sunnuntaina, lokakuuta 13, 2013

Älä koskaan riisu pukuasi


Saarna Vanhassa kirkossa ja Lähetyskirkossa 13.10.2013

Jumala on hyvä – kaiken aikaa! God is good – All the time! 

Tänään on kansainvälinen epäonnistumisen päivä (Int’l Day of Failure), joten kerron teille aluksi unen, jonka näin valmistautuessani tähän saarnaan.
Olin päättänyt saarnata ilman papereita, vapaasti. Kun messun alkamisajankohta läheni, tajusin, että en muistanut ollenkaan, mitä olin päättänyt sanoa. Samalla tajusin, että messussa kaikki muukin valmistelu oli täysin kesken. Olimme valmistamassa messua ulkoilmaan, pienelle aukiolle, jossa oli kahviloita ja muutamia ihmisiä istumassa. Yhtäkkiä tajusin, että siihen kohtaan, johon oli pitänyt tuoda alttaripöytä, olikin vedetty esiin kärry, jossa oli oluthana. Ja  ihmisille alettiin annostella olutta muovimukeissa! Ajattelin: ”Tämähän on loistava tilaisuus, mutta mihin se alttari nyt mahtuu? Ja miten nämä voidaan yhdistää?” Siihen heräsin.
Onneksi oli lauantaiaamu ja oli vielä kokonainen päivä aikaa valmistella tätä saarnaa. Nyt minulla on siis muistiinpanot, mutta viimeinen kysymys jäi voimaan: Miten sisällä kirkossa saarnattu vaikuttaa arkeen? Se on olennainen kysymys. Ja vaikea. Myös omakohtaisesti.
Jeesuksen vertaus kuninkaanpojan häistä on kaksiosainen. Saarnani tarkoituksena on käsitellä sen jälkimmäistä osaa, sitä, missä ilman juhlapukua ollut häävieras heitetään ulos. Sanoin kuitenkin ensin jotain vertauksen helpommasta alkuosasta. Lopuksi puhun siitä, miksi juhlapuku on mielestäni niin tärkeä asia.

1. Kuninkaanpojan häät – allegoria

Kaikki vertaukset eivät ole allegorioita, mutta tämä on. Allegoriassa jokaisella yksityiskohdalla on oma merkityksensä. Vertauksen kuningas on Jumala, kuninkaan poika on Kristus, ensimmäiset palvelijat ovat Mooses ja Vanhan testamentin pyhät. Toisena lähetetyt palvelijat ovat profeettoja. Israelin kansa ei heitä kuule, ja osa heistä joutuu pahoinpidellyiksi ja tapetuiksi. Kuninkaan vihastuminen ja kaupungin tuho viittaa Jerusalemin tuhoon vuonna 70 jKr. Matteuksen evankeliumin ensimmäisille lukijoille tämä oli itsestään selvää, sillä evankeliumi on kirjoitettu vain vuosikymmen noiden traagisten tapahtumien jälkeen.  Viimeiseksi lähetettävä kutsu tarkoittaa evankeliumia ja sen julistamista kaikille kansoille.
On ehkä hyvä kiinnittää huomio muinaisitämaiseen juhlakutsukäytäntöön. Kun häistä oli sovittu, kutsuttaville lähetettiin heti sana: Juhlat ovat tulossa, valmistautukaa! Tarkkaa päivämäärää tai kellonaikaa ei kerrottu, vaan kaikki tiesivät, että juhla alkavat, kun kaikki on valmista. Ja lopulta juhlatalosta lähetettiin sana: Tulkaa, sillä kaikki on nyt valmista!  Vertauksessa oli siis kyse juuri tästä jälkimmäisestä kutsusta. Härkä ja syöttövasikat oli teurastettu, kaikki oli jo valmista. Vieraiden olisi pitänyt olla innoissaan: Nyt se kutsu tuli, lähdetään heti!
Vertauksen alkuosassa on siis vahva viesti. Jumala kutsuu ihmisiä iloon ja juhlaan. Evankeliumi on kutsu iloon. Ja tämä kutsu esitetään kaikille, niin hyville kuin pahoille, kaikille kansoille, ihmiseen ei katsota.

2. Kepeästä syystä pois potkittu

Vertauksen jälkimmäinen osa ei ole näin selkeä ja helposti ymmärrettävä. Miksi hääjuhlasta potkitaan ulos, jos ei ole juhlapukua, ’kepeästä syystä’? Jukka Relander käytti tällaista ilmaisua Kotimaa-lehden evankeliumiselityksessään menneellä viikolla. Hääpuvun puuttuminen todella vaikuttaa oudon pinnalliselta syyltä ja siitä seuraava rangaistus tuntuu kohtuuttomalta. ”Oma, lempeä ja loppumattoman kärsivällinen Jumalani sallisi sen, että erehdyksen saisi korjata yhä uudestaan”, kirjoitta Relander. Kun Raamatun Jumala on tuntuu liian ankaralta, ratkaisuksi tarjotaan siis jumalakuvaa, jonka jokainen saa itse muodostaa oman suvaitsevaisuutensa kuvaksi. Niinkö?
Huomio, jonka Relander tekee, ei ole lainkaan väärä. Eihän Jumala ketään pois potki kepeästi, sattumanvaraisesti, väärien vaatteiden vuoksi. Jos niin olisi, koko ilosanomasta menisi maku ja pohja pois. Olisi kammottavaa lukea evankeliumia niin, että kirkkoon saa tulla vain pyhävaatteissa. Varmasti joskus kirkossa on katsottu nenänvartta pitkin huonosti pukeutuneita. Mutta se on täysin vastoin ilosanoman sisältöä. Kaikki saavat tulla juuri sellaisena kuin ovat.
Mutta eihän vertauksessa olekaan kyse vaatteista. Koska kyse on todella allegorista, juhlapuku ja sen puuttuminen viittaa johonkin aivan muuhun. Pääsemme jäljille, kun kiinnitämme huomion sanontaan ”sitokaa käsistä ja jaloista ja heittäkää ulos pimeyteen”. Tiedämme, että Jeesuksen opetus oli hyvin lähellä aikansa rabbiinista perinnettä. Siellä tunnettiin useita vertauksia kuninkaasta, tämän järjestämistä juhlista ja juhlapuvuista. Mutta Jeesuksen ajan juutalaisuudessa eli myös toisenlainen perinne, apokalyptiikka. Se oli kiinnostunut enkeleistä, henkivalloista, näkymättömistä ja salatuista asioista. 1. Henokin kirja oli yksi tärkeimmistä apokalyptiikan teksteistä. Ja sieltä löydämme kohdan, jossa ylienkeli Rafael saa Jumalalta käskyn sitoa langennut enkeliruhtinas Azazel ”käsistä ja jaloista ja heittää hänet ulos”. Ilmaisu on lähes sanatarkkaan sama, jota Jeesus käyttää.
Mielenkiintoista kyllä eräs toinen apokalyptinen teos, Abrahamin apokalypsi, joka on kirjotettu samoihin aikoihin kuin Matteuksen evankeliumi, tietää kertoa vielä lisää. Abrahamin apokalypsi kertoo siitä, miten paha enkeli Azazel linnun hahmossa kiusaa Abrahamia. Jumala kuitenkin nuhtelee Azazelia ja sanoo:  ”Se vaate, joka aiemmin taivaassa oli sinun, on nyt varattu Abrahamille.” Azazelilla, langenneella enkeliruhtinaalla, ei siis ole Jumalan juhliin tarvittavaa pukua, koska se on otettu siltä pois.
Heprealaiskirje, joka kritisoi vahvasti noihin aikoihin levinneitä enkelioppeja, sanookin: ”Jumala ei ota suojelukseensa enkeleitä, vaan Abrahamin suvun” (2:16). Tällä tarkoitetaan sitä sukua, joka syntyy Abrahamille annetun lupauksen perusteella, ”niitä jotka uskovat”, siis Jeesuksen uskovia. Vaate on siis meidän! Paavali ei turhaan opeta galatalaisia: ”Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet Kristuksen yllenne.”

