sunnuntaina, joulukuuta 13, 2015

Adventin tehtävä ja rukous


Saarna Pitäjänmäen kirkossa 13.12.2015


 

Kun Johannes vankilassa kuuli Kristuksen teoista, hän lähetti opetuslapsensa kysymään: ”Oletko sinä se, jonka on määrä tulla, vai pitääkö meidän odottaa toista?” Jeesus vastasi heille: ”Kertokaa Johannekselle, mitä kuulette ja näette:

Sokeat saavat näkönsä ja rammat kävelevät,

spitaaliset puhdistuvat ja kuurot kuulevat,

kuolleet herätetään henkiin ja köyhille julistetaan ilosanoma.

Autuas se, joka ei minua torju.”

Jeesus alkoi puhua ihmisille Johanneksesta: ”Mitä te lähditte autiomaahan katsomaan? Ruokoako, jota tuuli huojuttaa? Vai mitä odotitte näkevänne? Kenties hienosti pukeutuneen miehen? Kuninkaanlinnoista te niitä löydätte, jotka hienostelevat vaatteillaan! Mitä te sitten odotitte näkevänne? Profeetanko? Aivan oikein, ja minä sanon teille, että hän on enemmänkin kuin profeetta. Hän on se, josta on kirjoitettu:

- Minä lähetän sanansaattajani sinun edelläsi,

hän raivaa sinulle tien.”

(Evankeliumi Matteuksen mukaan 11:2-10)

 

Saksalainen Vanhan testamentin tutkimuksen professori Erhard Gerstenberger on sanonut, että “kaikki yhteisön tunnustamat säädökset ovat olemassa pitääkseen yllä sitä yhteisöä, joka nuo säädökset on tuottanut”, toisin sanoen, rituaalit ja säädellyt toimintatavat tuovat vakautta ja ylläpitävät yhteisöjä. Niiden kääntöpuolena on se, että ne sulkevat ulkopuolelleen kaikki, jotka eivät kuulu näiden säädösten piiriin. Juuri tästä on kyse, kun sanotaan “maassa maan tavalla”. Jos haluat asua täällä, opettele säännöt. Sääntöjä saa arvostella, mutta vasta sitten, kun osaa ja hallitsee ne.

Samahan pätee musiikissa tai missä tahansa taiteessa. Ensin on hallittava instrumentti ja sen lainalaisuudet, vasta sen jälkeen voit improvisoida ja rikkoa totunnaisuuksia.

Ymmärrätte, että puhun nyt profeetan tehtävästä. Profeetan tehtävä on yhteisön sisältä käsin kyseenalaistaa totuttuja tapoja. Profeetta tuntee läpikotaisin yhteisönsä arvot ja tavat, mutta tieten tahtoen astuu niiden ulkopuolelle, autiomaahan, turvattomaan asemaan, ulkopuoliseksi.

Tällaisia profeetallisia ihmisiä ja kokonaisia liikkeitä on aika ajoin esiintynyt kristinuskon historiassa. Kuka mahtaa olla viimeinen suomalainen profeetta? Tehtävään on tietysti paljon halukkaita, mutta kuka kestää tarkastelun? Profeetta kykenee omalla julistuksellaan, elämäntavallaan ja esimerkillään osoittamaan tien siihen, mikä on alkuperäistä ja aitoa, ja pois siitä, mikä on tullut pelkäksi ahdistavaksi tavaksi. Ei siis riitä, että on mielipiteitä ja sanoo ne kovaan ääneen ja isoilla kirjaimilla.

Elämme keskellä mielipiteiden ylitarjontaa. Ensin taide-eliitti halusi tulla museoista ja gallerioista julkiseen tilaan hätkähdyttämään ja herättämään keskustelua rikkomalla sovinnaisuuksien rajoja. Se varmaankin tuntui profeetalliselta. Kun hätkähdyttämisestä alettiin kilpailla, sen seurauksena tavallinen kansa alkoi turtua näihin mielenilmauksiin ja alkoi vaatia itselleen samaa oikeutta. Ja lopulta internet teki sen mahdolliseksi. Nyt ihmetellään, miksi ihmiset haluat hätkähdyttää toisiaan sopimattomilla kommenteilla. Mielestäni ei tarvitse olla nero huomatakseen syyn. Mitä etuoikeutettu eliitti tekee edellä, sen kansa tekee perässä.

Emme siis tarvitse enää yhtään hätkähdyttäjää ja mielipideautomaattia. Mutta kun yhteiskunnassa alkavat asiat mennä pois tolaltaan, tarvitaan profeettoja – niitä, jotka näkevät olennaisen ja näkevät pidemmälle. Me kaipaamme todellisia profeettoja, niitä, jotka pystyvät osoittamaan meille tien aitoon ja alkuperäiseen ihmisyyteen, aitoon, vieraanvaraiseen ja sydämelliseen suomalaisuuteen, aitoon ja sydämelliseen lähimmäisyyteen.

Papin ja virkamiehen on vaikea olla profeetta, koska meidän tehtävänä on ylläpitää vallitsevaa järjestystä. Kirkolla – siis meillä yhteisönä – on kuitenkin profeetallinen tehtävä. Meillä on sanansaattajan ja tien raivaajan tehtävä. Mitä se tarkoittaa?

Minut vihittiin papiksi Kuopion tuomiokirkossa 21.12.1998 eli viikon kuluttua siitä tulee kuluneeksi 17 vuotta. Pappisvihkimystä edeltävänä keskiviikkona annoin saarnanäytteen, jonka tekstinä oli tämän päivän psalmi: ”Laupeus ja uskollisuus kohtaavat, oikeus ja rauha suutelevat toisiaan. Uskollisuus versoaa maasta ja oikeus katsoo alas taivaasta. Herra antaa kaiken hyvän, maa antaa satonsa. Herran edellä kulkee oikeus, se valmistaa Herralle tien.”

En enää muista, mitä tästä silloin sanoin. Puheen piti olla 8 minuuttia, mutta se taisi venähtää yli 12 minuuttiin. Olin toiminut koko 1990-luvun yliopiston eksegetiikan laitoksella tutkimusapulaisena ja tutkijana, joten minulla oli varmaan suuri tarve todistella oppineisuuttani.

Kun tänään on puhe Johannes Kastajasta, ymmärrän, että hänen merkityksensä pitää ymmärtää tämän psalmin kautta. Psalmissa sanotaan: "Herran edellä kulkee oikeus, se valmistaa Herralle tien". Ajatus voidaan käsittää kahdella tavalla: Herra tuo oikeuden mukanaan TAI Herra tulee sinne, missä oikeus kulkee edellä.

On ehkä helpompi yhtyä jälkimmäiseen vaihtoehtoon, että Jumala tulee sinne, minne hänelle tehdään tietä olemalla oikeudenmukaisia. Näin ollen meidän tehtävämme on pitää yllä ja vaalia oikeuden toteutumista tässä maailmassa ja maassa. Adventin erityinen merkitys on panna meidät katselemaan ympärillemme täällä Pitäjänmäen alueella: Olemmeko me asuinyhteisönä vaalimassa ja ylläpitämässä sellaista ilmapiiriä, jossa oikeus toteutuu? Luulen, että turvapaikanhakijoiden ilmaantuminen naapuriimme on yllättänyt meidät ja osoittanut puutteemme. Olemme ajatelleet, että riittää, kun on poliisi ja palokunta. Olemme unohtaneet, miten eletään naapurustona, miten rakennetaan yhteisöä ja miten vaalitaan hyviä suhteita lähellä asuviin. Tämä on tietysti yleistävää puhetta. En tiedä, miten juuri sinä toimit omien naapuriesi kanssa. Mutta sen ymmärrän, että vieraanvaraisuus nousee siitä, että tuntee itse olevansa kotonaan turvassa. Pelot nousevat vierauden ja outouden tunteesta. Pelot voitetaan yhdessä, kun tunnemme toisemme ja pidämme toisistamme huolta.

