sunnuntaina, huhtikuuta 19, 2015

Vaalipäivän saarna paimenuudesta


Psalmi 23 on yksi rakastetuimmista kohdista Raamatussa. Jeesuksen käyttämä paimenvertaus juontaa juurensa juuri tästä psalmista ja sen ajatusmaailmasta. Siksi haluan puhua nyt tästä paimenpsalmista.
Se alkaa sanoilla: ”Herra on minun paimeneni, minulta ei puutu”. Alku kuvaa psalminkirjoittajan suhdetta Jumalaan. Ei ainoastaan niin, että Herra on paimen, vaan minun paimeneni. Jälkimmäinen osa ilmaisee tästä paimen-suhteesta johtuvan henkilökohtaisen tilan, ”minulta ei puutu”. Juuri niin siinä sanotaan. Suomentaja on lisännyt sinne sujuvuuden vuoksi sanan ”mitään”, mutta alku­kielessäkin puuttua-verbiltä puuttuu objekti eli kohde. Siksi tulee ajatella, että koko loppupsalmi kuvaa kaikkea sitä, mitä psalminkirjoittajalta ei puutu.

Paimen on tietysti kielikuva (metafora eli vertaukseen perustuva kielikuva, kuvaannollinen ilmaus). Jumala ei kirjaimellisessa merkityksessä ole paimen, mutta kielikuva siirtää kaikki paimeneen liittämämme määreet ja mielikuvat Jumalan ominaisuuksiksi. Kyseessä ei ole pelkkä vertailu, vaan vertauskuva samastaa kaksi asiaa toisiinsa.

Psalmin syntysijoilla lammaspaimenen tehtävät olivat kaikille tuttuja. Paimen huolehti laumansa ruokailusta ja turvallisuudesta. Hän vei lauman paikkaan, jossa oli syötävää, johdatti laumaa, kun piti siirtyä paikasta toiseen ja piti pedot loitolla. Kaikesta tästä psalmi puhuu. Mutta paimen tarkoitti myös johtajaa. Sanalla oli kuninkaallinen sävy. Jumalat ja kuninkaat olivat kansojensa paimenia. Kädessään heillä oli valtansa merkkinä koukkupäinen paimenen sauva ja keppi, siis valtikka. Herra oli laumansa Israelin paimen. Herra asetti ensin Mooseksen sitten Daavidin oman laumansa eräänlaiseksi alipaimeneksi. Kuninkaita myös arvioitiin paimenina "Voi paimenia, jotka hävittävät ja hajottavat minun laitumeni lampaat! sanoo Herra. Sen tähden Herra, Israelin Jumala, sanoo minun kansani paimenille: Te olette hajottaneet laumani” (Jer. 23:1-2). Johtajuus on vakava asia.

Siksi paimenpsalmi kelpaa tutkittavaksi yhtä hyvin poliittisen johtajuuden kuin seurakunnankin johtamisen kannalta. Ne kolme paimenen tehtävää, jotka psalmi nostaa esiin, ovat turvallisuus, ravinto ja onnellisuus.

I. Turvallisuus


Turvallisuus on ykkösasia. Jos se on uhattuna, muut kysymykset jäävät toissijaisiksi. Turvallisuutta uhkaavat erilaiset viholliset, ulkoiset ja sisäiset. ”Hän kattaa minulle pöydän vihollisteni silmien eteen” asettaa yhteen ruoan ja turvallisuuden. Me tiedämme, että nälkä ja turvatto­muus liittyvät yhteen. Siellä, missä soditaan, nähdään myös nälkää. Opin tämän italialaisilta ystäviltäni Sant’ Egidion yhteisössä. He olivat kiinnostuneita auttamaan nälän uhreja joissakin Afrikan maissa. Monen epäonnistuneen yrityksen jälkeen he ymmärsivät, että ongelmaa ei voiteta, ellei valtakiistoja pystytä ensin ratkaisemaan. Kehitysapu ei mene perille, jos olot ovat epävakaat. Siksi meidän tulee kansakuntana rakentaa rauhaa, rukoilla rauhaa ja toimia rauhan puolesta kaikkialla.