3. Miksi tämä on tärkeää?

Azazel ei ole tässä tärkeä. Jeesus ja evankelista Matteus eivät mainitse sitä eikä muitakaan enkelitarinoita. Mutta juhlapuku on tärkeä. Kyse ei ole kepeästä syystä tai mitättömästä pikkuseikasta. Ihmiset odottavat kirkolta ankaran ja tuomitsevan puheen sijaan puhetta armahtavasta ja rakastavasta Jumalasta. Ja juuri Hänestä evankeliumi tässä puhuu. Hän kutsuu kaikki, pahat ja hyvät yhtä lailla, ja antaa meille hääpuvunkin ilmaiseksi. Lopulta hyvä voittaa ja juhlat alkavat.
Mutta juuri nyt, tässä oikeassa maailmassa paha soluttautuu mukaan. Ei sitä ole vielä lopullisesti voitettu. Se esiintyy viattomana häävieraana ja tulee mukaan juhliin, vaikka sen tarkoitusperät ovat kaikkea muuta. Sen tarkoituksena ei suinkaan ole juhlia kuninkaan pojan häitä, vaan pilata juhlailo mahdollisimman monelta. Me häävieraat emme ehkä aina erota sitä muusta joukosta ja huomaamatta lähdemme sen houkutuksiin, mutta kuningas ei erehdy. Se tietää, keneltä puuttuu puku.
Juttelin menneellä viikolla erään viisaan naisen kanssa, joka halusi hieman haastaa ja samalla rohkaista minua puhumaan evankeliumia tämän ajan kielellä. Ihmiset todella odottavat tuomitsemisen sijaan puhetta armahtavasta ja rakastavasta Jumalasta. Mutta siinä innoissamme nyökkäillessämme kysyin: - Mitä armo sinun mielestäsi oikein on? – Sitä, että saa olla oma itsensä, että hyväksytään sellaisena kuin on, hän vastasi. – Mutta eikö se ole pikemminkin oikeudenmukaista? kysyin takaisin. – Eikö ole aivan oikein, että hyväksytään sellaisena kuin on? Eihän siinä armoa tarvita. Armoa tarvitaan vasta sitten, kun joku on tehnyt jotain pahaa. Mitä ajattelet lapsenraiskaajasta? Tai kiduttajista? Niistä, jotka rosvoavat köyhiltä, hyötyvät taloudellisesti toisten ahdingosta, ihmiskauppiaista? Näiden vääryyksien kohdalla suvaitsevaisen ihmisen itse rakennettu ’loputtoman kärsivällinen’ jumalakuva hajoaa. En minä, emmekä me ole niin armollisia kuin annamme ymmärtää. Omaksi kuvaksemme luotu jumala ei kestä. Me tarvitsemme toisenlaisen Jumalan, sellaisen, joka on totta. Tarvitsemme Jumalan, josta Jeesus puhui ja josta kirkko todistaa!

Lopuksi

Jumala on hyvä – kaiken aikaa! Niin se on. Siihen me uskomme ja ripustamme luottamuksemme. Älä siis koskaan riisu päältäsi sitä pukua, jonka olet lahjaksi saanut, siis sitä identiteettiä, joka sinulla on Kristuksen omana. Älä sano: En tarvitse sitä tänään, puen sen sitten huomenna, tai sitten kun olen vanha. Älä koskaan luovu siitä. Tämä puku on Kristus meissä, meidän puolestamme, meidän yllämme. Se on ankkuri, joka yhdistää meidät taivaalliseen juhlapukuun, joka meitä odottaa perillä.
Siksi meidän tulee Kristuksen lähettiläinä rohkeasti julistaa ilosanomaa: Tulkaa kaikki. Kaikki on jo valmiina! Pukekaa Kristus päällenne. (Myös te, jotka olette sunnuntaikaljalla.)

keskiviikkona, elokuuta 28, 2013

Anteeksi

Ensin seurakuntalainen.fi ilmoitti, että olin radio-ohjelmassa pyytänyt anteeksi Kirkko ja kaupunki -lehden Räsäskirjoittelua. Sitten Kirkko ja kaupunki -lehden nimimerkki Kerettiläinen kyseli, millä lihaksilla olin sen tehnyt. Sitten toimittaja Olli Seppälä Kotimaa24-palvelusta soitti ja saatti maailmalle tärkeän uutisen: Antturi ei pyytänytkään anteeksi. Tästä kollegani Hannu Kiuru sai aiheen blogikirjoitukseen, jonka kautta eräs kommentoija vertasi anteeksipyytämättömyyttäni Jope Ruonansuun sivupersoonasketsihahmoon. Mitähän seuraavaksi?

Olen pahoillani ja pyydän anteeksi, että a) Kai Kortelaisen laatima otsikko aiheutti mielipahaa Kerettiläiselle ja b) en alunperin pyytänytkään anteeksi, vaan tein jotain aivan muuta. Tarkoitukseni oli liennyttää ja rakentaa sovintoa. Nyt se kääntyi päälaelleen. Kirkolliset toimittajat ovat osoittaneet todeksi sen ihmeen, että kun kysymys: Oletko jo lakannut hakkaamasta vaimoasi? muutetaan muotoon: Oletko jo lakannut pyytämästä anteeksi?, siitä saadaan vetävä otsikko aikaan, vaikka asianomainen ei itse tee mitään.

Olen varmasti omasta suuresta syystäni ansainnut jokaisen ilkeämielisen tölväisyn, jonka kohteeksi olen tässä pienessä mutta happamassa muutaman toimittajan kokoon keittämässä liemessä joutunut. En siis ole pahoillani omasta puolestani, enkä kanna kaunaa sen enempää Kerettiläiselle kuin muillekaan asiasta kirjoitelleille. Enemmänkin on mukavaa, kun on taas säpinää. Silti tekee mieli vähän pohdiskella asiaa ja kertoa, miten asia oikeasti meni.

