintä tue johtajuutta. Viestintää ei tulekaan jatkossa nähdä erillisenä osaamisalueena, vaan kiinteänä osana johtajuuden toteutumista.

Kaksi pientä toivomusta tulevaisuusvaliokunnalle liittyen johtajuuteen. Yhtenä johtajuuden kehittämisen keinona esitetään työkiertoa (s. 46). Johtamisnäkemystä voidaan avartaa ”yhteistyökokemuksilla järjestökentällä, yliopistoissa, viranomaistahoilla ja yrityksissä”. Tähän luetteloon tulee lisätä kansainväliset ja ekumeeniset yhteydet. Tulevaisuudessa meidän tulee entistä määrätietoisemmin ja nöyremmin oppia globaalilta kirkolta. On silmiinpistävää, jos ekumeeninen ja globaali näkökulma jää yhteiskunnallisten suhteiden varjoon.

Toiseksi, johtamiseen liittyvä kannanotto nro 3 (s. 48) toteaa, että johtajien rekrytointiin ja koulutukseen on panostettava. ”Rekrytoinnin keskeisten kriteerien joukkoon tulee nostaa johtamisosaaminen ja –kokemus.” Kun asiaa viedään eteenpäin, toivon, että asiassa kiinnitetään huomiota johtajuuden kahteen ulottuvuuteen, joista usein käytetään englanninkielisiä nimityksiä management ja leadership, hallinnointi ja eteenpäin vievä johtajuus. Olemme hyviä hallinnossa, johtamiseen meidän tulisi panostaa.

Toivotan tämän mietinnön jatkokäsittelylle menestystä ja uskon, että parhaimmillaan Jumala voi käyttää sitä pakottamalla meidät nykyistä yhteisempään tulevaisuuden visioon.


Puheenvuoro kirkolliskokouksessa koskien Kirkkohallituksen toimintasuunnitelmaa

KIRKKOHALLITUKSEN ESITYS 5/2016 KIRKON KESKUSRAHASTON TALOUSARVIO JA TTS

8.11.2016 klo 13:52

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät edustajakollegat,

Kiitän selkeistä esittelypuheenvuoroista sekä tiiviistä ja osaavasti laaditusta vihkosta. Nosta esille vain yhden asian ja pyynnön. Se liittyy strategiseen tavoitteeseen ”Nostamme sanoman esiin” ja Kirkon tiedotuskeskuksen toimintaan. Ensi vuonna on reformaation merkkivuosi. Sen keskeiseksi teemaksi olemme jossain määrin itsestämme riippumatta tulleet nostaneeksi avioliittokysymyksen. Tämän tehokkaampaa mediakampanjaa tuskin voitaisiin suunnitella. Odotamme mielenkiinnolla, onko meillä vielä merkkivuoden jälkeenkin yksi kirkko vai olemmeko reformoituneet kahdeksi tai useammaksi. Kirkon tiedotuskeskuksen toimintaa kuvaavassa kohdassa sivulla 15 todetaan: ”Suuri osa suomalaisista kohtaa kirkon ja muodostaa kuvan kirkosta juuri median välityksellä.” Ja: ”Kirkon viestinnän on määrätietoisesti rohkaistava rakentavaa, toisia kunnioittavaa keskustelukulttuuria.”

Viestinnässä yksi tärkeimmistä kunnioituksen kriteereistä on se, että puhutaan totta, että osataan sanoa tosiasiat selkeästi. Kukaan ei halua itselleen ystävää, joka puhuu ystävällisesti, mutta jonka puhe sopii vain lannoitteeksi.

Kuluneen vuoden aikana kirkon tiedotuskeskuksen viestintä on silmiinpistävällä tavalla epäonnistunut kertomaan yleiseen tietoisuuteen kirkon avioliittokäsityksestä ja sen perusteista. On haluttu kuunnella ja antaa tilaa keskustelulle. On nostettu esiin mielipiteitä, varsinkin niitä, jotka kirkkohallituksen omien toimittajien mielestä ovat oikeita mielipiteitä. Hyvä on, annetaan jatkossakin tilaa keskustelulle. Olennainen kuitenkin puuttuu, jos tosiasioita ei kerrota. Muu media ei sitä tee, sen olemme joutuneet huomaamaan. Siksi meillä on kohtuuttoman suuri määrä luottamushenkilöitä ja papistoa, jotka ammentavat käsityksensä kirkon linjasta asiaan perehtymättömästä ja tendessimäisestä mediasta ja jotka eivät pysty vastaamaan kysymyksiin siitä, millä tavalla kirkon kanta asiassa määräytyy. Kirkkoa on viety kuin pässiä narusta. Esitän pyyntöni kirkon tiedotuskeskukselle: Älkää antako tämän toistua ensi vuonna.