Emme ole kansallisessa hätätilassa, johon sopisivat profeetta Jesajan sanat: ”Paljailta kukkuloilta kuuluu ääni, israelilaisten itku ja rukous”. Mutta ehkä meidän kirkkona ja seurakuntana tulee profeetallisesti nähdä tällaisen päivän vielä tulevan, jos emme yhteiskuntana muuta tapojamme. Meidän tulee tehdä parannus välinpitämättömyydestä toisiamme kohtaan. Meidän tulee kääntää sydämemme tervehtimään vierellä olijaa, kysymään hänen nimeään, vaihtamaan kuulumiset, elämään yhdessä. ”Herran edellä kulkee oikeus, se valmistaa Herralle tien.”
Mutta tarkoittaako tämä, että Jumala ei tule epäoikeudenmukaisuuden keskelle sitten ollenkaan? Että ihmisten pitäisi ensin tulla paremmiksi, että Jumala voisi tulla maan päälle? Psalmin sana voidaan ja se tulee käsittää myös toisin: että Jumala tulee juuri sinne, missä epäoikeudenmukaisuus vallitsee. Jeesus ei syntynyt valmiiseen maailmaan, vaan keskelle pimeyttä tuodakseen valon mukanaan. Siinäkin on kirkon profeetallinen tehtävä, että kerromme ja muistutamme Jumalan rakkaudesta ihmisiä kohtaan. Kun me vielä olemme sokeita omille virheillemme, kun me olemme vielä kaukana Hänestä ja Hänen oikeudenmukaisesta tahdostaan, Jumala itse lähettää Poikansa toteuttamaan juuri sen, mikä meiltä puuttuu.
Missä epäoikeudenmukaisuuden keskelle tulee oikeus, sinne tulee Herra. Ja minne Jeesus tulee, sinne tulee armo ja totuus. Asiat kuuluvat yhteen, ei yhtä ilman toista. Adventti, jouluun valmistautuminen on sekä tehtävä että harras pyyntö: Tule, Herra Jeesus! Muuta meidän sydämemme. Anna kivisydänten tilalle lihasydän. Tee meistä oikeita ihmisiä.
Ajatelkaa, jos näin pääsee tapahtumaan! Sehän tarkoittaa, että ”sokeat saavat näkönsä ja rammat kävelevät, spitaaliset puhdistuvat ja kuurot kuulevat, kuolleet herätetään henkiin ja köyhille julistetaan ilosanoma”. Vähemmätkin ihmeet riittäisivät meille.
 
Samalla, kun pyydämme ja hartaasti odotamme Jeesuksen tulemista, me siis nousemme yhtenä rintamana toteuttamaan sitä tehtävää, jonka Hän on meille antanut. Sille, jolle on jotakin uskottu, vaaditaan, että hän osoittautuu luottamuksen arvoiseksi.

sunnuntaina, lokakuuta 11, 2015

Huonoa ruokaa ja käärmeitä - vai maukasta pataa ja ystävyyttä?

Tapahtumapäivä Pitskun kirkolla tänään. Messussa klo 10 mukana ghanalaisen Living Waters - seurakunnan lauluryhmä ja pastori Thomas Boakye. Messun jälkeen ihanaa irakilaista kanacurrya ja monia ghanalaisten tuomia lisukkeita. Kahvien jälkeen pikasiivous ja Iso hali -naiskuoron konserttitarjoilu ja muut järjestelyt käyntiin. Tätä kirjoittaessani klo 13.30 on vielä puolitoista tuntia konsertin alkuun.

Ohessa aamulla pitämäni saarna.


Ihan saarnan aluksi on kysyttävä meidän ghanalaisen naapuriseurakunnan pastori Thomas Boakyelta, Eihän messias Ghanasta kai tule? Mitä hyvää Ghanasta voi odottaa? 
 
 
[THOMAS: Vaikka Messias ei todella tulekaan Ghanasta, hän on kuitenkin tullut myös ghanalaisia varten ja koko maailmaa varten. Ja kun pääsemme lopulta taivaaseen, ei enää ole mitään merkitystä sillä, oletko ghanalainen vai suomalainen, sillä juhla on kaikille yhteinen.]

Evankeliumissa (Joh. 7:40-52) ihmiset kiistelivät keskenään ja fariseusten kanssa siitä, kuka Jeesus oikein oli. Millä auktoriteetilla hän oikein esiintyi? Arvovaltaväittely, tuttua myös meille. Kenellä on tämän päivän Suomessa arvovaltaa? Kuka meidät pelastaa? Tuleeko pelastus Kempeleestä vai Helsingistä? Ei kai se rajojen tuolta puolen ainakaan tule?
 
The quarrel between people and the pharisees is about who Jesus is. Is he really the Messiah and why should anyone believe in him? Fundamentally it is a disagreement on authority. It is almost a political issue. Who will rescue this nation?

Lähestyn kysymystä kuulemamme Vanhan testamentin kertomuksen kautta (4. Moos. 21:4-9).
In our services, there are always three Bible passages to be read: one from the OT, second from the Epistles and third from the Gospel. The OT passage should highlight or give background to the Gospel, the Epistle comments and explains the Gospel. Today we heard the story of Moses and the serpent of bronze. It should provide us with a clue how to understand the Gospel.

There was a quarrel in the OT passage, as well. It was about food. God had provided them manna but it started to taste stale. The people wanted casserole and baked bread and juicy fruits. But fundamentally, this quarrel was also about authority. Did Moses really know what he was doing or was he a false leader?

Kertomuksessa pronssikäärmeestä oli myös kyse kiistasta. Kiistan aiheena oli ruoka. Jumala oli antanut mannaa, mutta se alkoi maistua puulle. Ihmiset halusivat vastaleivottua pitaa, tuoreita hedelmiä ja maukasta riistapataa. Minkälainen johtaja Mooses oikein kuvitteli olevansa, kun on tuonut meidät tänne keskelle ei mitään?

Keskellä matkaa on tavallista alkaa kysellä, milloin ollaan perillä. Ajatelkaapa matkaa, jonka päämäärä on hieman hämärän peitossa. Ollaan kyllä matkalla parempaan tulevaisuuteen, mutta retken johtaja ei ole oikein selvästi vielä osannut sanoa, milloin sinne päästään, mitä se maksaa ja millaista siellä sitten on. Alkaa epäilyttää. Ehkä olisi sittenkin ollut parempi jäädä kotiin, vaikka siellä olikin vaikeat oltava. Tarvittaisiin visiojohtajaa, joka kykenisi loihtimaan matkalaisten eteen näyn Luvatun maan notkuvista pöydistä ja turvatusta elintasosta. Mutta kun kansa valittaa Moosekselle, he eivät saakaan vastaukseksi parempaa palvelua, vaan myrkkykäärmeitä!

Ymmärrän tämän seuraavasti. Mooseksen perässä kulkevasta israelilaisten joukosta käytetään Raamatussa nimitystä Jumalan seurakunta. Se tekee kertomuksesta erityisen. Seurakunnan auktoriteetti ei ole viime kädessä olekaan Mooses, vaan Jumala itse. Mooses on täysin riippuvainen siitä, mitä Jumala tekee ja sanoo. Ja siksi vain Jumalan seurakunta voi ymmärtää sen puheen, joka sisältyy myrkkykäärmeisiin, koska seurakunnalla kaiken väsymyksen ja epävarmuuden keskelläkin on taju siitä, että meidän kohtalomme on lopulta Jumalan kädessä. Kansa katuu, pyytää kapinaansa anteeksi ja saa vastauksen.

Apokryfinen Viisauden kirja tulkitsee tätä tapahtumaa seuraavasti: ”Heitä menehtyi kiemurtelevien käärmeiden puremiin. Jonkin aikaa pidit heitä pelon vallassa antaaksesi heille varoituksen, mutta annoit myös pelastuksen merkin, joka muistutti lakisi määräyksistä. Se, joka nosti katseensa merkkiin, pelastui, muttei edessään olleen merkin voimasta, vaan sinun, kaikkien pelastajan.”

What makes this story special is the relationship between God and his people. Even when they are tired and bored and lacking faith, they are still God’s people, an assembly of God, as the Bible calls it. So are we. And that makes it different. When God speaks, his people will listen. If they don’t, they will be lost and everyone should go their separate ways. Nothing matters then. But as a people of God

Everyone remembers John 3,16. But do you remember the previous verse, 3,14-15? “Just as Moses lifted up the serpent in the wilderness, so must the Son of Man be lifted up, that whoever believes in him may have eternal life. For God so loved the world that he gave his only Son, so that everyone who believes in him may not perish but may have eternal life.” This is the meaning of the serpent of bronze. It is a sign that God is with his people. Even in the middle of the journey, when we still do not see the Promised Land.

Johannes 3:16 on kaikille tuttu, mutta sitä edeltävät jakeet luetaan harvemmin. ”Niin kuin Mooses autiomaassa nosti käärmeen korkealle, niin on myös ihmisen Poika korotettava, jotta jokainen, joka uskoo häneen, saisi iankaikkisen elämän.” Jos olet väsynyt samaan ruokaan ja samaan rutiiniin. Tai jos olet tullut synnin pistämäksi, niin että elämänvoimasi uupuu, tämä on viesti sinulle. Jumala on kansansa kanssa. Nosta katseesi ristillä riippuvaan Jeesukseen. Hän tuli synniksi sinun puolestasi, että sinun ei tarvitse kuolla. Risti on merkkinä siitä, että Jumala on seurakuntansa kanssa myös silloin, kun meitä koetellaan ja aiomme luovuttaa. Älä luovuta. Katso ristiä. Anna sen valaista sydämesi.