Olen muutamaan kertaan toimittanut RadioDeiltä tulevaa ohjelmaa Rukous Suomen puolesta. Ohjelman nimi kertoo ohjelman sisällön. Jokaisessa ohjelmassa on vierailija, jonka kanssa ensin jutellaan, ja joka sitten rukoilee Suomen puolesta. Jokaisella heistä on oma rukousaiheensa. Taannoin haastattelin Kemijärven vs. kirkkoherraa pohjoisen ihmisten rukousaiheista. Aiemmin kesällä juttelimme Kangasalan kulttuurimaiseman säilyttämisestä ja suomalaisista luontoarvoista. Elokuun 20. päivän ohjelmaan pyysin sisäministeri Päivi Räsästä. Kyselin hänen tunnelmiaan kesän kohujen jälkeen ja sitä, minkälaisia rukousaiheita hän kantaa mielessään. Lopuksi hän rukoili. Rukouksen jälkeen kiitin häntä ja sanoin, että koska itse edustan Helsingin seurakuntia, haluan kertoa, kuinka ikävältä tuntui, että oma lehtemme julkaisi niin ala-arvoisen pääkirjoituksen ja että emme suinkaan kaikki ajattele sillä tavalla, vaan rukoilemme uskollisesti hänen ja jokaisen ministerin puolesta puoluetaustasta riippumatta.

Toimittaja Kai Kortelainen kirjoitti näistä muutamasta lauseesta sitten mainitun jutun seurakuntalainen.fi-nettipalvelun uutissivulle. Itse juttu oli hyvin kirjoitettu ja Kortelainen siteerasi sanomisiani ihan sanatarkasti. En osannut pahastua hänen keksimästään ilmaisusta "pyysi anteeksi". Otsikoiden pitää olla lyhyitä ja asian oikea laatu kyllä selviää itse jutusta, ajattelin. Eikä anteeksi pyytäminen ollut mielestäni kovin kaukana siitä, mitä sanoin.

Jälkikäteen ajateltuna ehkä minun olisi pitänyt pyytää anteeksi. Ei siitä kai tämän isompaa haittaa olisi voinut olla. Olisin ainakin voinut kovasti pahoitella: "Olen kovasti pahoillani." Sitäkään en tainnut tehdä. Sanoin vain, että "tuntui ikävältä". Tunteellista höpinää! No, siltä Simolan tölväisy tuntui, ikävältä. Luulisin, että minun piti sanoa se ääneen. Helsingin seurakuntia edustavana pappina minulla oli jopa velvollisuus sanoa se ääneen.

Kirkko ja kaupunki -lehden päätoimittaja on kirkollinen vallankäyttäjä, uskonnollisen eliitin edustaja. Kyse ei ole päätoimittajan henkilökohtaisista ominaisuuksista, vaan tehtävästä. Tällainen asema kuuluu virkaan, jota hän hoitaa meidän kaikkien helsinkiläisten kirkon jäsenten edustajana. Jos johtaja ryhtyy käyttämään virkaansa riidankylvöön, jälki on pahaa. Juuri näin Seppo Simola on toiminut. Olen siitä pahoillani. Helsinkiläisenä pappina ja seurakunnan edustajan pyydän sitä anteeksi niiltä, joita on loukattu. Arvelen, että riidankylvö vaikuttaa seurakuntien työhyvinvointiin ja aiheuttaa epämääräistä uupumusta. Ei seurakuntia tällä tavalla voi johtaa. Tilanteen korjaamiseksi tarvitaan paljon anteeksipyyntöjä, malttia ja vastakkaisen osapuolen näkemysten avointa arvostamista. Eihän valtakunta, joka riitaantuu itsensä kanssa, voi pysyä pystyssä.

Koska Global Leadership Summit on taas tulossa marraskuussa, on hyvä sauma muistuttaa eräästä takavuosien summitin opetuksesta: Hyvä johtaja osaa perustella myös vastapuolen kannan. Siis vaikka itsellä olisi vakaa käsitys oikeasta suunnasta, vastakkaisen näkemyksen esittäjiä on aivan turha ryhtyä lyttäämään maan rakoon. Sen sijaan on osoitettava, että ymmärtää heidän näkemyksensä.  Siinä onkin mainio ohje tulevan syksyn ja talven Kirkko ja kaupunki -lehden pääkirjoituksille. Jos apua tarvitaan, tulen mielelläni kirjoittamaan muutaman malliksi.



sunnuntaina, elokuuta 04, 2013

Mitä minun on tehtävä, että saavuttaisin jumalallisen?


[Saarna 4.8.2013 klo 10 Vanhassa kirkossa - Etsikkoaikoja]
Tämä kysymys esitetään ääneen ehkä liian harvoin. Useammin ihmiset miettivät sitä itsekseen ja tekevät sitten sellaisia asioita, joiden avulla toivovat löytävänsä henkisyyden tai jumalallisen. Kysymystä jumalallisen saavuttamisesta ei edes kannata esittää kenelle tahansa, koska monilla on asiasta mielipide, mutta vain harvoilla hyvä vastaus. Mutta jos joku tulisi hengellisen opettajan luokse ja kysyisi: - Mitä minun on tehtävä, että saavuttaisin jumalallisen? opettaja voisi vastata: - Jumalallista ei saavuteta tekemällä, vaan ihminen käsittää sen näkemällä. – Mihin sitten tekemistä tarvitaan?, etsijä kysyy edelleen. – Jumalallisen ilmaisemiseen, ei sen saavuttamiseen.

Profeetta Jeremia menee savenvalajan työpajaan ja näkee, mitä tämä tekee käsillään. Näkemällä hän ymmärtää, mitä Jumala puhuu. Jumalan puhe on siinä, mitä savenvalaja tekee.

Jeesus laskeutuu aasilla Öljyvuoren rinnettä alas oppilaittensa ja pikkulasten huutaessa hoosiannaa. Ja kun hän näkee edessään Jerusalemin muurit, hän puhkeaa itkuun, koska hän ymmärtää, mitä kaupungille on tapahtuva ja mitä Jumala sille puhuu.

Filon Aleksandrialainen oli juutalainen filosofi, joka eli Jeesuksen syntymän aikoihin. Hän  kommentoi Mooseksen kirjan kohtaa, jossa kerrotaan lain antamista Siinailla (2. Moos 20:18 ”Koko kansa oli todistamassa jylinää ja leimahtelua. Se kuuli, miten torvi soi, ja näki, miten vuori savusi.” KR1992) Filon, joka luki alkuperäistä tekstiä hyvin sanatarkasti, kirjoittaa: ”Taivaasta virtaavan tulen keskeltä kuului heidän suureksi hämmästyksekseen ääni, sillä liekki muodostui ymmärrettäväksi puheenparreksi; ja niin selvästi ja eritellen sanat muodostuivat, että he pikemminkin näkivät kuin kuulivat nuo sanat. Tämän [havainnon] vahvistaa Toora, johon on kirjoitettu: ’Koko kansa näki äänet’. Lause on merkillepantava, sillä ihmisten puhe on kuultavaa, mutta Jumalan ääni on todellakin näkyvää. Miksi näin? Koska mitä tahansa Jumala sanookin, ei ole sanoja vaan tekoja, joita voidaan arvioida paremmin silmillä kuin korvilla.”

Jumala siis tekee ja ihminen näkee – ellei ole tullut sokeaksi.

Kerron vielä yhden esimerkin. Portugalilainen Nobel-kirjailija José Saramago on kirjoittanut romaanin, jonka nimi on Kertomus näkevistä. Valtakunnassa pidetään vaalit, joiden toimittamiseen suhtaudutaan asiaan kuuluvalla vakavuudella. Kaikkien yllätykseksi käy ilmi, että 75% pääkaupungin äänioikeutetuista on äänestänyt tyhjää. Seuraa suuri hämmennys ja vaalit uusitaan viikon kuluttua. Silloin tyhjää äänestää 80%. Seuraa kansallinen hätätila. On selvitettävä, mistä moinen kapinaliike on saanut alkunsa, mihin se pyrkii ja miten se voidaan tukahduttaa. Demokratia on vaarassa. Kukaan ei tietenkään kiistä ihmisten oikeutta jättää tyhjä äänestyslippu, mutta kun niin tekee suurin osa äänestäjistä, koko systeemi natisee liitoksissaan.

