sunnuntaina, elokuuta 17, 2014

Lahjat käyttöön! Vaalisaarna Pitäjänmäen kirkossa 17.8.2014

Evankeliumi Matteuksen mukaan25:14–30 Jeesuksen puhe palvelijoille uskotuista hopeatalenteista

Evankeliumi päättyy "itkuun ja hampaiden kiristelyyn”. Siitä on hyvä aloittaa. Tällä saarnalla on siis kaksi mahdollista vaikutusta: joko se kaksinkertaistaa tuoton tai päättyy itkuun ja hampaiden kiristelyyn. Tulos tai ulos. Ja kuulija päättää. Seitsemänvuotiaana menetin toisen etuhampaani, kun hyppiessä kolautin sen paksuun metalliputkeen. Tätini oli hammaslääkäri. Hän laittoi hampaan tynkään pari ruuvia ja kiristi katkenneen tilalle uuden hampaan. Onneksi tiedän siis miltä hampaan kiristely tuntuu.

Jeesuksen puheen kohde on selvä: fariseukset. He ovat niitä kelvottomia ja laiskoja palvelijoita, jotka kaivavat hoitoonsa uskotun talentin maahan. Heidän toimintansa ei tuota mitään. Fariseuksille Jumalan Lain eli Tooran käskyjen säilyttäminen muuttumattomana oli tullut paljon tärkeämmäksi kuin Lain sisällön oikea ymmärtäminen. Perinnäissäännöillä yritettiin varmistaa, että kukaan ei vain vahingossakaan tekisi mitään, mikä on lähelläkään lain rikkomista. Siksi tänäkään päivänä ortodoksijuutalaiset eivät voi sapattina painaa hissin nappia. Sähkökatkaisimeen koskeminen nimittäin voi synnyttää kipinän, mikä on tulen tekoa. Ja sen Laki kieltää.

Jumala on kuitenkin tarkoittanut Lakinsa palvelemaan elämää, ei näivettämään sitä. ”Sapatti on ihmistä varten, ei ihminen sapattia varten”, opetti Jeesus.

Aivan sama näivettymisen vaara koskee tätä kuulemaamme evankeliumia, jos pidämme sitä vain historiallisena kuvauksena Jeesuksen ja fariseusten erimielisyyksistä. Jumalan Sana ei ole vain historiaa. Se on kuin kutsu kesäisiin häihin: se aiheuttaa meissä toimintaa, se kutsuu valmistautumaan.

Jeesuksen vertaus antaa kolme edelleen ajankohtaista opetusta, joista haluan puhua: 1. kullakin on kykynsä, 2. on väärin olla yrittämättä ja 3. hyvä lisääntyy, kun sitä harjoitetaan.

1. Kullakin on kykynsä. ”Jos on lusikalla annettu, ei voi lapiolla vaatia”, sanotaan joskus. Harmi vain, että näin sanotaan usein juuri päinvastaisessa tarkoituksessa, kun nimenomaan haluttaisiin vaatia lapiolla joltain onnettomalta, joka ei siihen pysty. Raamatun mukaan Jumala ajattelee meistä ihmisistä toisella tavalla. Meistä jokainen on erilainen. Jokaisella on omat, ainutlaatuiset kykynsä. Tässä salissa meitä on parisataa ainutlaatuista, erilaista, kukin omilla lahjoillaan ja kyvyillään varustettua, Jumalalle rakasta ja arvokasta ihmistä. Siksi Jumala ei voi ollenkaan hyväksyä eikä sietää vertailua, jonka lopputuloksena usein on yhden vähättely ja toisen asettaminen jalustalle. Jumala vertailee meitä ainoastaan suhteessa itseemme ja meille annettuihin kykyihin. Meillä on siis lupa lopettaa toistemme vertailu. Kullekin on annettu kykynsä. Kiinnostavaa on, mitä sinä kyvyilläsi teet, mitä minä teen kyvyilläni.

2. Siksi tämä vertaus opettaa, että on väärin olla yrittämättä. On väärin haudata lahjansa. Ei yhden talentin saanut palvelija ollut lahjaton. Hän vain päätti olla tekemättä talentillaan mitään. Olisi ollut jopa parempi menettää se yrittäessään, kuin olla kokonaan yrittämättä. Jos olet kokenut menetyksiä siksi, että olet urhollisesti yrittänyt, nosta pääsi! Jos olet jäänyt reilussa kilpailussa kakkoseksi, ole ylpeä. Hopee ei o häpee – kun tiedät yrittäneesi.