So, it is not important at all to ask where you come from or where the Messiah comes from. It only creates quarrel. Salvation is already there where people lift up their eyes from the dust and death to see the promise of life in Christ.

Kysymys ei siis ole ollenkaan siitä, mistä päin maailmaa pelastus tulee. Se on täysin turha kysymys ja johtaa vain turhaan arvovaltakiistelyyn. Pelastus on jo kaikkialla siellä, missä ihmiset nostavat katseensa kuoleman todellisuudesta kohti elämää. Tämän vuoksi olemme tänäänkin koolla.

 
Seurakuntaan liitetään tässä messussa kaksi aiemmin Tallinnan tuomiokirkossa kastettua henkilöä, jotka ovat asettuneet asumaan tänne Konalaan. Yhdessä heidän kanssaan nousemme tunnustamaan kristillisen uskomme.
 

sunnuntaina, syyskuuta 20, 2015

Jeesus on tie - Entäs ne muut tiet?


Saarna Pitäjänmäen kirkossa 20.9.2015 "Jeesus antaa elämän" 17. sunn. helluntaista
Jeesus sanoi: ”Totisesti, totisesti: ei Poika voi tehdä mitään omin neuvoin, hän tekee vain sitä, mitä näkee Isän tekevän. Mitä Isä tekee, sitä tekee myös Poika. Isä rakastaa Poikaa ja näyttää hänelle kaiken, mitä itse tekee. Hän näyttää Pojalle vielä suurempiakin tekoja, sellaisia, että hämmästytte. Niin kuin Isä herättää kuolleet ja antaa heille elämän, niin antaa myös Poika elämän kenelle tahtoo.” (Joh. 5:19-21)
Olin maanantaina Kotikallion seniorikodissa vastaamassa asukkaiden esittämiin kiperiin kysymyksiin. Yksi niistä oli: Jeesus sanoo, että vain hänen kauttaan pääsee Jumalan valtakuntaan. Mites ne kaikki muut? Miksi vain Jeesus on tie?

Jeesuksen sanat, jotka äsken luin, liittyvät keskusteluun, jonka syntyi siitä, että Jeesus paransi erään halvaantuneen miehen sapattina. ”Ota vuoteesi ja kävele”, käski Jeesus. ”Nyt on sapatti, ei sinun ole lupa kantaa vuodettasi”, moittivat toiset. Tästä tietysti tuli riita, jonka päätteeksi Jeesus sanoi: ”Minun isäni tekee työtään taukoamatta, ja niin teen myös minä.” Jumalalla ei ole sunnuntailisiä eikä lepopäiviä. Jumala tekee työtään taukoamatta, yöt ja päivät, viikot ja viikonloput, kesät ja talvet.

On valtavan helppoa pöyristellä juutalaisten sapattikäskyjä. Israelilaisissa hotelleissa hissitkin toimivat sapattina automaattisesti ja pysähtyvät joka kerroksessa, ettei asukkaiden tarvitse painaa nappia. Laki nimittäin kieltää sytyttämästä tulta sapattina. Ymmärrämme koko keskustelun väärin, jos jäämme päivittelemään juutalaisia sapattimääräyksiä. Kyse on paljon suuremmasta asiasta. Jeesus näyttää kumoavan koko luomisjärjestyksen, jonka mukaan Jumala itsekin lepäsi sapatin päivänä. ”Minun isäni tekee työtään taukoamatta”, sanoo Jeesus. Meillä ihan katekismuksessakin lukee, että lepopäivä tulee pyhittää. Yksi päivä viikossa pitää olla lepoa, olkoon työtahti mikä tahansa.

Ongelma on tässä: Kun Jumala ilmoittaa itsensä meille ihmisille luonnossa, järjen avulla tai antamalla askelmerkit hyvään elämään, me ihmiset olemme toistuvasti tehneet näistä askelmerkeistä ja Jumalan hyvän tahdon ilmaisuista toisillemme taakan. Sapatti, jonka hyvä ja täydellinen merkitys todella liittyy ihmisen hyvinvointiin, oli tullut taakaksi, kun sairasvuoteeltaan noussut mies ei voinut edes kantaa vuodettaan. Tästä taakasta vapautuakseen ihminen sitten hylkää Jumalansa ja alkaa elää vain omaa etuaan ajatellen. Ihmisen oma moraalinen kyky ei näytä riittävän.

Tulemme nyt kysymykseen siitä, miksi vain Jeesus on tie. Miksi muut uskonnot ja uskomusjärjestelmät eivät muka olisi aivan yhtä oikeita ja hyviä teitä Jumalan luokse. Hyvin usein pelastus käsitetään siten, että kunhan pyrimme elää hyvää ja rakastavaa elämää sortumatta mihinkään vakavaan syntiin, me pääsemme taivaaseen. Välillä tarvitsemme tässä ponnistelussa jumalallista apua. Jeesus on avannut meille taivaan portit, opettaa meille, miten kuljemme oikeaa tietä, ja antaa meille samalla innostavan esimerkin. Jos ihmisen pelastumisessa todella olisi kyse tästä, ei ole ollenkaan vaikeaa nähdä, että Jeesuksen lisäksi on monia muitakin innostavia ja viisaita opettajia ja hyviä, esimerkillisiä ihmisiä, jotka voivat auttaa meitä tällä matkalla. Jos Jumalan vuorelle päästäksemme tarvitaan vain ohjausta, innostusta ja satunnaista apua, on varmasti monia profeettoja, joiden puoleen voimme kääntyä. Jumala voi toimia monella tavalla ja monien ihmisten kautta.

Mutta meille Jeesuksen seuraajille tästä ei lopulta ole kysymys. Pelastus ei ole sitä, että me kiipeämme taivaan tikapuita ja lopulta saavutamme päämäärän., vaan sitä, että Jumala kiipeä nuo tikkaat alas meidän luoksemme ollakseen meidän kanssamme. Jumala itse ylittää kuilun, joka erottaa ihmisen hänestä. Ihminen ei siihen pysty. Mutta kun Jumala itse tulee meidän keskellemme, avautuu uusi mahdollisuus, me voimmekin tulla jälleen Jumalan yhteyteen, Jumalan sydämelle. On monia hyviä opettajia, on monia profeettoja, mutta on vain yksi ihminen, joka on Immanuel, Jumala-meidän-kanssamme, Jeesus Kristus. Ihmiskunnalla on siis olemassa vain yksi suora kosketuspiste Jumalan kanssa, ja vian tämän kosketuspisteen kautta, yhteydessä Nasaretin Jeesukseen, ihminen voi päästä Jumalan sydämelle. Siksi Jeesus on ainoa pelastaja, ainoa välittäjä. Kaikkein innostavimmat ja viisaimmat opettajatkaan eivät voi korvata Jeesusta, joka on ihminen ja Jumala. Niinpä jokainen, joka pelastuu Jumalan yhteyteen, pelastuu vain ja ainoastaan tämän Jumalan itsensä tekemän ihmeen kautta, ei omien tekojensa kautta, olipa sitten kyse minkä tahansa uskonnon edustajasta, minkä kansan, kielen tai rodun edustajasta tahansa.

Kristinusko näyttää monella tapaa uskonnolta, mutta jos siitä tulee vain yksi uskonto muiden joukossa, se menettää sen, mikä on keskeistä evankeliumissa. ”Mitä Isä tekee, sitä tekee myös Poika. - - Kun Isä herättää kuolleet ja antaa heille elämän, niin antaa myös Poika elämän kenelle tahtoo.” Näin puhuu Johanneksen evankeliumin Jeesus.

Jumalaa eivät sido ihmisten säännöt, emmekä me voi uskonnollamme kahlita hänen luomisvoimaansa, joka näkyy kaikkialla meidän ympärillämme. Siksi meidän ei tule koskaan suostua uskontoon, joka tapahtuu vain rajatuissa sisätiloissa, tarkkaan säädellyssä järjestyksessä ja täsmällisinä kellonaikoina. Mutta me emme koskaan sanoudu irti siitä yhteydestä, johon Jeesus on meidät liittänyt.


Meillä on tänään suuri oli ja kunnia toivottaa tervetulleeksi seurakunnan jäseneksi NN. Hän on aikuiseksi tultuaan vakaasti päättänyt haluavansa kuulua Jeesuksen seuraajien joukkoon. Haluan lausua sinulle ja meille kaikille entisille seurakunnan jäsenille muutaman säkeen runosta, jota olen lukenut täällä jo ennenkin. Se on runo, jossa on syvä viisaus juuri tästä joukosta, Kristuksen seurakunnasta. Runon kieli on vanhahtavaa, mutta ilmaisuvoimaista.


Terve tultua, voittama Jeesuksen,
uus ystävä joukkoon pyhien!
Terve tultua uuden elämän teille,
sisar rakkahin meille!