Kertomus näkevistä on huvittava ja surullinen. Vaikka on turha yrittää pelkistää teosta johonkin yksittäiseen ajatukseen, niin ainakin tämän se nostaa esiin: ihmisten kanssakäyminen näyttää liian usein perustuvan puolueellisuuteen, mielipiteiden ilmaisemiseen, niiden jakautumiseen, niiden taisteluun keskenään. Mutta kun puheet kovenevat ja rintamalinjat syvenevät, mielipiteet alkavat näyttää ontoilta. Silti se, joka yrittää asettua mielipiderajojen ulkopuolelle, häiritsee järjestystä.

Tämän pyhän aiheeksi on nimetty etsikkoaikoja. Aihe tulee siitä, että heinä-elokuun vaihteessa juutalaiset viettävät temppelin hävittämisen muistojuhlaa, juuri sitä, mihin Jeesus viittaa. Se on muistutuksena jokaiselle sukupolvelle siitä, että vahvimmatkaan muurit eivät ole ikuisia. Kaikki voi muuttua, joskus hyvin nopeastikin. Yhteiskuntarauha voi muuttua mellakoiksi ja jopa sodaksi, jos pinnan alla olevaa kuohuntaa ei nähdä. Kirkon asema yhteiskunnassa on horjunut jo pitkään, tänä kesänä entistä selvemmin. Pahaa oloa on paljon. Moni on tullut siitä juttelemaan. Jotkut ovat vuosikausien ajan pitänyt sisällään epämääräistä ahdistusta. Miksi kirkon edustajat puhuvat ristiin? Miksi he tölvivät, nälvivät ja vähättelevät toisia? Miksi meitä ajetaan erilaisten mielipiteiden karsinoihin kuin laumaeläimiä? Milloin tulee joku, joka saa selvää tästä kaikesta ja laittaa asiat kohdalleen?

Jos tämä tuntuu ollenkaan tutulta, et ole yksin. Meitä on paljon. Meitä joiden tekee mieli nostaa päämme yläpuolelle valkoinen, tyhjä äänestyslippu. Mutta ehkä meidät sen tähden leimataan yhteiskunnan vihollisiksi. Saramagon romaanissa on hauska huomio. Tyhjää äänestyslippua kuvaava valkoinen lippu, joka yleensä tunnetaan antautumisen ja rauhan­tahdon merkkinä, olikin tullut merkitsemään kapinaa yhteisesti sovittuja pelisääntöjä vastaan.

Kun vertaamme toisiinsa kolmea kuulemaamme raamatunkohtaa, profeetta Jeremiaa savenvalajan työpajassa, Ilmestyskirjan viestiä Sardeksen seurakunnalle ja Jeesuksen viestiä Jerusalemille, käy hyvin ilmi, että Jumalan puheen näkeminen ei ole mikään erityisen vaikea asia. Se ei ole sellainen asia, jonka vain joku erityisen hengellinen tai erityisen oppinut voisi nähdä. Ei tarvita erityiskykyjä eikä poikkeuksellista lahjakkuutta. Viesti on yksinkertainen ja sen voi lukea selväsanaisesti Raamatun lehdiltä. Tarvitaan vain avoimet silmät.

Tämä maailma ja koko ihmiskunta on Jumalan kädessä. Ei hänen suunnitelmaansa ja lakiaan voi pitää pilkkanaan ilman, että siitä tulee seurauksia. Jos lähimmäisen kunnioituksen tilalle valitaan halveksunta ja ylimielisyys, se on rikos kaikkivaltiaan tahtoa vastaan. Jos tasapuolisuuden ja kohtuudellisuuden tilalle valitaan ahneus ja kohtuuttomuus, se ajaa törmäyskurssille Jumalan lakia vastaan. Jos valitsen uskollisuuden tilalle mukavuudenhalun, ajaudun Jumalan hyvän suunnitelman ulkopuolelle. Eikä sellainen voi jäädä ilman seurauksia. Ja kun ihminen sitten korjaa niiden tekojen hedelmää, joita hän itse on tehnyt ja joita hänen ympärillään on tehty, syntyy kaipaus kohti jumalallista. ”Mitä minun tulisi tehdä?”
Mitä meidän tulee tehdä päästäksemme ahdistuksesta ja tullaksemme kosketuksiin jumalallisen kanssa? Ei mitään. Kaikki on jo tehty. Meidän tulee vain nähdä oikein. Meidän tulee nähdä oma syntisyytemme, niin että lakkaamme halveksimasta lähimmäisiämme ja lopetamme vihollisuudet. Ja kun me nostamme ylös oman valkoisen lippumme antautumisen merkiksi, siihen merkitään keskelle iso risti. Se ei ole meidän tekoa. Risti on Jumalan teko, jolla Jumala ilmaisee itsensä meille. Ja kun meillä on ristillä merkitty valkoinen lippu kädessämme, meitä saa kutsua vaikka kapinallisiksi, taantumuksellisiksi tai yhteiskunnan vihollisiksi, ihan sama, ei se meihin koske. Meidän tulee vain pitää katse suunnattuna Jeesukseen, uskomme alkajaan ja täydelliseksi tekijään. Hän kulki jo sen tien, asettui ulkopuoliseksi, häväistäväksi ja pilkattavaksi tarjotakseen meille paremman tien. Jos tänään kuulet hänen äänensä, älä paaduta sydäntäsi, vaan ota hänet vastaan. Se on mahdollista tässä ehtoollispöydässä.

sunnuntaina, kesäkuuta 02, 2013

Katoavat ja katoamattomat aarteet

Saarna Vanhassa kirkossa 2.6.2013

Luukas 16:19-31

Ensin Sinulle, joka olet köyhä


"Autuaita olette te köyhät, sillä teidän on taivasten valtakunta. Autuaita olette te, jotka olette nyt nälissänne, teidät ravitaan." Haluan siunata sinua, joka elät toimeentulon rajalla, jota kukaan ei huomaa. Kaikki Jumalan sanan lupaukset kuuluvat sinulle. Sinulle on varattu paikka ylhäisten joukossa, niin kuin Hannan kiitosvirressä sanotaan: ”Hän korottaa tuhkasta köyhän, sijoittaa heidät ylhäisten joukkoon ja antaa heille kunniasijan.”

