keskiviikkona, elokuuta 28, 2013

Anteeksi

Ensin seurakuntalainen.fi ilmoitti, että olin radio-ohjelmassa pyytänyt anteeksi Kirkko ja kaupunki -lehden Räsäskirjoittelua. Sitten Kirkko ja kaupunki -lehden nimimerkki Kerettiläinen kyseli, millä lihaksilla olin sen tehnyt. Sitten toimittaja Olli Seppälä Kotimaa24-palvelusta soitti ja saatti maailmalle tärkeän uutisen: Antturi ei pyytänytkään anteeksi. Tästä kollegani Hannu Kiuru sai aiheen blogikirjoitukseen, jonka kautta eräs kommentoija vertasi anteeksipyytämättömyyttäni Jope Ruonansuun sivupersoonasketsihahmoon. Mitähän seuraavaksi?

Olen pahoillani ja pyydän anteeksi, että a) Kai Kortelaisen laatima otsikko aiheutti mielipahaa Kerettiläiselle ja b) en alunperin pyytänytkään anteeksi, vaan tein jotain aivan muuta. Tarkoitukseni oli liennyttää ja rakentaa sovintoa. Nyt se kääntyi päälaelleen. Kirkolliset toimittajat ovat osoittaneet todeksi sen ihmeen, että kun kysymys: Oletko jo lakannut hakkaamasta vaimoasi? muutetaan muotoon: Oletko jo lakannut pyytämästä anteeksi?, siitä saadaan vetävä otsikko aikaan, vaikka asianomainen ei itse tee mitään.

Olen varmasti omasta suuresta syystäni ansainnut jokaisen ilkeämielisen tölväisyn, jonka kohteeksi olen tässä pienessä mutta happamassa muutaman toimittajan kokoon keittämässä liemessä joutunut. En siis ole pahoillani omasta puolestani, enkä kanna kaunaa sen enempää Kerettiläiselle kuin muillekaan asiasta kirjoitelleille. Enemmänkin on mukavaa, kun on taas säpinää. Silti tekee mieli vähän pohdiskella asiaa ja kertoa, miten asia oikeasti meni.

Olen muutamaan kertaan toimittanut RadioDeiltä tulevaa ohjelmaa Rukous Suomen puolesta. Ohjelman nimi kertoo ohjelman sisällön. Jokaisessa ohjelmassa on vierailija, jonka kanssa ensin jutellaan, ja joka sitten rukoilee Suomen puolesta. Jokaisella heistä on oma rukousaiheensa. Taannoin haastattelin Kemijärven vs. kirkkoherraa pohjoisen ihmisten rukousaiheista. Aiemmin kesällä juttelimme Kangasalan kulttuurimaiseman säilyttämisestä ja suomalaisista luontoarvoista. Elokuun 20. päivän ohjelmaan pyysin sisäministeri Päivi Räsästä. Kyselin hänen tunnelmiaan kesän kohujen jälkeen ja sitä, minkälaisia rukousaiheita hän kantaa mielessään. Lopuksi hän rukoili. Rukouksen jälkeen kiitin häntä ja sanoin, että koska itse edustan Helsingin seurakuntia, haluan kertoa, kuinka ikävältä tuntui, että oma lehtemme julkaisi niin ala-arvoisen pääkirjoituksen ja että emme suinkaan kaikki ajattele sillä tavalla, vaan rukoilemme uskollisesti hänen ja jokaisen ministerin puolesta puoluetaustasta riippumatta.

Toimittaja Kai Kortelainen kirjoitti näistä muutamasta lauseesta sitten mainitun jutun seurakuntalainen.fi-nettipalvelun uutissivulle. Itse juttu oli hyvin kirjoitettu ja Kortelainen siteerasi sanomisiani ihan sanatarkasti. En osannut pahastua hänen keksimästään ilmaisusta "pyysi anteeksi". Otsikoiden pitää olla lyhyitä ja asian oikea laatu kyllä selviää itse jutusta, ajattelin. Eikä anteeksi pyytäminen ollut mielestäni kovin kaukana siitä, mitä sanoin.