Rauhan rakentaminen on ennen kaikkea johtajien ja valtaapitävien tehtävä, mutta ei pelkästään heidän. Meillä kristillisenä seurakuntana ja yksityisinä kristittyinä on myös tehtävä. Meidän tulisi pienillä teoilla, omilla puheillamme ja esimerkillämme olla rauhan tekijöitä omassa lähiympäristössämme. Ihmisten elämässä on paljon pientä kiusaa, pahoja puheita, ilkeyttä, loukkauksia ja loukkaantumisia. Näistä pienistä töhryistä kasvaa turvattomuus, jos niitä ei heti siivota. Tiedän, että te olette rauhaa rakastavia ja rakentavia ihmisiä kaikki. Mutta noin yleisesti ottaen me kristityt emme ole sen parempiluontoisia kuin muut­kaan. Me tarvitsemme jatkuvaa huoltoa, anteeksi pyytämistä ja anteeksi antamista. Onneksi sitä on tarjolla joka sunnuntain täällä. Vain tämä Hyvän Paimenen juhlapöytään kokoontuminen erottaa meidät muista.

Turvallisuus on ykkösasia, me tarvitsemme rauhaa. Siksi meidän tulee tehdä tästä paikasta ja tästä kokoontumisesta rauhan tyyssija ja lähde kaikille tämän alueen asukkaille. Sitä haluaisin tosissani teidän kanssa tulevina vuosina tehdä. Rakentaa tästä sunnuntaipäivän kokoontumisesta rauhan ja ystävyyden tyyssijan, johon tullaan kauempaakin katsomaan ja ihmettelemään, että ”mitä ne siellä Pitskussa oikein tekee”.

II. Ravinto


Seuraavaksi talouskatsaus. Siitähän ruoassa ja juomassa on kyse. ”Hän kattaa minulle pöydän - - ja minun maljani on ylitse­vuotavainen”. Jos viholliset eivät uhkaa ja olot ovat turvalliset, ruoan ja juoman pitäisi riittää kaikille. Vaan eipä välttämättä riitä. Tarvitaan hyvä paimen pitämään huolta siitä, että lihavat ja vahvat eivät polje jalkoihinsa ujoja ja heikkoja. Vanhan testamentin profeetat käyttävät juuri tätä sanaa ”lihavat”, kun tarkoitetaan hyvinvoivia, vahvoja ja hieman röyhkeitä ihmisiä. Lihavuus ei ollut muinaisessa maailmassa kansanterveysongelma eikä heikkous. Siksi me ymmärrämme, että ravinto, ruoka ja juoma, liittyy laajempaan kokonaisuuteen, terveyteen ja hyvinvointiin. Terveellisen ravinnon lisäksi tarvitaan riittävää liikuntaa ja rasitusta. Juhlapöytään ja vihreille niityille tullaan matkojen takaa, vaivojen kautta. Lepääminen saa merkityksen raskaan matkan jälkeen, ei niinkään toimettomuuden keskellä. Ennen muinoin tehtiin kovasti töitä, niin sitä ei tarvinnut erikseen kenellekään sanoa. Nykyään työn ja levon merkitys on muuttunut. Siksi meidän tulee rakentaa yhteiskuntaa, jossa yrittäminen, ponnistelu ja vaivannäkö ovat oikeassa suhteessa lepoon ja ravintoon.

Mitä tämä tarkoittaa seurakunnassa? Jeesus antoi ylösnoustuaan Pietarille tehtävän: ”ruoki minun lampaitani”. Pietarilta tämä tehtävä siirtyy jokaiselle, joka omalla paikallaan vastaa seurakunnan kaitse­misesta – aivan erityisesti meille papeille. Mutta voi sitä seurakuntaa, jossa ruokkiminen ja terveiden elämäntapojen ylläpitäminen jää vain pappien tehtäväksi! Me tiedämme varsin hyvin, että sellaiset seura­kunnat ja kirkkokunnat ovat ennen pitkää tuhoon tuomittuja. Seura­kunta elää ja voi hyvin vain siellä, missä pappeus on yhteinen ja jaettu. Se suinkaan vapauta meitä pappeja vastuusta, mutta se sitoo meidät yhteen ja samaan laumaan, jolla on oikeasti vain yksi Paimen, Jeesus. Haluan teidän kanssanne vaalia tässä seurakunnassa kaikkia sellaisia tapoja, joilla me seurakuntalaiset voimme enemmän ja paremmin pitää huolta toisistamme, vaalia toistemme hyvinvointia. Se alkaa siitä, että opettelemme paremmin toistemme nimiä ja laajennamme ystäväpiiriämme ennakkoluulottomasti.

