Saarna 4.1.2015 Pitäjänmäen kirkossa
Evankeliumi Joh 7:14-18
Juhlan jo ehdittyä puoliväliin Jeesus meni ylös temppeliin ja
alkoi opettaa. Juutalaiset olivat ihmeissään ja sanoivat: ”Kuinka tuo oppimaton
mies voi tuntea kirjoitukset?” Jeesus sanoi heille: ”Se, mitä minä opetan, ei
ole minun oppiani, vaan hänen, joka on minut lähettänyt. Joka tahtoo noudattaa
hänen tahtoaan, pääsee kyllä selville siitä, onko opetukseni lähtöisin
Jumalasta vai puhunko omiani. Se, joka esittää omia ajatuksiaan, tahtoo kunniaa
itselleen. Mutta se, joka tahtoo kunniaa lähettäjälleen, puhuu totta, hänessä
ei ole vääryyttä.”
Viisitoista vuotta sitten eli vuonna 2000 olin juuri
aloittanut työni Agricolan kirkossa Tuomasmessun pappina. Siihen aikaan
Agricolan kirkon papistoon kuului myös Rainion Pekka, joka sittemmin siirtyi
Imatralle. Pekka oli paikallinen isä Camillo, joka tunnettiin rennosta
olemuksestaan, polkupyörästään ja aidosta uskosta Jeesukseen. Vielä siihen
aikaan hän yritti pitää yllä kesäisiä puistokokouksia. Laitettiin pieni ämyri
keskelle puiston käytävää ja siihen yksi mikrofoni. Kun olin uusi pappi samassa
kirkossa, Pekka tietysti kysyi, haluaisinko joskus tulla puhumaan puiston
miehille. Ja minä tietysti suostuin.
Olin ollut koko 1990-luvun töissä yliopistolla, eikä minulla
ollut oikeastaan mitään kokemusta seurakuntatyöstä. Koska olin helluntailaisen
perheen kasvatti ja olin lapsuudessani paljonkin nähnyt ja osallistunut
erilaisiin telttakokouksiin ja muihin sellaisiin, arvelin kuitenkin, että homma
hoituu helposti. Niinpä ilmoittauduin melko itsevarmana paikalle muutamaa
minuuttia vaille. Paikalla oli Pekka ja kolme pienessä nousuhumalassa olevaa
kadun miestä. Kun tervehdin heitä, aloin ensimmäisen kerran tajuamaan, että
tästä ei ehkä tulisi minulle merkittävää onnistumiskokemusta. Pekka esitteli
minut ja tyrkkäsi mikrofonin käteen.
Olin varautunut puheeseen lyhyellä raamatunkohdalla, joten
yritin toisella kädellä pitää oikeaa sivua esillä, kun toisessa oli mikrofoni.
Se ei tietenkään ihan onnistunut, kun oli tuulista. Pidin siis Raamattua
molemmin käsin naamani edessä ja ryhdyin lukemaan. Muutaman jakeen luettuani
yksi miehistä huusi: ”Älä lue! Puhu meille!”
En enää muista, mitä sanoin, mutta sain opetuksen. Jos haluaa
olla uskottava, on puhuttava omasta vakaumuksesta, eikä piilouduttava toisten
sanojen taakse.
Miksi Jeesus sitten sanoo: ”Joka esittää omia ajatuksiaan,
tahtoo kunniaa itselleen. Mutta se, joka tahtoo kunniaa lähettäjälleen, puhuu
totta.”
Ennen kuin vastaan tähän kysymykseen, kiinnitän huomiota
kahteen muuhun asiaan lukemassani Jeesuksen puheessa:
1.
Ymmärtäminen on tahdosta kiinni
2.
Jumalan olemus on vuorovaikutusta
1. Jeesus sanoo:
”Joka tahtoo noudattaa minun lähettäjäni tahtoa, pääsee selville siitä, onko
opetukseni Jumalasta.”
Siinä on tahto mainittu kahteen kertaan: ”joka tahtoo noudattaa hänen tahtoaan”. Ymmärtäminen on tahdosta
kiinni. Tänä aikana, jolloin sanojen viskominen on entistä helpompaa, mutta
niiden takaisin noukkiminen sitäkin mahdottomampaa, meidän on pakko kiinnittää
ymmärtämiseen entistä enemmän huomiota. Muistatte ehkä vuonna 1937
julkaistun Dale Carnagien menestysteoksen Miten saada ystäviä, menestystä ja
vaikutusvaltaa? Se on hyvä kirja. Sen pahin puute on siinä, että sen neuvoja ei
ole aina helppo noudattaa. Useimmat niistä on tiivistettävissä suurin piirtein seuraavaan opetukseen: ”Pyri ensin ymmärtämään, vasta sitten
tulemaan ymmärretyksi.” Ajatus ei ole kirjoittajan itse keksimä, vaan paljon
vanhempi.