Jaa eväämme kaikki ja matkaan käy!
Tie kaita on, määränpäätä ei näy.
Mut tunnetko: Henki sun ketjuumme liittää,
sinun tähtesi kiittää.


Tule alle ristimme yhteisen!
Oma ristisi ota salainen!
Tule itkuunkin, tule pettymään meistä
ja Jumalan teistä!

Terve tultua kanssamme kärsimään,
terve tultua kristityn häpeään!
Olet maistava myrskyn sä katkerimman,
oman lihasi vimman.

Terve tultua raukkana tuntemaan,
miten minä en parane ollenkaan!
Mut ihmetellen saat kanssamme kiittää,
miten armo se riittää.

Terve tultua joukkohon Jeesuksen,
tähän huonojen, köyhien, heikkojen.
Hänen kanssaan liitossa autuaassa,
mut vieraana maassa!

sunnuntaina, elokuuta 02, 2015

Hieman Joosefista ja sankaritarinoista


Saarna Pitäjänmäen kirkossa 2.8.2015 klo 10
Päätin sitten puhua Joosefista.
Jeesuksen mukaan uskollinen ja viisas palvelija on sellainen, jonka ”isäntä asettaa huolehtimaan palvelusväestä ja jakamaan vilja-annokset ajallaan” (Luuk. 12:43–48). Kun Vanhan testamentin lukukappale (1. Moos. 41:46–49,55–57) kertoo Joosefista Egyptissä, on katsottava, että Joosef on juuri tuollaisen uskollisen ja viisaan palvelijan esikuva.

Joosef, Ruokkija


Saksalainen kirjailija Thomas Mann, joka luetaan 1900-luvun merkittävimpiin, kirjoitti Joosefista ja hänen veljistään neliosaisen romaanisarjan. Sen kolmas osa on nimeltään Joosef, Ruokkija. Seuraavassa kappaleessa Ruokkijalla tarkoitetaan kuitenkin ensin Niiliä:

Maanviljelyksen silloiselle tilalle olivat unennäön seitsemän tyhjää, itätuulen polttamaa tähkäpäätä niin osuva vertaus, etteivät ne enää ollenkaan olleetkaan vertaus, vaan kuiva, asiallinen todellisuus. Unen tähkäpäät olivat itätuulen, Hamsinin tuulen, hehkuvan kuuman ja kuivan kaakkoistuulen kuivaamia – ja se puhalteli yhä uudelleen, läpi koko kesän ja sadonkorjuun ajan Shemu nimisenä helmikuusta kesäkuuhun, melkein taukoamatta, väliin niin polttavan kuumana myrskynä, että tuntui puuskuvan suoraan hehkuvan kuumasta uunista, tupruttaen ilman täpö täyteen hienoa tomua ja peittäen kaikki kasvit kuin tuhkakerrokseen, niin että mitä ruokintaa vaille jääneen Ruokkijan heikkojen tulvimisyritysten tuloksena oli vähin yrittänyt versoa ja kasvaa, se paloi karreksi, hiiltyi autiomaan tulisessa henkäyksessä. Ettäkö seitsemän tähkäpäätä? Tosiaan saattoi puhua seitsemästä tähkäpäästä, sillä enempää niitä ei kylläkään ollut. Toisin sanoen: ei ollut tähkäpäitä eikä satoa. Mutta sen sijaan maassa oli olemassa muuta, oli lukemattomat – mutta oikeastaan sittenkin erittäin huolellisesti luetut ja lasketut – määrät: siellä oli jyviä, eloa, viljaa, niin siemen- kuin syömäviljaakin, kaikkia lajeja: nimittäin kuninkaallisissa viljavarastoissa ja säilytyskuopissa pitkin maata, jokivartta niin ylös- kuin alaspäin, kaikissa kaupungeissa ja niiden lähiympäristössä kautta koko Egyptin maan, ja myös ainoastaan Egyptin maassa; sillä missään muualla ei ollut ryhdytty sellaisiin ennakko-varotoimenpiteisiin, ei ryhdytty rakentamaan pelastuksen arkkia tuhotulvan ja vedenpaisumuksen tulon varalta. Niin, koko Egyptin maassa oli leipää, ja vain siellä: valtion hallussa Joosefin, sen kaiken hallintomiehen kädessä, mitä taivas antaa; ja nyt hänestä itsestään tuli ikään kuin taivas, joka antaa, ja kuin Niili, joka ruokkii: Hän avasi varastosuojansa – ei suinkaan selki selälleen, vaan järkevästi harkiten ja sulkien ne aina välillä uudelleen, - avasi sitten taas ja antoi leipää ja siementä kaikille, jotka sitä tarvitsivat: niin egyptiläisille kuin ulkomaalaisillekin, joita maahan virtasi kaikkialta noutamaan viljaa faaraoiden maasta, jota tuohon aikaan suuremmasta syystä kuin konsanaan mainittiin maailman vilja-aitaksi. Hän antoi, s.o.: hän myi viljaa niille joilla oli rahaa maksaa, hintoihin, joita eivät määränneet he, ostajat, vaan hän, myyjä, silloisten aivan poikkeuksellisten suhdanteiden mukaisiksi, niin että hän taisi tosiaan faaraon kullata jos hopeoidakin ja kuitenkin saattoi toisaalla sentään riittävässä määrin antaa, lahjoittaa: nimittäin vähäväkisille, laihoille, joiden kylkiluut pongottivat korkealla; näille hän käski ilmaiseksi jakaa viljaa, joskin vain vähemmän, aivan välttämättömimmän määrän, jota he huusivat, pikkutalonpojille ja katuojakujien asukkaille kaupunkilaisille, antoi heille kylvösiementä ja leipää sen verran, että he pysyivät hengissä eivätkä kuolleet nälkään.

Se oli jumalallista, ja se oli myös kiitettävän inhimillisen esikuvan mukaista.

Niili todella on Egyptin maan ruokkija. Sen tulvat ovat tulleet ja menneet säännöllisesti vuosituhansien ajan. Tulvat tuovat lietettä, joka ruokkii maaperän ja kasvattaa sadon. Aurinko paistaa ja kypsyttää sadon. Maan hedelmällisyys ei siis riipu sateista vaan uskollisesti vuotuisen siunauksen tuovasta joesta ja uskollisesti nousevasta ja laskevasta auringosta.

On sanottu, että muinaisen Egyptin historiakäsitys oli syklinen, siis ikään kuin ympyrä, jossa samat vaiheet toistuvat yhä uudelleen. Se, joka syvällisesti ymmärsi tämän toistuvuuden ja kykeni tunnistamaan sen sisällä tapahtuvat vaihtelut, oli viisas. Ja Israelin historiallisen itseymmärryksen mukaan juuri tällaisen poikkeuksellisen viisaan, orjana maahan tuodun nuoren miehen vuoksi kansa tuli Egyptiin.

Joosef, Pelastajan esikuva


Kolmekymppisestä Joosefista tuli siis Ruokkija, Jumalan hyvien antien jakaja ja samalla faraolle mieleinen elintarvikeministeri. Joosefin hahmo vaikutti syvästi myöhempään juutalaisuuteen ja oli Jeesukselle tuttu. Kun mietin yhtäläisyyksiä Joosefin ja Jeesuksen välillä, kiinnitin huomiota faraon sanoihin: ”Menkää Joosefin luo ja tehkää niin kuin hän käskee.” Se kuulostaa tutulta. Johanneksen evankeliumi kertoo Jeesuksen ensimmäisestä ihmeteosta hääjuhlassa. Kun siellä viini loppui, Jeesuksen äiti sanoi palvelijoille: ”Mitä hän teille sanookin, tehkää se.” Minusta tämä sanavalinta ja sen kirjaaminen evankeliumiin ei ole sattumaa. Evankeliumin Jeesus on Ruokkija. Tai kun kyse on tällä kertaa viinin riittävyydestä, hän on Hyvä Paimen, se, jonka omien malja on ”ylitsevuotavainen” kuten paimenpsalmissa sanotaan. Siellä missä hyvä paimen, hyvä hallitsija, viisas ministeri kulkee ja toimii, siellä on runsautta. Voi olla, että meidän odotuksemme politiikan johtajilta ei enää ole yhtä kokonaisvaltaista, mutta kyllä kansa edelleen odottaa heiltä toimeentuloa ja ehkä vähän yltäkylläisyyttäkin.

Joosef on myös yksi lenkki siinä Israelin historian ketjussa, jossa Jumala osoittaa voimansa valitessaan vanhimman tilalle nuoremman, ihmisten arvoasteikossa ensimmäisen tilalle viimeisen. Kainin sijaan Jumala valitsee Abelin, Ismaelin sijaan Iisakin, Esaun sijaan Jaakobin. Myös Daavid on veljessarjansa nuorin. Niinpä, kun Jumala katsoo ihmiskuntaa ja kuulee sen ahdistuneet huudot, hän tekee suunnitelman, jonka välineeksi ja ensimmäiseksi inhimilliseksi lenkiksi hän valitsee vähäpätöisen nuoren tytön Nasaretista, kaukana Jerusalemin temppelistä.

