sunnuntaina, elokuuta 02, 2015

Hieman Joosefista ja sankaritarinoista


Saarna Pitäjänmäen kirkossa 2.8.2015 klo 10
Päätin sitten puhua Joosefista.
Jeesuksen mukaan uskollinen ja viisas palvelija on sellainen, jonka ”isäntä asettaa huolehtimaan palvelusväestä ja jakamaan vilja-annokset ajallaan” (Luuk. 12:43–48). Kun Vanhan testamentin lukukappale (1. Moos. 41:46–49,55–57) kertoo Joosefista Egyptissä, on katsottava, että Joosef on juuri tuollaisen uskollisen ja viisaan palvelijan esikuva.

Joosef, Ruokkija


Saksalainen kirjailija Thomas Mann, joka luetaan 1900-luvun merkittävimpiin, kirjoitti Joosefista ja hänen veljistään neliosaisen romaanisarjan. Sen kolmas osa on nimeltään Joosef, Ruokkija. Seuraavassa kappaleessa Ruokkijalla tarkoitetaan kuitenkin ensin Niiliä:

Maanviljelyksen silloiselle tilalle olivat unennäön seitsemän tyhjää, itätuulen polttamaa tähkäpäätä niin osuva vertaus, etteivät ne enää ollenkaan olleetkaan vertaus, vaan kuiva, asiallinen todellisuus. Unen tähkäpäät olivat itätuulen, Hamsinin tuulen, hehkuvan kuuman ja kuivan kaakkoistuulen kuivaamia – ja se puhalteli yhä uudelleen, läpi koko kesän ja sadonkorjuun ajan Shemu nimisenä helmikuusta kesäkuuhun, melkein taukoamatta, väliin niin polttavan kuumana myrskynä, että tuntui puuskuvan suoraan hehkuvan kuumasta uunista, tupruttaen ilman täpö täyteen hienoa tomua ja peittäen kaikki kasvit kuin tuhkakerrokseen, niin että mitä ruokintaa vaille jääneen Ruokkijan heikkojen tulvimisyritysten tuloksena oli vähin yrittänyt versoa ja kasvaa, se paloi karreksi, hiiltyi autiomaan tulisessa henkäyksessä. Ettäkö seitsemän tähkäpäätä? Tosiaan saattoi puhua seitsemästä tähkäpäästä, sillä enempää niitä ei kylläkään ollut. Toisin sanoen: ei ollut tähkäpäitä eikä satoa. Mutta sen sijaan maassa oli olemassa muuta, oli lukemattomat – mutta oikeastaan sittenkin erittäin huolellisesti luetut ja lasketut – määrät: siellä oli jyviä, eloa, viljaa, niin siemen- kuin syömäviljaakin, kaikkia lajeja: nimittäin kuninkaallisissa viljavarastoissa ja säilytyskuopissa pitkin maata, jokivartta niin ylös- kuin alaspäin, kaikissa kaupungeissa ja niiden lähiympäristössä kautta koko Egyptin maan, ja myös ainoastaan Egyptin maassa; sillä missään muualla ei ollut ryhdytty sellaisiin ennakko-varotoimenpiteisiin, ei ryhdytty rakentamaan pelastuksen arkkia tuhotulvan ja vedenpaisumuksen tulon varalta. Niin, koko Egyptin maassa oli leipää, ja vain siellä: valtion hallussa Joosefin, sen kaiken hallintomiehen kädessä, mitä taivas antaa; ja nyt hänestä itsestään tuli ikään kuin taivas, joka antaa, ja kuin Niili, joka ruokkii: Hän avasi varastosuojansa – ei suinkaan selki selälleen, vaan järkevästi harkiten ja sulkien ne aina välillä uudelleen, - avasi sitten taas ja antoi leipää ja siementä kaikille, jotka sitä tarvitsivat: niin egyptiläisille kuin ulkomaalaisillekin, joita maahan virtasi kaikkialta noutamaan viljaa faaraoiden maasta, jota tuohon aikaan suuremmasta syystä kuin konsanaan mainittiin maailman vilja-aitaksi. Hän antoi, s.o.: hän myi viljaa niille joilla oli rahaa maksaa, hintoihin, joita eivät määränneet he, ostajat, vaan hän, myyjä, silloisten aivan poikkeuksellisten suhdanteiden mukaisiksi, niin että hän taisi tosiaan faaraon kullata jos hopeoidakin ja kuitenkin saattoi toisaalla sentään riittävässä määrin antaa, lahjoittaa: nimittäin vähäväkisille, laihoille, joiden kylkiluut pongottivat korkealla; näille hän käski ilmaiseksi jakaa viljaa, joskin vain vähemmän, aivan välttämättömimmän määrän, jota he huusivat, pikkutalonpojille ja katuojakujien asukkaille kaupunkilaisille, antoi heille kylvösiementä ja leipää sen verran, että he pysyivät hengissä eivätkä kuolleet nälkään.