3. Kolmas asia, johon tämä vertaus meidät kutsuu, on hyvän lisääminen harjoittamalla. Jeesus ilmaisee sen tässä tavalla, joka on saanut monen kuulijan hämilleen: ”Jolla on, sille annetaan, mutta jolla ei ole, siltä otetaan pois sekin, mitä hänellä on.” Mutta kyse on yleisestä totuudesta, kaikkialla nähtävissä olevasta lainalaisuudesta. Kun meille on annettu jokin lahja ja käytämme sitä, se tuottaa hedelmää, se lisääntyy. Mutta jos kätkemme lahjamme, emme käytä sitä yhteiseksi hyväksi, me menetämme sen. Ei urkuriksi voi ryhtyä, jos ei halua harjoitella. Mutta lastenohjaaja ja diakoni, joka harjoittaa kykyjänsä, ei tee hyvää pelkästään itselleen, vaan kylvää hyvää siementä ehkä sadoille muille. Mitä enemmän käytämme meille annettua kykyä, sitä enemmän se tuottaa. Ja Paavali muistuttaa: ”Ei kukaan meistä elä itseään varten, eikä kukaan edes kuole itseään varten. Jos elämme, elämme Herralle, ja jos kuolemme, kuolemme Herralle.” Eivät meillä olevat lahjat ja kyvyt siis ole meitä itseämme varten, vaan - Ignatius Loyolan sanoin – jotta rakastaisimme, palvelisimme ja kunnioittaisimme Herraa, meidän Jumalaamme. Seurakunta on se ihmisten yhteisö, jossa jokaisella, erilaisine kykyineen, taitoineen, lahjoineen, on oma paikka ja palvelutehtävä. Lähde mukaan tähän! Harjoittamalla Jumalan antamia lahjoja, hyvä lisääntyy.

Jeesus siis opettaa kolme hyvin käytännöllistä ja tärkeää elämän tosiasiaa: kullakin on lahjansa, olisi väärin olla yrittämättä, ja hyvä lisääntyy, kun sitä harjoitetaan.


Lopuksi on palattava vielä alkuun ja Jeesuksen alkuperäiseen tarkoitukseen, sillä siihen sisältyy jotain vielä suurempaa. Vertauksen kelvoton ja laiska palvelija on siis sellainen ihminen, joka kaivaa Jumalan antaman hyvän lahjan maahan eikä viitsi edes yrittää. Mutta puheessa oli kaksi muutakin palvelijaa. Mitä Jeesus tarkoitti hyvien ja uskollisten palvelijoiden, viiden ja kahden talentin palvelijoiden bisneksillä?

Talentti on painomitta, noin 40 kg. Talentti hopeaa on arvokkaampaa kuin talentti lantaa. Lanta kuulukin levittää pellolle. Mutta se, mitä taivaallinen Isä asettaa meidän käsiimme on valtava aarre, se on enemmän kuin hopea, arvokkaampi kuin puhdas kulta. Hän antaa oman sanansa, oman lihaksi tulleen Sanansa, oman Poikansa, Kristuksen todellisen läsnäolon tässä ja nyt meidän keskellämme. Sen hän asettaa meidän käsiimme tänään.

Ja jos me emme tätä lahjaa kätke, vaan annamme sen tehdä tehtävänsä, se tekee tulosta varmasti. Evankeliumin ilo jaettuna puolison kanssa, ystävän kanssa, vierellä kulkijan kanssa on kaksinkertainen ilo. Sitä on seurakunta. Yhdestä tulee kaksi. Kahdesta tulee neljä. Viidestä tulee kymmenen. Tämän ihmeen tekee itse Jumala. Ota tämä aarre iloiten vastaan, kun se sinulle tarjotaan ehtoollispöydässä.

sunnuntaina, elokuuta 03, 2014

Kaksi totuutta Jeesuksesta

Saarna Tuomasmessussa kirkastussunnuntaina 3.8.2014

(Vanhassa kirkossa samana aamuna pitämäni saarna oli hieman pidempi versio tästä samasta.)