Olenkohan kertonut teille eräästä köyhästä ystävästäni, johon tutustuin silloin, kun asuimme Dublinissa, Irlannissa? [Saarnan tässä vaiheessa kerroin Torsten Rexistä suurin piirtein näin:]

-          itäsaksassa syntynyt, äidin hylkäämä, isoäidin kasvattama

-          älykäs, yo-opintoja useissa maissa, mm. Kiinassa

-          vainoharhaisuus, valtiot vainoavat häntä, ei halunnut sosiaaliturvaa

-          kävi kaikissa kirkossa ja puhui aina siitä, oliko niissä hyviä ihmisiä vai ei

-          Dublinin kiinalainen helluntaiseurakunta oli erityisen avulias

-          Kävi myös saksalaisella kirkolla, missä pidimme suomal. Jumalanpalvelukset

-          Asui pahamaineisella alueell P-Dublinissa, missä joutui usein haukutuksi ja pahoinpidellyksi saksalaisuutensa ja outoutensa vuoksi, vaikka olikin raamikas mies

-          Oli kiltti ja hyvätapainen, ei köyttänyt alkoholia

-        Otimme kotiimme kahdeksi viikoksi. Se oli erikoinen ajanjakso: hän puhui paljon maailman politiikasta ja ilmiöistä, mutta siitä ei oikein saanut otetta > elätti toivetta päästä seuraavana vuonna kiinalaisten uskovien avulla ensin New Yorkiin ja sitten vähitellen E-Amerikkaan, ”koska siellä ihmistä ei kohdella numerona”

-          Kaikkein parasta: ei alentunut rikkauden edessä, vaan pani minut koville. Kerran myöhemmin lupasin viedä hänet lounaalle (oli kova syömään!) ja tapasimme kaupungilla. Minulla oli kuit johonkin kiire ja ehdotin, että ostaisimme vain kolmioleivät kaupasta ja söisimme ne puiston penkillä. Tämä ei kuitenkaan kelvannut. Kolmioleivät ovat kulttuuri-imperialismia! Ne eivät ole mikään lounas. Sellaisen ostaminen on köyhän halveksimista.

Ei ole sattumaa eikä sivuseikka, että meidän Herramme ja koko Raamattu nostaa köyhät niin tärkeään asemaan. Köyhät ovat merkkinä Jeesuksen läsnäolosta tässä maailmassa. Jaak. 2:5 ”Kuulkaa rakkaat veljeni! Onhan Jumala valinnut juuri maailman silmissä köyhät olemaan uskossa rikkaat ja perimään valtakunnan, jonka Jumala on luvannut häntä rakastaville.”

Entä rikas mies?


Mitä väärää hän oli tehnyt? Vertaus ei suoraan kerro. Sanotaan vain, että hänen elämänsä oli ylellisyyttä ja juhlaa ja että kun hänet oli haudattu, hän oli ”tuonelan tuskissa”. Abraham antaa hänelle vain tämän selituyksen: ”Muista poikani, että sinä sait eläessäsi hyvän osan – nyt saat kärsiä tuskaa.” Pitääkö ajatella niin, että rikkaus itsessään aiheutti hänen tuomionsa?

Kun valmistelin eilen tätä saarnaa, olin kesämökillä Vihdissä. Vaimoni Tiina sanoi yhdessä vaiheessa iltapäivää, kun olin touhunnut hikisenä lapion varressa ja istuimme mökin portailla katselemassa puutarhaa ja tarkkailemassa lintujen telmintää: Eikös tämä nyt ole paratiisi? Ja sitten mietimme yhdessä paratiisiin tunkeutuvia lonkeroita, vaaroja, jotka jatkuvasti pyrkivät tuhoamaan sen, mikä on kaunista ja hyvää. Käänsimme siinä maata, joka oli täynnä sireenin juuria. Sireenissä on kauniit kukinnot, jotka juuri nyt kesän alussa tuovat iloa silmälle. Mutta se, niin kuin monet muutkin puutarhan kasvit leviävät holtittomasti muutamassa vuodessa ja peittävät alleen kaiken muun. Meille se kertoi siitä, että kun Jumala antaa käsiimme hyvää ja kaunista, hän antaa meille myös tehtävän. Ja jos me laiminlyömme kitkemisen ja leikkaamisen, niin rikkaudesta tulee meille kirous.

Liian helposti kai me kristityt olemme tottuneet kuittaamaan Raamatun varoitukset rikkauksista sillä, että ei raha itsessään ole pahaa. Pahaksi se tulee vasta, kun sitä käytetään väärin. Ja niinhän se tietysti on. Mutta myös tähän ajatukseen sisältyy väärä houkutus. Siitä unohtuu helposti se toinen puoli. Tulemme laiskoiksi yltäkylläisyydessämme. Sanomme itsellemme: Eihän se nyt ole pahaa, että nautin siitä, mitä Jumala hyvyydessään antaa. Eikö tämä olekin sama valhe, jonka käärme sanoi paratiisissa: ”Onko Jumala todellakin sanonut: Te ette saa syödä mistään puutarhan puusta’?” Eihän Jumala kai sitä tarkoita, että omaisuus itsessään olisi pahaa?

Mutta Jumalan sana varoittaa toistuvasti meitä tästä samasta asiasta. ”Rikkaan on vaikea päästä taivasten valtakuntaan. Helpompi on kamelin mennä neulansilmän läpi.” Marian kiitosvirressä: ”Minun sieluni ylistää Herran suuruutta - - Hänen kätensä on tehnyt mahtavia tekoja, hän on lyönyt hajalle ne, joilla on ylpeät ajatukset sydämessään. Nälkäiset hän on ruokkinut runsain määrin, mutta rikkaat hän on lähettänyt tyhjin käsin pois.” Laodikean seurakuntaa moititaan Ilmestyskirjassa: ”Sinä kerskut, että olet rikas, entistäkin varakkaami, etkä tarvitse enää mitään. Et tajua, mikä todella olet: surkea ja säälittävä, köyhä, sokea ja alaston.” Ja Paavali antaa Timoteukselle ohjeen: ”Varoita niitä, jotka tässä maailmassa ovat rikkaita, etteivät ylpeilisi eivätkä panisi toivoansa epävarmaan rikkauteen, vaan Jumalaan, joka antaa kaikkea runsain mitoin nautittavaksemme. Kehota heitä tekemään hyvää, keräämään rikkaudekseen hyviä tekoja ja jakamaan anteliaasti omastaan muille. Näin he kokoavat itselleen aarteen, hyvän perustuksen tulevaisuutta varten, niin että voittavat omakseen todellisen elämän.” Tämä on kristillinen opetus rikkaudesta: varo ylpeyttä, jaa anteliaasti!

Mooses ja profeetat


Juuri siksi Jeesuksen vertaus päättyy puheeseen Mooseksesta ja profeetoista. Niillä tarkoitetaan siis Raamatun pyhiä kirjoituksia, Jumalan ilmoitusta. Me tietysti elämme sellaista aikaa, jolloin yliopisto-opetus ja sitä kautta kouluopetus on tehnyt meidät paremmin tietoiseksi Raamatun historiallisesta luonteesta ja sen sisäisestä monimuotoisuudesta, siitä miten sen sanat liittyvät oman aikansa elämäntilanteisiin. Mutta tämän tietoisuuden lisääntymisen sivutuotteena on liian usein välinpitämättömyys ja ylimielisyys sen sanomaa kohtaan. Raamattu – ja Jeesuksen mukaan jo Vanha testamentti yksinään – on riittävän selvä kertomaan meille, millä tavalla tätä elämää olisi elettävä.