Se oli jumalallista, ja se oli myös kiitettävän inhimillisen esikuvan mukaista.

Niili todella on Egyptin maan ruokkija. Sen tulvat ovat tulleet ja menneet säännöllisesti vuosituhansien ajan. Tulvat tuovat lietettä, joka ruokkii maaperän ja kasvattaa sadon. Aurinko paistaa ja kypsyttää sadon. Maan hedelmällisyys ei siis riipu sateista vaan uskollisesti vuotuisen siunauksen tuovasta joesta ja uskollisesti nousevasta ja laskevasta auringosta.

On sanottu, että muinaisen Egyptin historiakäsitys oli syklinen, siis ikään kuin ympyrä, jossa samat vaiheet toistuvat yhä uudelleen. Se, joka syvällisesti ymmärsi tämän toistuvuuden ja kykeni tunnistamaan sen sisällä tapahtuvat vaihtelut, oli viisas. Ja Israelin historiallisen itseymmärryksen mukaan juuri tällaisen poikkeuksellisen viisaan, orjana maahan tuodun nuoren miehen vuoksi kansa tuli Egyptiin.

Joosef, Pelastajan esikuva


Kolmekymppisestä Joosefista tuli siis Ruokkija, Jumalan hyvien antien jakaja ja samalla faraolle mieleinen elintarvikeministeri. Joosefin hahmo vaikutti syvästi myöhempään juutalaisuuteen ja oli Jeesukselle tuttu. Kun mietin yhtäläisyyksiä Joosefin ja Jeesuksen välillä, kiinnitin huomiota faraon sanoihin: ”Menkää Joosefin luo ja tehkää niin kuin hän käskee.” Se kuulostaa tutulta. Johanneksen evankeliumi kertoo Jeesuksen ensimmäisestä ihmeteosta hääjuhlassa. Kun siellä viini loppui, Jeesuksen äiti sanoi palvelijoille: ”Mitä hän teille sanookin, tehkää se.” Minusta tämä sanavalinta ja sen kirjaaminen evankeliumiin ei ole sattumaa. Evankeliumin Jeesus on Ruokkija. Tai kun kyse on tällä kertaa viinin riittävyydestä, hän on Hyvä Paimen, se, jonka omien malja on ”ylitsevuotavainen” kuten paimenpsalmissa sanotaan. Siellä missä hyvä paimen, hyvä hallitsija, viisas ministeri kulkee ja toimii, siellä on runsautta. Voi olla, että meidän odotuksemme politiikan johtajilta ei enää ole yhtä kokonaisvaltaista, mutta kyllä kansa edelleen odottaa heiltä toimeentuloa ja ehkä vähän yltäkylläisyyttäkin.

Joosef on myös yksi lenkki siinä Israelin historian ketjussa, jossa Jumala osoittaa voimansa valitessaan vanhimman tilalle nuoremman, ihmisten arvoasteikossa ensimmäisen tilalle viimeisen. Kainin sijaan Jumala valitsee Abelin, Ismaelin sijaan Iisakin, Esaun sijaan Jaakobin. Myös Daavid on veljessarjansa nuorin. Niinpä, kun Jumala katsoo ihmiskuntaa ja kuulee sen ahdistuneet huudot, hän tekee suunnitelman, jonka välineeksi ja ensimmäiseksi inhimilliseksi lenkiksi hän valitsee vähäpätöisen nuoren tytön Nasaretista, kaukana Jerusalemin temppelistä.