Ehkä Joosefin kertomuksessa on sekin messiaaninen eli tulevaan pelastukseen viittaava piirre, että hänen tiensä kulkee syvän kuopan, ikään kuin haudan kautta uuteen elämään. Hänen ollessaan 17-vuotias hänen veljensä heittivät hänet kaivoon, myyvät midianilaisille orjakauppiaille, sotkevat hänen kauniin pukunsa eläimen vereen ja vievät isälleen todisteeksi siitä, että tätä poikaa ei voi enää pelastaa. Mutta Joosef nousee tästä haudasta veljiensä herraksi ja isänsä iloksi. Kolmekymppisenä hän on valtansa huipulla.

Jeesus oli myös noin kolmekymppinen aloittaessaan julkisen toimintansa. Mutta tässä Joosefin ja Jeesuksen välillä on merkittävä ero. Jeesuksen tie kulkee kohti ristiä, joka on hänen uransa huipentuma, mutta maailman silmissä täydellinen epäonnistuminen ja häpeä. Ristin vuoksi hänen ruumiinsa kuitenkin ruokkii koko maailman.

Joosef, tavallinen ihminen Jumalan käytössä

Haluan kiinnittää huomiota vielä yhteen Joosefin elämänkerran piirteeseen, jonka kautta sen merkitys avautuu minulle. Me kiinnitämme tietysti huomiota kertomuksen ihmeenomaiseen ja sankarilliseen puoleen. Joosef todella kasvoi vaikeuksien ja vaarojen kautta tehtäväänsä.

Kertomus Joosefista ei ole pelkästään sankaritarina tai kertomus messiaanisesta pelastajasta, vaan se on myös kertomus rikkinäisestä perheestä, siis meistä itsestämme, kenestä tahansa. Isä Jaakob oli hankkinut itselleen esikoissiunauksen petoksella. Hänet oli naimakaupoissa petetty ottamaan vaimoiksi kaksi sisarusta, Lea ja Rakel, jotka kilpailivat suosiosta. (Kun nykyään puhutaan, että avioliiton määritelmää pitäisi tasa-arvoisuuden nimissä laajentaa koskemaan myös moniavioisuutta, joskus virheellisesti vedotaan näihin Raamatun patriarkkakertomuksiin. Mutta eivät nämä ole mitään malliperheitä, joiden esimerkkiä tulisi tai kannattaisi seurata.) Perheen sisäinen elämä on tulehtunut jo lähtökohdissaan. Lea sai paljon lapsia, nuorempi Rakel, Jaakobin suosikkivaimo, oli pitkään hedelmätön. Kun Rakel vihdoin saa esikoisensa, Joosefin, hänestä tulee isän lemmikki. Isoveljien mielet myrkyttyvät juo nuorena. Joosef itse käyttäytyy tavalla, joka pahentaa tilannetta. Sovinto kyllä saavutetaan, kun isä ja veljet saapuvat viljanostomatkalle Egyptiin, mutta vain isän elinajaksi. Raamattu kertoo, että epäluulo heräsi uudelleen, kun Jaakob kuoli.

Kun katsomme kertomusta Joosefista osana Israelin historiaa ja – vielä laajemmin – osana Raamatun välittämää pelastushistoriaa, käy ilmeiseksi, että kertomus ei etene ihmisten etevyyden tai hyveellisyyden varassa, vaan ainoastaan Jumalan armon varassa. Jumala ottaa käyttöönsä keskeneräisiä, rikkinäisiä, epäonnistuvia ja virheratkaisuja tekeviä ihmisiä. Hän asettaa heitä tehtäviin, joissa heidän uskollisuutensa koetellaan. Olennaiseksi ei jää tehtyjen virheiden määrä ja rikkinäisten olosuhteiden painolasti, vaan se, mitä Jumala tekee..

Muistan, kun aloitin pappina Helsingissä ja tapasin metropoliitta Ambrosiuksen. Hän onnitteli minua ja jotain sanoakseni heitin, että minun olisi kai sitten syytä tulla välillä ripittäytymään myös hänelle. Ambrosius kuitenkin sanoi heti, viisaasti ja kaukonäköisesti: ”En mä ole kiinnostunut sun synneistä. Olen enemmän kiinnostunut siitä, mihin Jumala sinua käyttää.” Aito ihmisyys ja aito kristillisyys ei ole epäonnistumisten luettelointia, vaan niistä huolimatta antautumista Jumalan käyttöön.
Älä siis lannistu epäonnistumisista ja virheistä. Ole uskollinen paikallasi. Työ on Jumalan käsissä. Jumala on hyvä – kaiken aikaa!

sunnuntaina, kesäkuuta 28, 2015

Ylpeydestä, häpeästä, armahtamisesta


Saarna Pitäjänmäen kirkossa 28.6.2015

Luukkaan kertomuksessa evankeliumi tarkoittaa kutsua kääntymykseen ja syntien anteeksi saamiseen. Kun ihminen kuulee kutsun, hän pyytää saada kasteen, joka on Pietarin kirjeen mukaan ”hyvän omantunnon pyytämistä Jumalalta” (1Pt 3:21/1938 käännös). Kaste on siis aikuisen ihmisen vastaus evankeliumin kutsuun. Tämän saarnan jälkeen saamme nähdä, miten tämä ihan oikeasti tapahtuu.

Evankeliumin hyvä sanoma ja kaste eivät ole sitä, että ihminen päättää pelastua, vaan siitä, että Jumala kutsuu ja on hänen tahtonsa, että kaikki pelastuvat. Ihminen, joka kykenee pelastamaan itsensä, voi ylpeillä. Jumalan armoon luottava ihminen painaa päänsä Majesteetin edessä ja tunnustaa oman heikkoutensa. Ylpeys käy lankeemuksen edellä, sanoo vanha viisaus. Nöyryys sen sijaan on hyve, jota tulee tavoitella.

Tämä on henkilökohtaista. Ylpeys on minun helmasyntini. Teen siitä parannusta, mutta huomaan taas palaavani samaan. Siksi minua joskus hämmentää, kun huomaan, että ylpeys nostetaan paheesta hyveeksi. Siihen on tosin hyvä syy. Ylpeyttä pidetään hyvänä vastalääkkeenä häpeään. Ylpeyden vastakohta ei olekaan nöyryys, vaan häpeä.

Luomiskertomuksen mukaan häpeä on syntiinlankeemuksen seuraus. Ihminen näki olevansa alasti ja ryhtyi piileskelemään. Ihmiskunnan historia siitä lähtien on ollut pyrkimystä vapautua häpeästä. Häpeä ei ole synti, se on alastomuuden ja heikkouden merkki. Julkeus taas on valtaa. Ihmiskunta juhlii jokaista johtajaa ja kansaliikettä, joka julkeaa luvata vapautta häpeästä.

Ihmiskunta on myös nähnyt häpeän kasvatuksen käyttövoimana. Häpäisemällä lapsesta, puolisosta, työtoverista, naapurista yritetään kitkeä ylpeys. Se ei kuitenkaan toimi. Seurauksena ei ole ylpeyden nujertuminen vaan kauna ja viha.

Evankeliumi Jeesuksesta on täsmälääke tähän ihmiskunnan sairauteen. Se kutsuu oman syyllisyyden tunnustamiseen ja ylpeydestä luopumiseen. Mutta se on kapea portti ja kaita tie.

Jeesus mainitsee kaksi traagista tapausta, jotka olivat tuttuja Jeesuksen kuulijoille ja liittyivät ajan yhteiskunnallisiin oloihin. Kummastakaan tapauksesta ei ole muuta historiallista lähdettä kuin Luukkaan evankeliumi. Esitän tapauksille erään tutkijan antaman selityksen. Se ei välttämättä ole enempää kuin oppinut arvaus, mutta auttaa ymmärtämään Jeesuksen sanoja.