III. Onni


Hyvä paimen pitää huolen myös laumansa nesteytyksestä: ”Hän vie minut vihreille niityille, hän johtaa minut vetten ääreen, siellä saan levätä”. Raikas vesi ja lepo liittyvät toisiinsa. Mutta enemmänkin. Tämähän on kuva onnelasta. Juuri tämä onkin paimenen kolmas tehtäväalue: pitää huoli lauman onnellisuu­desta.  Siihen liittyy "sinä voitelet minun pääni öljyllä”. Voitelu on vahva hyväksynnän ja arvostuksen merkki. Öljyllä voitelu on myös vanha kristillinen tapa. Ehkä meidän pitää ottaa se käyttöön Pitäjänmäen messussakin jossain vaiheessa? ”Sinun hyvyytesi ja rakkautesi ympäröi minut kaikkina elämäni päivinä ja minä saan asua Herran huoneessa päivien loppuun asti.” Tällainen on psalminkirjoittajan Jumala, onnellisuuden luoja.

Natsien keskitysleiriltä pelastunut juutalainen psykiatri Viktor Frankl perusti logoterapiaksi kutsumansa hoidon siihen havaintoon, että äärimmäisissä oloissa näyttivät selviytyvän ne, joilla oli jokin kiinnekohta itsensä ulkopuolella, jokin toivo tai odotus. Kun toivo menee, millään muullakaan ei ole väliä. Siksi on äärimmäisen paljon väliä sillä, mihin itse kukin toivonsa perustaa. Raha ja menestys eivät luo vahvaa perustaa. Terveyskin voi mennä yhdessä onnettomuudessa. Jopa kaikkein rakkaimmat ja läheisimmät ihmissuhteet ovat ajallisia ja katoavia. Psalminkirjoittaja aivan yksinkertaisesti asettaa toivonsa siihen, että Herra on hänen paimenensa. 

Juuri tällä kohdalla meidän kannatta lukea paimenpsalmi Uuden testamentin ilmoituksen valossa. Meidän toivomme perustuu siihen, että ”rauhan Jumala on ikuisen liiton uhriveren tähden nostanut kuolleista lampaiden suuren paimenen, meidän Herramme Jeesuksen”. Kristus on ylösnoussut! (Totisesti!) Eikä vain niin, että hän on ylösnoussut, vaan hän kuoli ja nousi kuolleista meidän vuoksemme. Meidän Hyvä Paimenemme Jeesus antoi henkensä laumansa edestä. Hän kuoli, että me saisimme elää. Siksi haluan teidän kanssanne olla rakentamassa sellaista seurakuntaelämää, jossa Kristus on aina keskellä. Ei näön vuoksi, vaan toivon vuoksi. Kristus meidän keskellämme, iankaikkisen elämän toivo.

Tehdään siis yhdessä näistä Pitäjänmäen kirkonmenoista rauhan tyyssija jokaiselle tänne tulevalle, opetellaan tuntemaan toisiamme entistä paremmin ja pidetään Jeesus kaiken aikaa keskellä, niin hyvä tulee, koska Kristus on ylösnoussut!

maanantaina, huhtikuuta 06, 2015

Pääsiäistä edeltään rakkauden perjantai


PITKÄPERJANTAIN SAARNA 3.4.2015 Pitäjänmäen kirkossa


Sain viime viikolla pitää Helsingin yliopiston jumalanpalvelusharjoituksia, joihin kuuluivat myös pitkäperjantain ja pääsiäisen palvelukset. Palautekeskustelun kuluessa opiskelija kiinnitti huomion siihen, että pitkäperjantain teemana oli ollut niin vahvasti rakkaus. Eivätkö armo ja rakkaus kuulu pikemminkin pääsiäiseen? Eräs opiskelija sanoi, että Jeesuksen kärsimyksen ja tuskan korostaminen voi tuntua vastenmieliseltä. Mehän näemme ja kuulemme samanlaisesta kärsimyksestä lähes päivittäin uutiskanavilla. Väkivalta turruttaa. Rakkaus sen sijaan puhuttelee. Eikö Jumalan armo näy paremminkin pääsiäisaamun ja ylösnousemuksen ihmeessä kuin tässä tympeässä kärsimysnäytelmässä?