Evankeliumi Mark. 9:2-8, epistola Ilm. 1:9-18



Kaikilla on kaksi totuutta Jeesuksesta. Maailmalla  on kaksi totuutta Jeesuksesta. Jeesuksen seuraajilla, opetuslapsilla,  on kaksi totuutta Jeesuksesta. Ja myös evankeliumi sisältää kaksi totuutta Jeesuksesta.

1. Puhutaan ensin yleisestä mielipiteestä

Mätäkuun helteillä hengelliset aiheet nousevat uutisiin. Maailma kaipaa ihmeiden tekijöitä ja viihdyttäjiä. Kaikki, missä pistetään itsensä likoon, tehdään jotain epätavallista tai epäsovinnaista, rikotaan sääntöjä ja aiheutetaan hämminkiä, on kiinnostuksen arvoista. Omissa nimissään toimivat ihmeparantaja-saarnaajat ovat vain ison trendin sivujuonne. Arvotutkimusten mukaan jopa neljä kymmenestä suomalaisesta ja ehdoton enemmistö helsinkiläisistä (siis meistä täällä!) kuuluu ihmisryhmään, jolle tärkeää ovat elämykset, brändit, trendit, omien sääntöjen mukaan eläminen, hetkellisyys. Ihmeidentekijä-Jeesus on kiinnostava.
Kiinnostus ihmeisiin ja viihdyttävään uskonnollisuuteen on kuitenkin vain yksi totuus maailman suhteesta Jeesukseen. Jeesus kyllä tekee ihmeitä, mutta hän myös paljastaa teeskentelijät. Jeesus armahtaa heikkoa ja kurjaa, mutta samalla osoittaa kaikki itseensä tyytyväiset syntisiksi. Ja kun mainitaan sana synti, katumus ja parannuksen teko, nousee esiin se toinen totuus. “Kyllä mä Jumalaan uskon, mutta älä ala mulle Jeesusta tuputtamaan. En mä ole sen syntisempi kuin muutkaan.” Jeesuksesta tulee ilonpilaaja ja riidankylväjä, joka on ajettava ulos omilta mukavuusalueilta, sensuroitava Suvivirrestä ja lopulta vietävä ristiinnaulittavaksi.
Maailmalla on siis kaksi totuutta Jeesuksesta: hän on viihdyttävä ihmeidentekijä, mutta hän on myös ilonpilaaja.

2. Entä opetuslapset?

Heille Jeesus on suuri opettaja ja suuri voittaja, rabbi ja messias.
Opetuslapset eivät hätkähdä Jeesuksen sanoista. Niissä on voimaa, joka kumpuaa hiljaisuudesta. He ymmärtävät myös, että Jeesuksen sanat ovat vaarallisia ja johtavat hänet epäsuosioon. Siksi opetuslapsille ei riitä totuus Jeesuksesta suurena opettajana. He ovat innostuneita ihmeistä, mutta eivät niiden viihdearvon takia, vaan siksi, että ne ovat voiman osoituksia. Jeesus on heille luvattu Vapauttaja, Se-jolla-on-valta. Kun Jeesus kyselee, ”Kuka minä teidän mielestänne olen?” Pietari vastaa: “Sinä olet Messias.”
Pietarille ja muille opetuslapsille Jeesus on suuri opettaja, mutta myös suuri Vapauttaja.
Mutta kun Jeesus alkoi selittää, mitä tarkoittaa olla Jumalan voideltu, Messias: että hän joutuu epäsuosioon ja alttiiksi kuolemalle, Pietari alkaa moittia. Hän ei sittenkään ole vielä ymmärtänyt täysin kahta totuutta Jeesuksesta.