1. Ensinnäkin on tapaus galilealaiset. Oli tunnettua, että galilealaiset osallistuivat erilaisiin yhteiskunnallisiin levottomuuksiin. Pilatus oli Rooman vallan edustaja Jerusalemissa. Hän ei puuttunut kansan jokapäiväiseen elämään, vaan vahti järjestystä ja piti huolta, ettei syntynyt kansannousua miehittäjää kohtaan. Näihin aikoihin Pilatus oli aivan viisaasti päättänyt, että Jerusalem tarvitsee uuden vesijohtojärjestelmän. Hyvinvointi luo edellytyksiä rauhallisille oloille. Projektia voi perustella sekä Rooman että kansan näkökulmasta. Pilatuksen mielestä hanke piti rahoittaa temppelin varoista. Tätä uskonnolliset juutalaiset eivät voineet hyväksyä. Temppelin varat oli kerätty Jumalan palvelemiseen, eivät kunnallistekniikkaan. Eikä Pilatuksella ollut mitään oikeutta noihin varoihin. Syntyi levottomuuksia. Pilatus käski sotilaidensa soluttautua siviilivaatteissa temppelialueella kapinoivaan kansanjoukkoon miekat piilossa vaatteiden alla. Heidän tehtävänsä oli merkistä hyökätä pahimpien kansankiihottajien kimppuun ja hajottaa joukko ja lannistaa kytevä kapina. Paikalla oli intomielisiä galilealaisia. Ja niin siinä kävi, että sotilaat toteuttivat tehtävänsä vähän liiankin innokkaasti, tuli paljon verenvuodatusta ja ruumiita. Jotain tällaista olisi ainakin voinut tapahtua, vaikka yksityiskohtien suhteen kyseessä onkin vain oppinut arvaus.

2. Ehkä vielä vaikeampi on sanoa mitään varmaa Siloan tornin sortumisesta. Luukas käyttää kuitenkin onnettomuudessa kuolleista sanaa ”velallinen”. Suomalainen raamatunkäännös häivyttää sanan, kun Jeesus sanoo: ”Luuletteko, että he olivat syyllistyneet johonkin pahempaan kuin muut jerusalemilaiset?” Alkutekstissä asia ilmaistaan: ”Luuletteko, että he olivat enemmän velallisia Jumalalle kuin muut jerusalemilaiset?” Kyseessä on sama sana, jota käytetään Isä meidän rukouksessa: ”Anna meille anteeksi meidän velkamme, niin kuin mekin annamme anteeksi velallisillemme.” Tätä velkaa ei pitäisi käsittää vain hengellisesti, kiertoilmaisuna synnille, vaikka sekin kuuluu ajatukseen. Velka on laajempi käsite, joka sisältää yhtä hyvin ihmisten väliset velkasuhteet kuin suhteen Jumalaan. Siksi on mahdollista, että Siloan tornin kaatuminen liittyi samaan Pilatuksen vesijohtojärjestelmän rakentamiseen. Ehkä nämä 18 tornin sortumisessa kuollutta olivat töissä Pilatuksen työmaalla. Heidän palkkansa oli maksettu temppelin rahoista, rahoista, jotka oli väärin perustein anastettu maalliseen käyttöön. He olivat velassa temppelille ja sitä kautta Jumalalle.

Olipa tämä arvaus oikea tai väärä, olennaista on Jeesuksen kysymys: Olivatko nämä jotka kuolivat enemmän velallisia Jumalalle kuin te muut? Niin ajateltiin. Kärsimys oli seurausta synnistä. Mutta Jeesus ei hyväksy tätä yleistystä. Hänellä oli kyky nähdä ytimeen. Yleistykset vievät harhaan. Ne estävät näkemästä todellisuuden. Todellisuus on usein ristiriidoissa, kuten Jeesuksen puhe osoittaa. Yksilön epäonni ei suinkaan ole seurausta tämän synneistä. Onnettomuuksia voi tapahtua kenelle tahansa. Samaan hengenvetoon Jeesus kuitenkin opettaa, että sama kohtalo kohtaa meitäkin, ellemme käänny.

Näin tässä tärkeän periaatteen, joka nykyisenä yksilöllisyyden korostuksen aikana unohtuu: kukaan ei ole irrallinen. Yksilön kohtalo on sidottu ympärillä olevien kohtaloihin. On ymmärrettävä, missä ajassa me elämme. On osattava kääntyä pois, tehdä mielenmuutos, metanoia, niistä asioista, jotka estävät Jumalan valtakunnan toteutumista.

Meidän aikamme merkki on suuri moraalinen hämmennys. Turvallisuus järkkyy, poliitikot on tiputettu jalustoiltaan, pankit ovat menettäneet luottamuksensa, papisto on tehnyt itsestään mitäänsanomattomia pellejä, kaikki on tasa-arvoistettu ja tasapäistetty. Kaikki on erilaista, mikään ei ole erilaista. Viihteestä on tullut uusi uskonto. Viihde kantaa aikamme suurta kertomusta, jonka mukaan onnellisuus on sitä, että toteuttaa mielitekojaan ja on ylpeä siitä. Mutta tämä ei ole evankeliumi vaan valhe. Ja kuten jokaisessa hyvässä valheessa, siinä on suurin osa totta ja vain pieni osa tappavaa myrkkyä.

Paavali kirjoittaa: ”Älkäämme enää tuomitko toisiamme”. Hän osoittaa sanansa ”vahvoille”, joiden kiusauksena on ”heikkojen” häpäiseminen. Vahvat ajattelevat: Jos kerran epäjumalia ei ole, miten joku voisi paheksua sitä, että joku toinen syö olemattomille jumalille uhrattua lihaa? Jos kerran kaikki on Jumalalta, miksi jotain Jumalan lahjaa ei saisi ottaa vastaan? Eikö kaikenlainen nipottaminen oli nimenomaan evankeliumia vastaan? Eikö tällainen hengellinen heikkous ole naurettavaa – siis häpeällistä. Mutta Paavali näkee evankeliumin suuremman tavoitteen, rauha ja toisiemme vahvistaminen. Älä saata ruoallasi tai muilla liberaaleilla periaatteillasi perikatoon sitä, jonka vuoksi Kristus on kuollut. Älä häpäise Jumalan luomaa. Älä anna maailmalle aihetta pilkata sitä hyvää, minkä olemme saaneet.

Luukkaan mukaan evankeliumi on sitä, että kääntyy ja saa synnit anteeksi. Tulemalla kirkkoon eli osallistumalla kristittyjen yhteyteen me vahvistamme toisissamme toisenlaista kertomusta ja toisenlaista arvomaailmaa. Täällä alttarille saa polvistua yhtä aikaa erilainen nuori ja tavallinen eläkeläinen, pörssimenestyjä ja työtön. Kaikki tulevat osallisiksi samasta leivästä ja samasta viinistä, Kristuksen ruumiista ja verestä.

lauantaina, kesäkuuta 20, 2015

Kerrankin pääsin saarnaamaan Johannes Kastajasta

Saarna juhannuksena 20.6.2015 Pitäjänmäen kirkossa

Mitä ääntä kuunnella, ketä uskoa

Mitä ääntä kannattaa kuunnella ja ketä uskoa sanojen tulvan keskellä? Huutavista äänistä ei ole pulaa. Jos haluat saada äänesi kuuluville, on sanottava yhä kovempaa, provosoitava yhä enemmän, rikottava yhä uusia rajoja, minkä seurauksena olemme turtuneita rajojen rikkomiselle. Emme kristittyinä enää jaksa tarttua kaikkeen moskaan, mitä päällemme kaadetaan, vaan annamme sen valua ympärillemme siinä toivossa, että se itsestään häviää ajan myötä. Eräs huolestunut seurakuntalainen lähetti kuvan Roihuvuoren kirkkoa vastapäätä olevan moskeijan seinästä, jossa isossa lakanassa lukee ”Jeesus oli muslimi”. Kehotin rauhallisuuteen ja sanoin, että koulussa on kyllä opetettu, että islam syntyi 600 vuotta Jeesuksen jälkeen. Kyllä ihmiset tietävät. Vai tietävätkö? Kuinka hyvin todella osaamme erottaa oikean ja hyödyllisen tiedon roskasta?
Johannes Kastaja oli viestittäjä. Hänellä oli sanoma, jota tultiin kuulemaan kaukaa. Ehkä voimme oppia häneltä jotain.