Kun mietin keskustelua jälkikäteen, tajusin, että kyse on tunneviestistä. Minkä tunneviestin pitkäperjantai ja ristillä riippuva Jeesus herättävät? Mustiin puettu kirkko, kärsimysvirret ja meidän kulttuurinen perimämme saattavat todella tehdä pitkäperjantaista ahdistavan kokemuksen.

EVANKELIUMIN NÄKÖKULMA
Matteuksen kuvaus ristin tien viimeisistä vaiheista on yllättävänkin karu. Se on todella vain sitä: kuvaus. Se ei juurikaan sisällä tulkintaa, ei suuria sisäisiä pohdintoja, ei oikeastaan edes suuria tunnekuvauksia lukuun ottamatta sotilaiden pelkoa aivan lopussa.

”He” eli sotilaat ristiinnaulitsivat, jakoivat keskenään hänen vaatteensa, jäivät istumaan ja vartioimaan, kiinnittivät hänen päänsä yläpuolelle kirjoituksen. Kaksi rosvoa myös ristiinnaulittiin. Ohikulkijat pilkkasivat, lainopettajat ja kansan vanhimmat yhtyvät pilkkaan, samoin rosvot (Luukas kertoo toisen kääntymyksestä).

Jeesus itse ei tee juuri mitään. Hän kyllä maistaa etikkaista viiniä, mutta ei halua juoda. Hän on passiivissa, passiossa. Kahdesti hän kyllä huutaa, ensin psalmin 22 alkusanat: ”Jumalani, Jumalani”, sitten juuri ennen kuolemaansa ”kovalla äänellä”.

Hyväkuntoisen nuoren miehen kuoleminen ristillä riippumalla kestää aikansa, noin kuusi tuntia, yhdeksästä aamulla kolmeen iltapäivällä. Siinä hän riippuu kykenemättömänä mitenkään selittämään tilaansa tai vastaamaan pilkkaajilleen. Toki toiset evankelistat muistavat näiden kuuden tunnin ajalta muutamia muita lyhyitä lausahduksia, mutta kokonaiskuva on sama. Kaikki evankeliumit huipentuvat tähän koruttomaan, ilman selityksiä annettuun kuvaukseen Jeesuksen viimeisistä hetkistä ristillä. Ei ole mikään ihme, että monissa kertomus saattaa aiheuttaa enemmän ahdistusta ja unohtamisen halua kuin ihastusta ja kunnioitusta. Miten tässä voi nähdä rakkaustarinan?

MITÄ ON USKOTTAVA
Kristillisen kirkon tapa lukea pyhiä tekstejä ei koskaan jää vain niiden kirjaimelliseen merkitykseen. Kirjain kuolettaa, mutta Henki tekee eläväksi, sanoi Jeesus itse. Kirjaimellinen eli historiallinen tapahtumien kulku ei tosin ole mitenkään sivuseikka. Jumalan toiminta näkyy historiassa ja fyysisessä todellisuudessa. Mutta juuri tähän historialliseen todellisuuspohjaan ankkuroituu merkitys, joka ylittää pelkän historiankirjoituksen.

Hengellinen merkitys avautuu kirkon tulkintaperinteessä vastauksena kolmeen kysymykseen: Mitä on uskottava? Miten on toimittava? ja Mihin on pyrittävä? (Näistä hengellisen tulkinnan tavoista on käytetty nimityksiä allegorinen, moraalinen ja anagoginen tulkinta). Keskitymme nyt kuitenkin vain ensimmäiseen näistä. Kun kirjaimellinen merkitys siis vastaa kysymykseen, Mitä tapahtui? allegoria etsii vastausta kysymykseen, Mitä on uskottava? Kirkkoisä Augustinusta lainaten: ”Olemme kuulleet, mitä tapahtui. Nyt etsimme mysteeriä”, siis uskon salaisuutta. Juuri tätä samaa uskon salaisuutta Jeesus itse selitti ylösnoustuaan Emmauksen tien kulkijoille. Luukas kertoo, että Jeesus selitti heille ”Mooseksesta ja kaikista profeetoista alkaen, mitä Hänestä oli kaikissa kirjoituksissa sanottu.”