Jälkikäteen ajateltuna ehkä minun olisi pitänyt pyytää anteeksi. Ei siitä kai tämän isompaa haittaa olisi voinut olla. Olisin ainakin voinut kovasti pahoitella: "Olen kovasti pahoillani." Sitäkään en tainnut tehdä. Sanoin vain, että "tuntui ikävältä". Tunteellista höpinää! No, siltä Simolan tölväisy tuntui, ikävältä. Luulisin, että minun piti sanoa se ääneen. Helsingin seurakuntia edustavana pappina minulla oli jopa velvollisuus sanoa se ääneen.

Kirkko ja kaupunki -lehden päätoimittaja on kirkollinen vallankäyttäjä, uskonnollisen eliitin edustaja. Kyse ei ole päätoimittajan henkilökohtaisista ominaisuuksista, vaan tehtävästä. Tällainen asema kuuluu virkaan, jota hän hoitaa meidän kaikkien helsinkiläisten kirkon jäsenten edustajana. Jos johtaja ryhtyy käyttämään virkaansa riidankylvöön, jälki on pahaa. Juuri näin Seppo Simola on toiminut. Olen siitä pahoillani. Helsinkiläisenä pappina ja seurakunnan edustajan pyydän sitä anteeksi niiltä, joita on loukattu. Arvelen, että riidankylvö vaikuttaa seurakuntien työhyvinvointiin ja aiheuttaa epämääräistä uupumusta. Ei seurakuntia tällä tavalla voi johtaa. Tilanteen korjaamiseksi tarvitaan paljon anteeksipyyntöjä, malttia ja vastakkaisen osapuolen näkemysten avointa arvostamista. Eihän valtakunta, joka riitaantuu itsensä kanssa, voi pysyä pystyssä.

Koska Global Leadership Summit on taas tulossa marraskuussa, on hyvä sauma muistuttaa eräästä takavuosien summitin opetuksesta: Hyvä johtaja osaa perustella myös vastapuolen kannan. Siis vaikka itsellä olisi vakaa käsitys oikeasta suunnasta, vastakkaisen näkemyksen esittäjiä on aivan turha ryhtyä lyttäämään maan rakoon. Sen sijaan on osoitettava, että ymmärtää heidän näkemyksensä.  Siinä onkin mainio ohje tulevan syksyn ja talven Kirkko ja kaupunki -lehden pääkirjoituksille. Jos apua tarvitaan, tulen mielelläni kirjoittamaan muutaman malliksi.



sunnuntaina, elokuuta 04, 2013

Mitä minun on tehtävä, että saavuttaisin jumalallisen?


[Saarna 4.8.2013 klo 10 Vanhassa kirkossa - Etsikkoaikoja]
Tämä kysymys esitetään ääneen ehkä liian harvoin. Useammin ihmiset miettivät sitä itsekseen ja tekevät sitten sellaisia asioita, joiden avulla toivovat löytävänsä henkisyyden tai jumalallisen. Kysymystä jumalallisen saavuttamisesta ei edes kannata esittää kenelle tahansa, koska monilla on asiasta mielipide, mutta vain harvoilla hyvä vastaus. Mutta jos joku tulisi hengellisen opettajan luokse ja kysyisi: - Mitä minun on tehtävä, että saavuttaisin jumalallisen? opettaja voisi vastata: - Jumalallista ei saavuteta tekemällä, vaan ihminen käsittää sen näkemällä. – Mihin sitten tekemistä tarvitaan?, etsijä kysyy edelleen. – Jumalallisen ilmaisemiseen, ei sen saavuttamiseen.

Profeetta Jeremia menee savenvalajan työpajaan ja näkee, mitä tämä tekee käsillään. Näkemällä hän ymmärtää, mitä Jumala puhuu. Jumalan puhe on siinä, mitä savenvalaja tekee.