Sinä olet viesti

Kun Jeesuksen luokse alkoi kerääntyä ihmisiä, sanottiin: ”Johannes ei tehnyt yhtään tunnustekoa, mutta kaikki mitä hän tästä miehestä sanoi, on totta” (Joh. 10:41). Johannes Kastajan vetovoima perustui julistukseen, ei tunnustekoihin. Mutta hänen julistuksensa ei ollut vain sanoja. Juuri siksi evankeliumit kuvaavat Johanneksen vaatetuksen ja ruokavalion. Hän söi heinäsirkkoja ja metsähunajaa ja hän pukeutui kamelinkarvapukuun ja nahkavyöhön.
”Vaatteet on mun aatteet” lauloi paatoksella Maukka Perusjätkä minun nuoruudessani. Johanneksella oli profeetan puku. Israelin kuningas Ahasja loukkaantui tapaturmaisesti (2Kun 1) ja lähetti miehiä etsimään apua filistealaisten jumala Baal-Sebubilta. Lähetit kuitenkin kohtasivat matkallaan miehen, joka lähetti heidät takaisin kuninkaan luokse. Kuningas kysyi läheteiltä: ”Minkä näköinen mies oli, joka tuli teitä vastaan ja puhui teille noin?” He vastasivat: ”Hänellä oli talja yllään ja vyötäisillään nahkavyö.” ”Se oli tisbeläinen Elia!” sanoi kuningas. Profeettoja tarvitaan pysäyttämään hallitsijoita, jotka etsivät neuvoja vääriltä jumalilta.
Tämä tapahtui yli 800 vuotta ennen Johannesta. Eliasta kerrottiin uskomattomia tarinoita. Hän oli kaikkien israelilaisten profeettojen esikuva. Viimeinen VT:n profeettakirjoista, Malakia, päättyy sanoihin: ”Kuulkaa! Ennen kuin tulee Herran päivä, suuri ja pelottava, minä lähetän teille profeetta Elian. Hän kääntää isien sydämet lasten puoleen ja lasten sydämet isien puoleen. Silloin en tuomitse maata perikatoon, kun tulen.” Se ei ollut uhkaus, vaan lupaus. Kun Eliaa muistuttava hahmo ilmestyy, on armon aika. Jeesus itse sanoi, että Johannes oli juuri tämä profeetan lupaama uusi Elia. Nimi Johannes, hepr. Joo-hanan, merkitsee Herra on armahtanut.
Johannes söi köyhien kansanryhmien ruokaa. Eikä hän ollut juhlissa viihtyvä seuramies. Jeesus sanoi hänestä kerran: ”Johannes tuli, hän ei syö eikä juo, ja ihmiset sanovat: ”Hänessä on paha henki.” Sanoilla ”syö ja juo” Jeesus tarkoittaa tietysti mukavaa sosiaalista yhdessäoloa, seurustelua. Johannesta haluttiin kuunnella, koska hän ei mässäillyt eikä juopotellut. Hän ei ollut havittelemassa kuulijoidensa rahoja.  Joku on sanonut: ”Sinun olemuksesi huutaa niin kovaa, että en kuule, mitä sanot.” Sanoilla ei ole merkitystä, jos sanojan olemus ei niitä vahvista. Johannes Kastaja oli viesti. Minä olen viesti. Sinä olet viesti.

Edelläkävijä, valmistaja

Johannes Kastaja sai tehtävänsä jo ennen syntymäänsä. Enkeli Gabriel ilmoitti tämän isälle Sakarialle: ”Hän on oleva suuri Jumalan mies. Viiniä ja väkijuomaa hän ei juo. Jo äitinsä kohdusta asti hän on täynnä Pyhää Henkeä. Hän kääntää Israelin kansasta monet jälleen Herran, heidän Jumalansa, puoleen. Hän kulkee Herran edelläkävijänä Elian hengessä ja voimassa, hän kääntää isien sydämet lasten puoleen ja ohjaa tottelemattomat ajattelemaan hurskaiden tavoin, näin valmistaakseen kansan Herran tuloa varten.”
Johannes oli ”edelläkävijä”. Hänen tehtävänsä oli ”valmistaa”, tehdä valmisteluja. ”Hän tuli todistajaksi, todistamaan valosta, jotta kaikki uskoisivat siihen. Ei hän itse ollut tuo valo, mutta valon todistaja hän oli.” (Joh. 1:6)
Valmistautumisen merkkinä Johannes tarjosi kääntymystä ja sen merkkinä tapahtuvaa kastetta. Juutalainen historioitsija Flavius Josefus kirjoittaa: ”Jotkut juutalaiset uskoivat, että Herodeksen armeijan tuho tuli Jumalalta, ja että tämä tapahtui hyvästä syystä rangaistuksena siitä, mitä hän teki Johannekselle, jota kutsuttiin Kastajaksi; sillä Herodes surmasi tämän hyvän miehen, joka kehotti juutalaisia noudattamaan hyveitä oikeudenmukaisuutena toisiaan kohtaan ja hurskautena Jumalaa kohtaan ja niin myös tulla kasteelle; niin että kaste olisi hänelle mieleen, jos he sitä käyttäisivät eivät vain pannakseen pois joitakin syntejä vaan ruumiin puhtaudeksi kunhan sielu ensin olisi täysin vanhurskauden puhdistama.” (Antiquitates 18:5:2)
Ihmiskunta ei ole Johanneksen ja Herodeksen päivistä muuttunut. Kääntymyksen saarnaa tarvitaan edelleen. Puhdistautumista tarvitaan. Suomi elää keskellä arvojen sekamelskaa. Onko ihme, että hauskanpidon ulkopuolelle pudonnut nuori etsii sisältöä sieltä, missä on paloa ja voimaa? Rauhan keskellä kasvanut sukupolvi kaipaa sotaa ja actionia. Tätä samaa paloa ja voimaa myös kirkko tarvitsee. Kääntymys on vastenmielinen sille, joka nauttii elämästään, mutta houkutteleva sille, jonka elämä on umpikujassa. Kääntyäksemme Jumalan puoleen, meidän tulee nähdä, että olemme umpikujassa.  

Toinen tulee

”Hän kehotti ihmisiä uskomaan toiseen.” Näin Paavali sanoi Johannes Kastajasta puhuessaan efesolaisille Apt 19. Yleensä me toivomme, että ihmiset uskoisivat meitä, eikä jotain toista. Paavalin puhe Antiokian synagogassa Apt 13 on vielä voimakkaampi: ”Kun Johannes oli matkansa päässä, hän sanoi: En minä ole se, joksi te minua luulette. Minun jälkeeni tulee toinen, jonka kenkiäkään minä en kelpaa riisumaan.”
Johanneksen profeetallinen viesti kääntymyksestä oli siis vain tien valmistamista Jeesukselle. Tämä voi kuulostaa liian helpolta. Mehän tunnemme Jeesuksen paremmin kuin Johannes Kastajan. Mutta juuri Johanneksen ja Jeesuksen välisessä suhteessa käy ilmi se, mikä pelastaa kirkon ja pelastaa koko maailman.

Kääntymyksen ja puhdistautumisen jälkeen alkaa uusi aika, joka ei ole enää pelon ja tuomion aikaa, vaan armon aika. Johannes kastoi kääntymyksen kasteella, mutta Jeesus kastaa Pyhällä Hengellä. Maailman pahuutta ja omassa itsessä olevaa pahuutta paennut ihminen, rikki lyöty ja omiin voimiinsa pettynyt ihminen etsii pelastajaa. Juuri silloin kuuluu se ainoa huutava ääni, jota meidän tarvitsee kuunnella, kun maailma ympärillä ahdistaa: ”Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin”. Se on Johannes Kastajan tärkein huuto.

sunnuntaina, kesäkuuta 07, 2015

"On meillä aarre verraton..."


Saarna Pitäjänmäen kirkossa 7.6.2015


”On meillä aarre verraton, se kalliimpi on kultaa”


Sananl. 30:7–9; 1. Tim. 6:6–12

Matteus 16:24–27


Jeesus sanoi opetuslapsilleen: "Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua. Sillä se, joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä. Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta menettää sielunsa? Millä ihminen voi ostaa sielunsa takaisin? Ihmisen Poika on tuleva Isänsä kirkkaudessa enkeliensä kanssa, ja silloin hän maksaa jokaiselle tämän tekojen mukaan.”

 

Kun pyhäpäivän aiheena on ”katoavat ja katoamattomat aarteet”, olisi hienoa jakaa jotain sellaista, jota voimme säilyttää ja arvostaa kuten aarretta arvostetaan. Mutta Jeesus puhuu itsensä kieltämisestä. Joka tahtoo olla oikeasti kristitty ja Jeesuksen seuraaja, kieltäköön itsensä. Se tuntuu kovalta. Eikö meille opeteta kaikkialla ympärillämme, että varsinainen aarre on meissä itsessämme, itsemme hyväksymisessä, itsemme toteuttamisessa? Onko tässä kyseessä täysin vanhentunut ajattelutapa vai sanooko Jeesus jotain tärkeää, jota on vain hankala tajuta?

Etsin tällä kertaa vastausta aivan perinteisin raamatuntutkimuksen menetelmin: Ensin katsomme mihin aiemmin sanottuun Jeesuksen sanat liittyvät, sitten mietimme niiden historiallista tilannetta.

Mihin sanat itsensä kieltämisestä liittyvät?  


Edellä Matteus kertoo, että Jeesus oli alkanut puhua opetuslapsille, että hänen on mentävä Jerusalemiin, missä hänen on kärsittävä paljon valtaapitävien käsissä ja lopulta hänet surmataan. Mikä tulevaisuus se oikein on? Siihen mennessä opetuslapset olivat kuulleet puhetta Jumalan valtakunnan tulemisesta. Jeesuksen sanat olivat tuoneet epätoivon keskelle aivan uuden alun. Eikä se ollut vain puhetta, vaan sairaat olivat parantuneet. Miten kärsimys ja kuolema sopivat tähän toimintasuunnitelmaan? Eikö tavoitteena ole saavuttaa vielä paljon suurempiakin asioita? Voi oikein kuvitella sen vaivautuneen hiljaisuuden, joka opetuslasten keskuuteen laskeutui Jeesuksen näitä puhuessa.