Olen viime viikkoina omassa elämässä havahtunut uudestaan siihen, miten selkeä ja yksinkertainen opetus Jumalan laista Raamatussa on. ”Rakasta Herraa sinun Jumalaasi yli kaiken, ja lähimmäistä niin kuin itseäsi.” Näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat.  Jos minä en ota riittävän vakavasti Jumalan omaa sanaa, sen varoituksia rikkauksista, ylpeydestä, omahyväisyydestä, niin sen asian kanssa ei voi leikkiä. Ei meille armon alla eläville ole annettu etuoikeuksia maailman lainalaisuuksiin. Ne koskevat myös meitä, ja ehkä juuri meitä aivan erityisen voimakkaasti. Heprealaiskirjeessä annetaan muistutus, joka tulee kohti: ”Vielä te ette ole joutuneet vuodattamaan vertanne taistelussa syntiä vastaan. Te olette unohtaneet tämän sanan, joka rohkaisee teitä kuin isä poikiaan: Älä väheksy, poikani, Herran kuritusta, älä masennu, un hän ojentaa sinua – jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa. Hän lyö jokaista, jonka pojakseen ottaa.”

Jos siis olet rikas, jos olet saanut vastaanottaa Jumalan hyviä lahjoja yli tarpeen, niin kuin minä olen, tule kanssani tähän alttarille vastaanottamaan osallisuus Kristuksen ruumiiseen rukoillen, että saisit tulla osalliseksi hänen köyhyydestään. Hän oli rikas, mutta tuli meidän tähtemme köyhäksi, että me hänen köyhyydestään rikastuisimme.

maanantaina, huhtikuuta 29, 2013

Maailma on väärässä


Saarna Vanhassa kirkossa klo 10 ja Tuomasmessussa klo 18

Johanneksen evankeliumi 16
5 Nyt minä menen hänen luokseen, joka on minut lähettänyt. Kukaan teistä ei kysy minulta, minne minä menen, 6 vaan sydämenne on täynnä murhetta sen johdosta, mitä teille sanoin.7 Mutta minä sanon teille totuuden: teille on hyödyksi, että minä menen pois. Ellen mene, ei Puolustaja voi tulla luoksenne. Mutta mentyäni pois minä lähetän hänet luoksenne, 8 ja hän tulee ja paljastaa, että maailma on väärässä, hän paljastaa, mitä on synti, mitä vanhurskaus ja mitä tuomio.9 Synti on siinä, että ihmiset eivät usko minuun,10 vanhurskaus tulee julki siinä, että minä menen Isän luo ettekä te enää näe minua, 11 ja tuomio on siinä, että tämän maailman ruhtinas on tuomittu.
12 "Paljon enemmänkin minulla olisi teille puhuttavaa, mutta te ette vielä kykene ottamaan sitä vastaan. 13 Kun Totuuden Henki tulee, hän johtaa teidät tuntemaan koko totuuden. Hän ei näet puhu omissa nimissään, vaan puhuu sen, minkä kuulee, ja ilmoittaa teille, mitä on tuleva. 14 Hän kirkastaa minut, sillä sen, minkä hän teille ilmoittaa, hän saa minulta. 15 Kaikki, mikä on Isän, on myös minun. Siksi sanoin, että hän saa minulta sen, minkä hän teille ilmoittaa. 16 Vielä vähän aikaa, ettekä te näe minua, taas vähän aikaa, ja te näette minut jälleen."
 
 
Maailma on väärässä.
Totuus on poissaolossa.
Ajattelin sanoa jotain tästä pöyristyttävästä väitteestä, että maailma on väärässä. Eikä ainoastaan niin, että maailma on väärässä, vaan lisäksi Totuuden henki tulee ja johtaa Jeesuksen seuraajat tuntemaan koko totuuden.

Väärässä oleminen on hankalaa. Nuorena miehenä kuulin kerrottavan eräästä armeijan kouluttajasta, jolla oli tapana esittäytyä alokkaille sanomalla: ”En ole koskaan ollut väärässä, paitsi yhden kerran. Tapahtui niin, että luulin erehtyneeni, mutta myöhemmin kävi ilmi, että en ollutkaan.” Se tuntui mielestäni hyvältä tavoitteelta. Ei ole kiva olla väärässä. Kun puhuin tästä ruokapöydässä vaimoni Tiina muistutti mieleen erään tapauksen muutaman vuoden takaa. Pesukone lakkasi toimimasta. Vaikka mitä yritimme, se ei inahtanutkaan. Selvitimme korjauskustannuksia, mutta päädyimme sitten – kuten valitettavasti liian usein nykyään – siihen, että on halvempaa ostaa uusi. Ja niin tehtiin. Uusi ostettiin. Kodinkoneliike toi sen ja vei vanhan mennessään. Mutta kun uusi oli kytketty, sekään ei lähtenyt toimimaan! Ja silloin mieleeni juolahti, että kannattaisi varmaan katsoa sulake. Tiinan mukaan se on yksi niistä kerroista, jolloin kasvoilleni on levinnyt kaunis punainen värisävy.

Väärässä olemista on monenlaista. Ei kaikella ole kovin isoa merkitystä. On ihan eri asia erehtyä osoitteesta, kun on menossa kyläilemään, kuin erehtyä osoitteesta, kun on pommittamassa vihollisen oletettua tukikohtaa. Mutta kukaan ei halua olla väärässä ehdoin tahdoin. Tai jos olemme, meillä on taipumuksena käyttää kaikki osaamisemme ja kykymme toisten vakuuttamiseksi siitä, että oikeastaan tarkoitimmekin jotain ihan muuta.

Mutta vaikka väärässä oleminen on niin epätoivottu olotila, siihen on olemassa myös toinen, optimistinen suhtautumistapa. Se, että erehtyminen ei ole pelkästään inhimillistä, se on jopa välttämätöntä. Se on luovaa. Oikeastaan meidän länsimainen tiedonhankintamenetelmä, jota myös tieteeksi kutsutaan, perustuu väärässä olemiseen. Miten niin? Yksinkertaistettuna tiede perustuu siihen, että tehdään havaintoja, joiden perusteella luodaan oletus, hypoteesi. Hypoteesin tulee olla sellainen, että sitä voidaan kokeellisesti testata. Eikä vain voida, vaan sitä myös tulee tällä tavalla testata. Ja jos kaikki menee hyvin, kokeiden perusteella voidaan luoda teoria, siis kokonaisvaltainen selitysmalli, jollekin luonnolliselle ilmiölle.

Tässä yksinkertaisesti kuvatussa menetelmässä erehtymisellä, väärässä olemisella, on merkittävä tehtävä. Ensinnäkin hypoteesin tulee olla siten muotoiltu, että se voidaan osoittaa vääräksi. Siksi sen on oltava testattavissa. Ja toiseksi, teorian eli saavutetun kokonaisvaltaisen selitysmallin yksi ominaisuus on, että sitä ei ole vielä osoitettu vääräksi. Mutta on tärkeää, että se voidaan sellaiseksi osoittaa – riippumatta siitä, kuinka laaja todistusaineisto puhuu sen puolesta, kuinka moni asiantuntija tukee sitä tai kuinka suosittu se on. Oikeastaan kyse ei ole pelkästään siitä, että teoria voidaan osoittaa vääräksi. Kokemus osoittaa, että jokainen selitysmalli ennemmin tai myöhemmin osoitetaan vääräksi. Mutta kun teoria osoitetaan vääräksi, tiede ei ole suinkaan epäonnistunut, vaan se edistyy. Väärässä oleminen ei siis tässä katsantokannassa johda pois totuudesta, vaan vähitellen sitä kohti.