Samalla tavoin apostoli Paavali ja muut Uuden testamentin kirjoittajat avaavat Jeesuksen elämää, kuolemaa ja ylösnousemusta uskon näkökulmasta. Paavali kirjoittaa roomalaiskirjeessä Vanhan testamentin kirjoituksiin vedoten, että koko ihmiskunta on synnin ja kadotuksen tilassa. ”Kaikki, niin juutalaiset kuin kreikkalaisetkin, ovat synnin vallassa” (3:9). Juuri tähän ihmiskunnan hätään Jumala on vastannut lähettämällä Poikansa. ”Kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta, mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi. Hänet Jumala on asettanut sovitusuhriksi, hänen verensä tuo sovituksen uskossa vastaanotettavaksi” (3:23-25).

Siinä on kolme isoa sanaa, jotka kukin tavallaan avaavat uskon näkökulman. Ristillä riippuvaa Jeesusta katsoessamme katsomme silmiin Jumalan armahtavaa rakkautta meitä kohtaan. Hän on lunastanut meidät vapaiksi niin kuin orjaksi myyty ihminen lunastetaan. Ja hän vuodatti verensä uhriksi, jolla meidän syntimme sovitettiin. Jumala rakastaa ihmiskuntaa, jokaista sen jäsentä, täydellä, varauksettomalla rakkaudella.

Jos kertomus Jeesuksen riippumisesta ristillä luetaan ilman tätä hengellistä merkitystä, onko ihme, jos se aiheuttaa vain pahoja fiiliksiä? Mutta pitkäperjantain todellinen sanoma otetaan vastaan uskolla, ei tunteella.
TUNTEIDEN KAUTTA USKOON
En kuitenkaan pääse lähtökohdastani noin helpolla. Tunteilla ja tunnemuistoilla on merkitystä – varsinkin, jos ne estävät meitä näkemästä jotain tärkeää. Mutta ei pitkäperjantain evankeliumi suinkaan ei ole ilman tunnetta, johon voi tarttua. Kertomuksen sävy muuttuu, kun keskipäivän aikaan tulee pimeää. Ihmisten toiminta saa toisen sävyn, kun taivas puhuu. Se on puhetta, jonka jokainen ihminen tunnistaa kuoleman edessä. Se aiheuttaa ensin pelkoa, mutta juuri tämän pelon kautta avautuu portti kaiken ymmärtämiseen. Se, että roomalaiset sotilaat lausuvat tämän julki, on jo lupaus uudesta ajasta ja Jumalan pelastussuunnitelman toteutumisesta kaikkien kansojen keskuudessa. ”Tämä oli todella Jumalan Poika.”

Ilman kärsimystä ei ole syvää iloa.
Ilman hiljaisuutta ei sanoillakaan ole merkitystä.

Ilman vanhan ihmisen kuolemaa ei ole uuden ihmisen syntymää.
Jeesus oli hiljaa ylipappi Kaifaan edessä. Hän vaikeni maaherra Pilatuksen edessä. Ristillä hän lausui ja huudahti vain muutaman lauseen useiden tuntien aikana. Se ei ollut stoalaista uljasta ja ylpeää kärsimyksen halveksuntaa. Se ei ollut kansanvillitsijän viimeinen protesti valtaapitäviä vastaan.

Jeesuksen hiljaisuus oli kutsu rakkauden hiljaisuuteen.
Hänen kuolemansa oli kutsu kuolla sille, mikä on vanhaa ja erottaa meidät Jumalasta.

Hänen kärsimyksensä oli kutsu syvään, aitoon, olosuhteista vapaaseen iloon.
Ilo ja rakkaus, siinä pitkäperjantain tunneviesti. Usko ottaa ne vastaan.