Jeesus laskeutuu aasilla Öljyvuoren rinnettä alas oppilaittensa ja pikkulasten huutaessa hoosiannaa. Ja kun hän näkee edessään Jerusalemin muurit, hän puhkeaa itkuun, koska hän ymmärtää, mitä kaupungille on tapahtuva ja mitä Jumala sille puhuu.

Filon Aleksandrialainen oli juutalainen filosofi, joka eli Jeesuksen syntymän aikoihin. Hän  kommentoi Mooseksen kirjan kohtaa, jossa kerrotaan lain antamista Siinailla (2. Moos 20:18 ”Koko kansa oli todistamassa jylinää ja leimahtelua. Se kuuli, miten torvi soi, ja näki, miten vuori savusi.” KR1992) Filon, joka luki alkuperäistä tekstiä hyvin sanatarkasti, kirjoittaa: ”Taivaasta virtaavan tulen keskeltä kuului heidän suureksi hämmästyksekseen ääni, sillä liekki muodostui ymmärrettäväksi puheenparreksi; ja niin selvästi ja eritellen sanat muodostuivat, että he pikemminkin näkivät kuin kuulivat nuo sanat. Tämän [havainnon] vahvistaa Toora, johon on kirjoitettu: ’Koko kansa näki äänet’. Lause on merkillepantava, sillä ihmisten puhe on kuultavaa, mutta Jumalan ääni on todellakin näkyvää. Miksi näin? Koska mitä tahansa Jumala sanookin, ei ole sanoja vaan tekoja, joita voidaan arvioida paremmin silmillä kuin korvilla.”

Jumala siis tekee ja ihminen näkee – ellei ole tullut sokeaksi.

Kerron vielä yhden esimerkin. Portugalilainen Nobel-kirjailija José Saramago on kirjoittanut romaanin, jonka nimi on Kertomus näkevistä. Valtakunnassa pidetään vaalit, joiden toimittamiseen suhtaudutaan asiaan kuuluvalla vakavuudella. Kaikkien yllätykseksi käy ilmi, että 75% pääkaupungin äänioikeutetuista on äänestänyt tyhjää. Seuraa suuri hämmennys ja vaalit uusitaan viikon kuluttua. Silloin tyhjää äänestää 80%. Seuraa kansallinen hätätila. On selvitettävä, mistä moinen kapinaliike on saanut alkunsa, mihin se pyrkii ja miten se voidaan tukahduttaa. Demokratia on vaarassa. Kukaan ei tietenkään kiistä ihmisten oikeutta jättää tyhjä äänestyslippu, mutta kun niin tekee suurin osa äänestäjistä, koko systeemi natisee liitoksissaan.

Kertomus näkevistä on huvittava ja surullinen. Vaikka on turha yrittää pelkistää teosta johonkin yksittäiseen ajatukseen, niin ainakin tämän se nostaa esiin: ihmisten kanssakäyminen näyttää liian usein perustuvan puolueellisuuteen, mielipiteiden ilmaisemiseen, niiden jakautumiseen, niiden taisteluun keskenään. Mutta kun puheet kovenevat ja rintamalinjat syvenevät, mielipiteet alkavat näyttää ontoilta. Silti se, joka yrittää asettua mielipiderajojen ulkopuolelle, häiritsee järjestystä.

Tämän pyhän aiheeksi on nimetty etsikkoaikoja. Aihe tulee siitä, että heinä-elokuun vaihteessa juutalaiset viettävät temppelin hävittämisen muistojuhlaa, juuri sitä, mihin Jeesus viittaa. Se on muistutuksena jokaiselle sukupolvelle siitä, että vahvimmatkaan muurit eivät ole ikuisia. Kaikki voi muuttua, joskus hyvin nopeastikin. Yhteiskuntarauha voi muuttua mellakoiksi ja jopa sodaksi, jos pinnan alla olevaa kuohuntaa ei nähdä. Kirkon asema yhteiskunnassa on horjunut jo pitkään, tänä kesänä entistä selvemmin. Pahaa oloa on paljon. Moni on tullut siitä juttelemaan. Jotkut ovat vuosikausien ajan pitänyt sisällään epämääräistä ahdistusta. Miksi kirkon edustajat puhuvat ristiin? Miksi he tölvivät, nälvivät ja vähättelevät toisia? Miksi meitä ajetaan erilaisten mielipiteiden karsinoihin kuin laumaeläimiä? Milloin tulee joku, joka saa selvää tästä kaikesta ja laittaa asiat kohdalleen?