Fransiskus Assisilaisen rukoukseksi kutsutussa tekstissä
pyydetään: ”Herra, tee minusta rauhasi välikappale, - - niin että, oi Mestari,
en yrittäisi niin paljon etsiä lohdutusta kuin lohduttaa muita, hakea
ymmärrystä kuin ymmärtää toisia, pyytää rakkautta kuin rakastaa muita…”
Mutta se on vaikeaa. Minun olisi siellä Sepänpuistossa
Agricolan kirkon kupeessa ensin pitänyt pyrkiä ymmärtämään ja sitten vasta
sanoa jotain. Eikä kyse ollut siitä, ettenkö olisi osannut tai voinut. Tietysti
olin kokematon, mutta ainoa, mitä olisin tarvinnut, oli tahto, halu ymmärtää.
Vain se, joka asettaa tahtonsa Jumalan käyttöön, voi päästä selville siitä,
kuka Jeesus on. ”Joka tahtoo noudattaa minun lähettäjäni tahtoa, pääsee
selville siitä, onko opetukseni Jumalasta.” Ymmärtäminen on tahdosta kiinni.
2. Jeesus sanoo:
”Se, mitä minä opetan, ei ole minun oppiani, vaan hänen, joka on minut
lähettänyt.”
Tulemme jo lähemmäksi esittämääni ongelmaa. Jeesuskaan ei
puhunut omiaan, vaan lainattua. Mutta kiinnitän ensin huomiota siihen,
minkälaisesta vuorovaikutuksesta tässä on kyse. Jumalan olemus on
vuorovaikutusta.
Jäähyväispuheessaan Joh 16 Jeesus sanoo: ”kun Totuuden Henki
tulee, hän[kään] ei puhu omissa nimissään, vaan puhuu sen, minkä kuulee… Hän
kirkastaa minut, sillä sen, minkä hän teille ilmoittaa, hän saa minulta.” Ja
Paavali kirjoittaa Ef 1:22: ”Jumala on alistanut kaiken hänen valtaansa [siis
Kristuksen valtaan].” Menemättä sen useampiin raamatunkohtiin ja sen syvemmälle
teologiseen puheeseen, näemme, miten Raamattu opettaa Jumalan olevan itsessään
jatkuvaa vuorovaikutusta: Pyhä Henki kirkastaa Poikaa, Isä antaa Pojalle kaiken
vallan ja Poika ei puhu omiaan, vaan sitä, mitä Isä hänelle antaa. Ei meitä
tosin kukaan käske uskomaan kolminaisuuteen, vaan Jumalaan, joka itsessään on
jatkuvassa vuorovaikutuksessa kolminaisessa olemuksessaan.
Juuri tähän samaan vuorovaikutukseen meidätkin on
kristittyinä kutsuttu. Meitä ei ole kutsuttu ulkoa siteeraamaan Raamattua, vaan
olemaan niin kiinteässä yhteydessä Jumalaan, että hän voi puhua meidän
kauttamme. Jumalan olemus on vuorovaikutusta ja meidät on kutsuttu siihen
mukaan.
3. Jeesus sanoo:
”Se, joka esittää omia ajatuksiaan, tahtoo kunniaa itselleen. Mutta se, joka
tahtoo kunniaa lähettäjälleen, puhuu totta.” Miksi Jeesus sanoo näin? Eikö
meidän kokemuksemme mukaan juuri se puhuja ole uskottavampi, joka puhuu
omakohtaisemmin?
Niinhän se on, tavallaan. Mutta tässä puhutaan nyt
merkittävämmästä asiasta, suuremmasta totuudesta.
Yksi parhaista johtajuusneuvoista, joita olen saanut – ja
joka samalla on yksi vaikeimmista – koskee juuri tätä. Hyvän johtajan on
osattava ilmaista myös se näkemys, jota hän itse ei kannata. On helppoa sanoa,
mitä mieltä minä olen. Mutta on paljon vaikeampaa ilmaista toisen näkemys niin,
että toinen voi täydestä sydämestään todistaa: Sanoit oikein, juuri noin minä
ajattelen!
Siksi se puhuja on lopulta uskottavampi, joka pystyy
paremmin ilmaisemaan itselleen vieraan, toisen kannan. Jotta näin voisi
tapahtua, tulee ensin tahtoa ymmärtää,
enemmän kuin tulla ymmärretyksi; tulee
asettua kunnioittavaan ja toista korottavaan vuorovaikutukseen. Silloin
myös se, mitä sanotaan toisen nimissä, nousee kunnioituksesta ja on totta.
Menin silloin 15 vuotta sitten Pekka Rainion
puistokokoukseen ajatuksella, että jaan siellä kuulijoille jonkin ajatuksen ja
oivalluksen Raamatun sanan pohjalta. Olin kuitenkin unohtanut, että Raamatun
siteeraaminen ei tee minusta uskottavaa puhujaa. Mutta oli siinä lohduttavakin
puolensa. Silloin kun oma uskottavuus on heikoilla, silloin kun en tiedä, mitä
sanoisin, silloin on aina mahdollisuus palata Jumalan sanaan ja Herran
huoneeseen.