3. Evankeliumin kaksi totuutta Jeesuksesta

Pietari, Jaakob ja Johannes kävelevät pää pyörällään alas vuoren rinnettä. Matkalla Jeesus varoittaa heitä kertomasta näkemästään kenellekään. Miksi ihmeessä? Eikö tämä käsittämätön kirkkaus juuri todista, että Jeesus on se, jota odotetaan, Jumalan voideltu, Messias. Jeesuksen täytyy hillitä: Älkää käsittäkö väärin. Älkää intoutuko väärinkäsityksestä. Odottakaa. Tästä kokemuksesta te ette saa kertoa kenellekään "ennen kuin Ihmisen Poika on noussut kuolleista.” Ja opetuslapset – Markuksen kertomuksen mukaan – painoivat nämä Jeesuksen sanat mieleensä ”ja pohtivat keskenään, mitä kuolleista nouseminen saattoi merkitä”.
Kirkastusvuoren ympärillä – niin kuin jokaisen meidän ainutlaatuisesti kokemamme jumalakokemuksen ympärillä – on ikään kuin sumupilvi, joka kätkee sisäänsä salaisuuden. Sanat eivät riitä kertomaan. Mutta sumun ja pilven keskeltä kuuluu selkeä ääni, joka sanoo: “Tämä on minun rakas Poikani”. Sama ääni, joka kuultiin Jeesuksen toiminnan alussa, kun hän tuli Jordanille Johanneksen kastettavaksi! Ja seuraamalla tätä tunnustusta ”minun rakas Poikani” me löydämme evankeliumin vastauksen siihen, miten kaksi totuutta Jeesuksesta tulee yhdeksi.

Sama tunnustus kuullaan evankeliumissa vielä kolmannenkin kerran. Juuri siihen kolmanteen kertaan kirkastusvuori Jeesusta valmistaa. Kolmannella kerralla tunnustus ei tule Jumalan äänenä pilvestä, sillä Jeesus roikkuu ristillä ja Jumala on hiljaa. Ristillä roikkuva Jeesus on maailman silmissä epäonnistunut ihmeidentekijä ja ansionsa mukaan saava riidankylväjä. Opetuslapset pakenevat, sillä heidän suuri  opettajansa ei olekaan suuri voittaja, vaan avuton uhri. Jeesus huutaa: “Elohi, Elohi, lama sabaktani? Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?” ja antaa henkensä.
Mutta kun Jumala on hiljaa, kansa nauraa ja opetuslapset ovat peloissaan paenneet, totuus Jeesuksesta lausutaan julki. “Kun vastapäätä seisova sadanpäämies näki Jeesuksen tällä tavoin antavan kuolevan, hän sanoi: Tämä mies oli todella Jumalan Poika!” (Mk 15:39)
Ei maailman ja opetuslasten totuudet Jeesuksesta ole vääriä. Hän todella on Jumalan voideltu ja ihmeiden tekijä. Hän on myös suuri ihminen ja opettaja.
Mutta nämä kaksi totuutta Jeesuksesta, jumalallinen ja inhimillinen, tulevat yhdeksi totuudeksi vasta ristillä. Vasta ylösnousemuksen jälkeen opetuslapset ymmärsivät, että voittoa ei tule ilman kärsimystä. Jumalan valtakunta ei tule kunniassa ellei se ensin tule heikkona ja häväistynä. Ihmeitä on turha juhlia, jos ei ole valmiutta katumukseen. Halleluja on turha huudella, jos ei ole nähnyt ristiinnaulitun kärsimystä.
Siksi kirkko on aina opettanut, opettaa edelleen, että Jeesus on sekä tosi ihminen että tosi Jumala. Hän on Ihmisen Poika ja Jumalan Poika. Hän on kärsivä Jumalan palvelija, mutta hän on myös kuninkaiden Kuningas ja herrojen Herra.

Lopuksi

Eikä tässä ole kyse vain siitä, että on kaksi totuutta Jeesuksesta. Jeesuksen esimerkin ja työn kautta on myös kaksi totuutta meistä itsestämme. 
Inhimillisessä mielessä meidät on kutsuttu kärsimään vaivaa hyvää tehden.
Mutta kirkastussunnuntain ilosanoma on siinä, että Jumala tarjoaa meille eri tavoin ja eri elämäntilanteissa kokemuksia, jotka puhkaisevat arjen harmauden ja joiden kautta me aavistuksen omaisesti tajuamme Jumalan todellisuuden, kirkkauden ja kunnian. Niin kuin meillä on tässä maailmassa sama ahdinko, niin meillä on myös sama valtakunta ja Jeesukselta tuleva kestävyys, joka tekee meistä taivaan kansalaisia ei vasta joskus tulevaisuudessa, vaan jo nyt.
Tämän alttari äärellä me tulemme tervehtimään ristiinnaulittua Kristusta, joka sanoo: ”Minä olin kuollut, mutta nyt minä elän, elän aina ja ikuisesti ja minulla on kuoleman ja tuonelan avaimet.”
Nousemme tunnustamaan uskomme.