Jos tämä tuntuu ollenkaan tutulta, et ole yksin. Meitä on paljon. Meitä joiden tekee mieli nostaa päämme yläpuolelle valkoinen, tyhjä äänestyslippu. Mutta ehkä meidät sen tähden leimataan yhteiskunnan vihollisiksi. Saramagon romaanissa on hauska huomio. Tyhjää äänestyslippua kuvaava valkoinen lippu, joka yleensä tunnetaan antautumisen ja rauhan­tahdon merkkinä, olikin tullut merkitsemään kapinaa yhteisesti sovittuja pelisääntöjä vastaan.

Kun vertaamme toisiinsa kolmea kuulemaamme raamatunkohtaa, profeetta Jeremiaa savenvalajan työpajassa, Ilmestyskirjan viestiä Sardeksen seurakunnalle ja Jeesuksen viestiä Jerusalemille, käy hyvin ilmi, että Jumalan puheen näkeminen ei ole mikään erityisen vaikea asia. Se ei ole sellainen asia, jonka vain joku erityisen hengellinen tai erityisen oppinut voisi nähdä. Ei tarvita erityiskykyjä eikä poikkeuksellista lahjakkuutta. Viesti on yksinkertainen ja sen voi lukea selväsanaisesti Raamatun lehdiltä. Tarvitaan vain avoimet silmät.

Tämä maailma ja koko ihmiskunta on Jumalan kädessä. Ei hänen suunnitelmaansa ja lakiaan voi pitää pilkkanaan ilman, että siitä tulee seurauksia. Jos lähimmäisen kunnioituksen tilalle valitaan halveksunta ja ylimielisyys, se on rikos kaikkivaltiaan tahtoa vastaan. Jos tasapuolisuuden ja kohtuudellisuuden tilalle valitaan ahneus ja kohtuuttomuus, se ajaa törmäyskurssille Jumalan lakia vastaan. Jos valitsen uskollisuuden tilalle mukavuudenhalun, ajaudun Jumalan hyvän suunnitelman ulkopuolelle. Eikä sellainen voi jäädä ilman seurauksia. Ja kun ihminen sitten korjaa niiden tekojen hedelmää, joita hän itse on tehnyt ja joita hänen ympärillään on tehty, syntyy kaipaus kohti jumalallista. ”Mitä minun tulisi tehdä?”
Mitä meidän tulee tehdä päästäksemme ahdistuksesta ja tullaksemme kosketuksiin jumalallisen kanssa? Ei mitään. Kaikki on jo tehty. Meidän tulee vain nähdä oikein. Meidän tulee nähdä oma syntisyytemme, niin että lakkaamme halveksimasta lähimmäisiämme ja lopetamme vihollisuudet. Ja kun me nostamme ylös oman valkoisen lippumme antautumisen merkiksi, siihen merkitään keskelle iso risti. Se ei ole meidän tekoa. Risti on Jumalan teko, jolla Jumala ilmaisee itsensä meille. Ja kun meillä on ristillä merkitty valkoinen lippu kädessämme, meitä saa kutsua vaikka kapinallisiksi, taantumuksellisiksi tai yhteiskunnan vihollisiksi, ihan sama, ei se meihin koske. Meidän tulee vain pitää katse suunnattuna Jeesukseen, uskomme alkajaan ja täydelliseksi tekijään. Hän kulki jo sen tien, asettui ulkopuoliseksi, häväistäväksi ja pilkattavaksi tarjotakseen meille paremman tien. Jos tänään kuulet hänen äänensä, älä paaduta sydäntäsi, vaan ota hänet vastaan. Se on mahdollista tässä ehtoollispöydässä.