On vain käynyt niin, että tätä samaa yrityksen ja erehdyksen menetelmää on alettu käyttää myös muilla elämänalueilla, politiikassa, taloudessa, jopa taiteessa. Mikä tahansa, mikä kulloinkin saa vahvimman näkyvissä olevan tuen, edustaa totuutta. ”Voimakkain perustelu on aina paras.” La raison du plus forte est toujours la meilleur.

Onko tämä nyt liian kaukana evankeliumista? Ei minusta. Jos evankeliumi puhuu totuudesta ja väärässä olemisesta, juuri tämä on tärkeää. Mutta asia on esitettävä henkilökohtaisemmin. Jeesushan puhui nämä sanat jäähyväisinä, lohdutuspuheena seuraajilleen. Niissä on vahva henkilökohtainen, jopa tunteellinen viesti. Jeesus tuntee seuraajansa. Hän tietää heidät ihmisiksi, joilla on inhimilliset tarpeet. Siksi hänen viestinsä liittyy ihmisen perusluonteeseen ja perustarpeisiin.

Ihminen on rakennettu niin, että me haluamme nautintoa ja arvonantoa. Dale Carnagie, joka 1930-luvulla kirjoitti yhden kaikkien aikojen menestysteoksista Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa, nimitti tätä tarpeeksi ”olla tärkeä”. Jokainen haluaa tavalla tai toisella olla tärkeä. Intialainen luennoitsija Parthasarathay, joka vieraili Suomessa muutama vuosi sitten, puhuu kahdesta perushalusta: omaksi saaminen ja nautinto. Oikeastaan ne ovat samaa asiaa. Alusta lähtien ihmisen mieli haluaa voittaa omakseen koko maailman. Halu ei ole sinänsä paha, mutta ihminen on huono rajaamaan sitä. Rikkainkin ihminen haluaa rikastua lisää. Se jolla on valtaa, haluaa lisää valtaa. Se, joka on kaikkein kaunein, haluaa tulla vielä kauniimmaksi. Ja se, joka osaa tarjota ihmisille sitä, mitä he haluavat, menestyy. Totuudelle saadaan kätevästi markkinahinta. Totuus vaihtelee sen mukaan, mikä menee kaupaksi ja mikä aate saa eniten edustajia kirkkovaltuuston.

Mutta Jeesuksen menestystarina osoittaa, että maailma on väärässä. Totuus on poissaolossa. Synkässä pimeydessä on hehkuva valo. Onnellisia ovat ne, jotka nyt itkevät. He saavat nauraa. Heiltä puuttuu jotain. Siksi he ovat onnellisia. Onnellisia ovat murheelliset. He saavat lohdutuksen. Heiltä puuttuu lohdutus, siksi he ovat onnellisia. Onnellisia olette te, kun maailma vihaa teitä Jeesuksen seuraamisen vuoksi. Teiltä puuttuu… suosio? Tärkeys? Mutta se, mikä sinulta puuttuu maailman silmissä, se sinulla on tallella Kristuksessa.

Vielä paljon muutakin minulla olisi teille puhuttavaa, mutta ei tämä tästä puhumalla parane. Ottakaa vastaan sana, joka on teihin istutettu ja joka voi pelastaa teidän sielunne. Pyhä Henki, Puolustaja, itse tulkoon ja opettakoon.

keskiviikkona, maaliskuuta 27, 2013

Kun armosta tuli taakka

Merkintä vuoden 2010 kalenterin takasivulta:

- Pappi saarnaa seurakunnalle, jota hän ei halua eikä tunne, asioita, jotka ovat hänelle itselleen kipeitä ja joista hän haluaisi tämän uskovaisten joukon vapautuvan, jotta hänellä itsellään olisi helpompi olo.
- Seurakuntalaisten tehtävänä on ryhtyä kantamaan papin antamaa armahtamisen ja loputtoman ymmärtämisen taakkaa.

sunnuntaina, tammikuuta 06, 2013

Koko maailman rikkauksien salaisuus

Lupasin saarnajatkoilla, että julkaisen tämän saarnan blogissa, vaikka en ole sitä muuten säännöllisesti tehnyt. Ilmeisesti puhe piti sisällään niin monenlaista, että kaikkea ei ehtinyt sulattaa kuunnellessa...

Saarnan rakenne on oikeastaan kolmiosainen, mutta osien väliin on tungettu kaksi sivupolkua eli ajankohtaistusta. 1. Itämaan tietäjät ja heidän lahjansa (The Secret - Salaisuus), 2. Paavalin salaisuus (Lähetystyön oikeutus) 3. Kaikkien kansojen rikkaudet.

1. Itämaan tietäjät ja heidän lahjansa

Itämaan tietäjät toivat mukanaan lahjoja: kultaa, suitsuketta ja mirhaa. Ne ovat Jesajan profetian täyttymys: ”sinun käsiisi annetaan kansojen vauraus”. Suitsukkeella tarkoitetaan kumihartsia, jota Lähi-itään tuotiin Etelä-Arabiasta (nyk. Jemen), Etiopiasta, Somalimaasta ja myös Intiasta. Sitä käytettiin sekä hajusteena että uskonnollisissa toimituksissa. Samoin mirha oli kallisarvoinen Arabian, Etiopian ja Intian tuontitavara, aikansa Chanel 5, jota voitiin vaikkapa levittää rakastavaisten vuoteelle. Persian kuninkaan haaremiin joutunutta Esteriä hoidettiin mirhalla kuusi kuukautta ja balsamiöljyllä toiset kuusi kuukautta. Olemme siis tekemisissä kaiken maailman rikkauksien kanssa.


Kansojen rikkauksista kertoo myös Raamatun viimeinen kirja, Johanneksen ilmestys, kun se kuvaa uutta taivaallista kaupunkia. Se kuvataan rakennetuksi kimmeltävästä, lasinkirkkaasta kullasta (Ilm. 20:18). Vaikka Raamattu on niin selvästi ja toistuvasti ahneutta vastaan, se silti antaa yllättävän arvon kaikelle kauniille ja arvokkaalle, kunhan se puhdistetaan ahneuden ja riiston liasta. Ilmestyskirjassa kultaa verrataankin hengelliseen viisauteen. ”Annan sinulle neuvon: osta minulta tulessa puhdistettua kultaa, niin tulet rikkaaksi, osta valkoiset vaatteet ja pue ne yllesi, niin häpeällinen alastomuutesi peittyy, osta silmävoidetta ja voitele silmäsi, niin näet.”