Pietari on lukenut elämäntaito-oppaansa. Ehkä hän arvelee, että Jeesus on masentunut ja terapian tarpeessa. Nyt tarvitaan positiivisempaa otetta. Itsetuhoisten ajatusten tilalle on saatava rohkeutta ja innostusta. Ei tuollainen puhe voi olla Jumalan mieleen. Ei Jumala halua kärsimystä ja kuolemaa, vaan täyttä elämää: ”Jumala varjelkoon! Sitä ei saa sinulle tapahtua, Herra!” Pietari huudahtaa.

Pietari edustaa meitä, joille itsensä kieltäminen on puhtaasti kielteinen asia. Itsensä kieltäminen tarkoittaa elämän kieltämistä, sulkeutumista kaikelta hyvältä. Iloa, mielekkyyttä ja elämänhalua etsitään sieltä, missä ei suinkaan kehoteta itsensä kieltämiseen, vaan itsensä toteuttamiseen. On hyvä huomata, että tällainen ajattelu ei ole mikään nykypäivän trendi. Galilealainen kalastaja kahden vuosituhannen takaa ajatteli ihan samalla tavalla.

Muistatte ehkä mitä Jeesus vastaa Pietarille. Hän ei ryhdy selittelemään eikä loiventamaan. Tämä kärsimys ja kuolema on asia, joka opetuslasten on joko ymmärrettävä tai sitten lähdettävä pois. ”Väisty tieltäni, Saatana!” hän sanoo ja kääntää selkänsä Pietarille. Missään muualla Jeesuksen ei kerrota käyttävän ketään kohtaan näin kovaa kieltä. Fariseuksia Johannes Kastaja kutsuu kyllä kyykäärmeen sikiöiksi, mutta että Pietari on Jeesuksen mukaan itse pääpaholainen, Saatana, se on tinkimätöntä puhetta. Satan on hepreankielinen sana ja tarkoittaa syyttäjää. Psalmissa 109 sanaa käytetään ihmisestä: ”Pane ankara syyttäjä, satan, vastustajani kimppuun, pane armoton mies todistamaan häntä vastaan”.
Pietarin hyväntahtoiseksi tarkoitettu huudahdus oli Jeesuksen ja hänen tehtävänsä näkökulmasta kaikkea muuta. ”Sinä tahdot saada minut lankeamaan”, sanoo Jeesus. ”Sinun ajatuksesi eivät ole Jumalasta, vaan ihmisestä.” Ja sitten hän sanoo entistä painokkaammin kaikille oppilailleen: ”Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.”

Ymmärrämme siis, että Jeesuksen suhtautuminen itsensä toteuttamiseen ja itsensä kieltämiseen on jotenkin täysin päinvastaista sille, miten me luonnollisesti ja yleisesti haluamme ajatella. Jos tätä emme ymmärrä, meidän on parempi erota Jeesuksen seurasta ja keksiä muita harrastuksia. Mutta tämä ei vielä riitä selvittämään asian merkitystä. Siksi tarvitaan tajua evankeliumin historiallisesta luonteesta.

Jeesuksen sanojen oikea ymmärtäminen


Evankeliumeja lukiessa on hyödyllistä muistaa, että ne on kirjoitettu vuosikymmeniä itse tapahtumien jälkeen. Matteuksen evankeliumi arvellaan kirjoitetun joskus 80- tai 90-luvuilla. Aivan kuten nyt kirjoitetaan muistiin asioita, jotka tapahtuivat 1960-luvulla. Olennaista on, että löytyy luotettavia henkilöitä, joiden muistoihin muutkin voivat yhtyä. Evankeliumit eivät ole pikakirjoituksella saman tien tallennettuja täsmällisiä muistioita, mutta ne eivät myöskään ole sepitteitä, kirjoittajan itse keksimää toiveajattelua tai jonkin ovelasti suunnitellut salaliiton tuloksena syntyneitä vääristelmiä. Evankelistat kirjoittivat ylös sen, minkä kuulivat luoteltuilta tahoilta ja minkä kaikki yhteisesti tunnistivat Jeesuksen sanoiksi. Olennaista on, että Jeesuksen sanat tallennettiin niin, että ne voidaan ymmärtää oikein. Mehän tiedämme, mitä joskus voi tapahtua, kun jonkun sanomisia lainataan sanasta sanaan. Vaikka sanat ovat oikein, niiden ajatus on saatettu käsittää täysin väärin, jopa päinvastaisena. Siksi yksittäisiä sanoja olennaisempaa on, että alkuperäinen ajatus pysyy kirkkaana ja selkeänä. Juuri tähän evankelistat pyrkivät. Seurakunnan tuli yhteisesti tunnistaa heidän kertomuksessaan Mestarin aito, oma ääni, ja tuon äänen tuli olla ymmärrettäviä juuri sille seurakunnalle, jolle evankeliumi kirjoitettiin.

Matteuksen evankeliumi on kirjoitettu vainotulle seurakunnalle. Vaino on koettelemus, joka testaa uskon. Vaino erottaa jyvät akanoista (sekin on Jeesuksen vertaus!). Vaino paljastaa ytimen, sen, mikä on todella tärkeää. Vainottu seurakunta tänäkin päivänä ymmärtää helposti, mitä tarkoittaa itsensä kieltäminen.  Jos haluan pitää kiinni siitä ja tunnustaa sen, mikä on kaikkein tärkeintä, on oltava valmis luopumaan mukavuudenhalusta ja monesta muustakin etuoikeudesta.

Tietysti voin aina vaihtaa vakaumukseni ja sydämen rakkauteni kohteen mukavaan elämään ja muiden hyväksyntään. Sitä Jeesus sanoo elämän kadottamiseksi. Mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän saa muiden hyväksynnän ja mukavan elämän, jos sen hintana hän kadottaa sen, mikä on syvintä ja arvokkainta elämässä, elämän merkityksen ja kiinnekohdan? Mitä se hyödyttää ihmistä, että hän kadehtii sitä, jolla on enemmän omaisuutta, valtaa tai kunniaa? Miksi ihminen antaisi elämänsä valua hukkaan etsimällä sen sisällöksi palkankorotuksia tai lottovoittoa? Ei edes paremman maailman toivossa tehty vallankumous tai poliittinen ohjelmanjulistus saa harhauttaa ihmistä pois siitä, missä todellinen aarre sijaitsee.

Maailman suurin aarre

Tämä aarre on ihmiseksi tullut elävä Sana, Jeesus Kristus. Hänet otetaan uskolla vastaan.
Intialainen tarina kertoo köyhästä miehestä, joka näki unen. Unessa hän sai kehotuksen mennä erään hengellisen opettajan puheille, koska tämä voisi osoittaa hänelle, mistä hän löytää maailman suurimman timantin. Herättyään hän tietysti etsi heti opettajan käsiinsä ja kysyi: ”Missä se on? Kerro minulle heti, missä se on?” Opettaja ymmärsi, mistä on kyse ja kertoi miehelle timantin sijainnin. Mies ryntäsi niiltä sijoiltaan etsimään aarretta ja siellä se oli, maailman suurin timantti! Mies ihaili sitä, suuteli sitä ja tunsi valtavaa onnea sydämessään. Kantaessaan timanttia kotiin, hän kuitenkin tuli uusiin ajatuksiin. Hän palasi opettajan luokse ja kysyi hiljaisella äänellä: ”Voitteko kertoa minulle, mikä on se aarre, joka saa teidät suhtautumaan noin välinpitämättömän arkisesti maailman suurimpaan timanttiin?”
Paavali kirjoittaa Timoteukselle, että usko Kristukseen on ”suuri rikkauden lähde, kun tyydymme siihen, mitä meillä on. Emme me ole tuoneet mitään mukanamme, emmekä voi viedä mitään täältä pois. Kun meillä on ruoka ja vaatteet, saamme olla tyytyväisiä.”
Tämä on pyhä evankeliumi. Tämä on aarre. Kristuksessa meillä on jo kaikki. Ei tarvitse haalia, keräillä, olla naapurille kateellinen tai odottaa lottovoittoa. Ei omaisuudesta kylläkään haittaa ole, jos siitä osaa tarpeen tullen helposti luopua. Mutta juuri se haaste meille tänään esitetään. Millä ihminen voi ostaa sielunsa takaisin? Jeesus on maksanut lunastusmaksun. Hän on vapauttanut meidät synnin, kuoleman ja Saatanan vallasta. Astu hänen seuraansa, niin olet köyhänäkin rikas.