Ehkä Joosefin kertomuksessa on sekin messiaaninen eli tulevaan pelastukseen viittaava piirre, että hänen tiensä kulkee syvän kuopan, ikään kuin haudan kautta uuteen elämään. Hänen ollessaan 17-vuotias hänen veljensä heittivät hänet kaivoon, myyvät midianilaisille orjakauppiaille, sotkevat hänen kauniin pukunsa eläimen vereen ja vievät isälleen todisteeksi siitä, että tätä poikaa ei voi enää pelastaa. Mutta Joosef nousee tästä haudasta veljiensä herraksi ja isänsä iloksi. Kolmekymppisenä hän on valtansa huipulla.

Jeesus oli myös noin kolmekymppinen aloittaessaan julkisen toimintansa. Mutta tässä Joosefin ja Jeesuksen välillä on merkittävä ero. Jeesuksen tie kulkee kohti ristiä, joka on hänen uransa huipentuma, mutta maailman silmissä täydellinen epäonnistuminen ja häpeä. Ristin vuoksi hänen ruumiinsa kuitenkin ruokkii koko maailman.

Joosef, tavallinen ihminen Jumalan käytössä

Haluan kiinnittää huomiota vielä yhteen Joosefin elämänkerran piirteeseen, jonka kautta sen merkitys avautuu minulle. Me kiinnitämme tietysti huomiota kertomuksen ihmeenomaiseen ja sankarilliseen puoleen. Joosef todella kasvoi vaikeuksien ja vaarojen kautta tehtäväänsä.

Kertomus Joosefista ei ole pelkästään sankaritarina tai kertomus messiaanisesta pelastajasta, vaan se on myös kertomus rikkinäisestä perheestä, siis meistä itsestämme, kenestä tahansa. Isä Jaakob oli hankkinut itselleen esikoissiunauksen petoksella. Hänet oli naimakaupoissa petetty ottamaan vaimoiksi kaksi sisarusta, Lea ja Rakel, jotka kilpailivat suosiosta. (Kun nykyään puhutaan, että avioliiton määritelmää pitäisi tasa-arvoisuuden nimissä laajentaa koskemaan myös moniavioisuutta, joskus virheellisesti vedotaan näihin Raamatun patriarkkakertomuksiin. Mutta eivät nämä ole mitään malliperheitä, joiden esimerkkiä tulisi tai kannattaisi seurata.) Perheen sisäinen elämä on tulehtunut jo lähtökohdissaan. Lea sai paljon lapsia, nuorempi Rakel, Jaakobin suosikkivaimo, oli pitkään hedelmätön. Kun Rakel vihdoin saa esikoisensa, Joosefin, hänestä tulee isän lemmikki. Isoveljien mielet myrkyttyvät juo nuorena. Joosef itse käyttäytyy tavalla, joka pahentaa tilannetta. Sovinto kyllä saavutetaan, kun isä ja veljet saapuvat viljanostomatkalle Egyptiin, mutta vain isän elinajaksi. Raamattu kertoo, että epäluulo heräsi uudelleen, kun Jaakob kuoli.

Kun katsomme kertomusta Joosefista osana Israelin historiaa ja – vielä laajemmin – osana Raamatun välittämää pelastushistoriaa, käy ilmeiseksi, että kertomus ei etene ihmisten etevyyden tai hyveellisyyden varassa, vaan ainoastaan Jumalan armon varassa. Jumala ottaa käyttöönsä keskeneräisiä, rikkinäisiä, epäonnistuvia ja virheratkaisuja tekeviä ihmisiä. Hän asettaa heitä tehtäviin, joissa heidän uskollisuutensa koetellaan. Olennaiseksi ei jää tehtyjen virheiden määrä ja rikkinäisten olosuhteiden painolasti, vaan se, mitä Jumala tekee..

Muistan, kun aloitin pappina Helsingissä ja tapasin metropoliitta Ambrosiuksen. Hän onnitteli minua ja jotain sanoakseni heitin, että minun olisi kai sitten syytä tulla välillä ripittäytymään myös hänelle. Ambrosius kuitenkin sanoi heti, viisaasti ja kaukonäköisesti: ”En mä ole kiinnostunut sun synneistä. Olen enemmän kiinnostunut siitä, mihin Jumala sinua käyttää.” Aito ihmisyys ja aito kristillisyys ei ole epäonnistumisten luettelointia, vaan niistä huolimatta antautumista Jumalan käyttöön.
Älä siis lannistu epäonnistumisista ja virheistä. Ole uskollinen paikallasi. Työ on Jumalan käsissä. Jumala on hyvä – kaiken aikaa!