The Secret - Salaisuus

Kolme vuotta sitten kerroin eräässä saarnassani kirjasta The Secret – Salaisuus. Se lupaa nimensä mukaisesti paljastaa sinulle kaikkein merkittävimmän elämän salaisuuden. Salaisuuden, jonka kaikki maailman uskonnot ovat välittäneet opetustensa kautta. Suuret runoilijat, muusikot, taiteilijat ja suuret ajattelijat kuten Beethoven, Leonardo da Vinci, Sokrates, Platon, Isaac Newton, Goethe ovat kuulemma välittäneet tätä salaisuutta eteenpäin. Vaikka salaisuus on ollut kirjoitettuna kiveen jo 3000 eKr. ja kaikkein saatavilla aina, silti sen tuntemusta on aina kadehdittu. Ja kuten kaikkiin salaisuuden paljastuksiin, niin tähänkin kuuluu väite, että kirkko on halunnut vaientaa ja piilottaa sen. Syksyllä 2004 kuitenkin amerikkalainen kirjailija Rhonda Byrne löysi salaisuuden uudelleen ja haluaa nyt jakaa ilosanoman kaikille ihmisille. Jos ostat kirjan ja dvd-elokuvan saat olla osa uutta aikakautta, joka lupaa ilon ja onnen kaikille. Voit olla mitä tahansa haluat ja saat kaiken, mitä haluat.

Mikä tämä salaisuus siis on? Vetovoiman laki. Kirjassa sanotaan: ”Suurimmat koskaan eläneet opettajat kertoivat meille, että vetovoiman laki on maailmankaikkeuden voimakkain laki.” Vetovoiman lailla tarkoitetaan sitä, että ajatukset vetävät puoleensa tapahtumia. Saat sitä, mitä ajattelet. ”Olet maailmankaikkeuden suurin magneetti”, kirja julistaa. Samankaltainen vetää puoleensa samankaltaista. Oletko koskaan ajatellut jotain onnetonta asiaa ja mitä enemmän sitä ajattelit, sitä onnettomammalta se alkoi tuntua? Mutta jos voit ajatella mielessäsi sitä, mitä tahdot, ja tehdä siitä hallitsevan ajatuksen, voit myös saada sen toteutumaan. Ajatuksista tulee totta, niistä tulee asioita ja tapahtumia.

Vetovoiman laki toimii niin, että se jättää huomioimatta kaikki plus- ja miinusmerkit. Vedät puoleesi sitä, mitä ajattelet, riippumatta siitä, ajatteletko siitä hyvää vai pahaa. Olen itsekin joskus käyttänyt esimerkkiä suklaan syömisestä. Jos olet päättänyt paastota suklaan syömisestä ja muistutat itseäsi päivittäin siitä, että et saa syödä suklaata, mitä silloin ajattelet? Suklaata. Ja tällä tavalla varmistat lankeemuksesi. Siksi on parempi syödä kohtuudella kaikkea kuin jättää syömättä ja himoita ajatuksissaan. Tätähän Jeesus tarkoitti vuorisaarnassa, kun hän sanoi, että jo himoitseva katse on aviorikos.

Vetovoiman laissa on siis jotain hyvin totta. Ei ole mikään ihme, että Rhonda Byrne siteeraa Salaisuus-kirjassaan Jeesuksen sanoja: ”Mitä tahansa te uskossa rukoillen pyydätte, sen te saatte.” Mitä tahansa. Kaiken maailman rikkaudet. Sääli vain, että kun tämä salaisuus tulee ahneuden saastuttamaksi, se ei enää kelpaa mihinkään, vaan ajaa ihmisen helvettiin.

2. Paavalin salaisuus

Paavalikin puhuu salaisuudesta, kreikaksi mysterion. Efesolaiskirjeen muutamassa jakeessa (Ef. 3:1-9) sana esiintyy kolme kertaa. Kristuksen salaisuus on ikiajoista asti ollut olemassa, mutta paljastettu vasta Kristuksen pyhille apostoleille ja profeetoille. Ja tähänkin salaisuuteen liittyvät rikkaudet, nimittäin ”Kristuksen tutkimaton rikkaus”.

Lähetystyön oikeutus

Tämä on mielenkiintoista. Jos seuraamme aikaamme – niin kuin tietysti seuraamme – pitää ajatella kriittisesti. Riittääkö tällainen Kristuksen tutkimaton rikkaus oikeasti? Eikö se ole aika epämääräistä? Miksi sitä Jeesusta pitää sekoittaa hyvän tekemiseen? Kotimaa-lehden kolumnisti Rebekka Naatus ehdottikin viime viikolla, että lähetystyö pitäisi lopettaa, koska Jumalan ”sanan tyrkyttäminen on ehdollistavaa rakkautta. Siis syntiä.”

Se oli hyvä puheenvuoro, koska Naatus tuli siinä sanoneeksi ääneen sellaista, mitä moni ajattelee. Että lähetystyö ei kuulu tähän aikaan. Se kuuluu museoon, ”sinne jalkapuun ja julkiripin viereen.” Sen sijaan meidän tulee antaa nälkäisille leipää. Ehdoitta. ”Jeesus tulee siinä siivellä”, Naatus kirjoittaa.

Tosin on ihan järkevää kysyä: Minkä ihmeen takia Jeesus tulisi edes siinä siivellä? Tämäkin on ihan aito ja ajankohtainen kysymys. Jos kerran meillä on humaani etiikka ja oikeat arvot ilman Jeesustakin, ei kai se leipä siitä parane, jos sen siivellä kerrotaan muinaisesta juutalaisesta saarnamiehestä? Jätän nyt tämän keskustelun lähetystyön oikeutuksesta. Vastaus ei yleensä löydy sieltä, missä erimielisyydet syntyvät, vaan pitää mennä niiden taakse, perusteisiin.

3. Kaikkien kansojen rikkaudet

Paavali siis kirjoittaa, että se salaisuus, joka on ollut aikojen alusta saakka Jumalan tiedossa, paljastaa meille Kristuksen tutkimattoman rikkauden. Mistä salaisuudesta Paavali puhuu? Vetovoiman salaisuudesta, jonka mukaan saat kaiken, mitä ajattelet? Ei. Paavali ilmaisee sen näin: ”Muihin kansoihin kuuluvilla on osuus samaan perintöön kuin juutalaisillakin, he ovat saman ruumiin jäseniä ja heitä koskee nyt sama lupaus”. Edellisessä luvussa Paavali kirjoittaa samasta asiasta, juutalaisia ja pakanoita erottavan vihollisuuden muurin hajottamisesta: ”Armosta Jumala on teidät pelastanut uskon kautta. Pelastus ei perustu ihmisen tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeillä. - - Te olitte synnyltänne vierasheimoisia, ympärileikkaamattomia, mutta nyt Jumalan on Kristuksessa Jeesuksessa, hänen veressään, tuonut lähelle teidät, jotka ennen olitte kaukana hänestä.”

Se rikkaus, jonka ensilahjoina tietäjät toivat kultaa, suitsuketta ja mirhaa Jeesus-lapselle, on siis kaikkien kansojen yhteys Kristuksessa. Tai täsmällisemmin sanottuna se, että Jumala on ottanut Kristuksen sovituskuoleman takia kaikki kansat omikseen. Tämä on se yksinkertainen, edelleen voimassa oleva salaisuus, jonka vuoksi kirkko tekee lähetystyötä ja julistaa sanomaa Kristuksesta. Mutta se ei ole vain epämääräistä puhetta, vaan toimintaa. Jos meille, pohjoisen pienen kansan jäsenille kerran on avattu ovi Jumalan valtakuntaan, se myös tarkoittaa, että meidän oviemme tulee olla auki muille. Kristuksen salaisuuden rikkaus ei ole niissä eksoottisissa tuontitavaroissa, joita kulutamme, eikä siinä, että minä saan kaiken, mitä haluan, vaan niissä ihmisissä, jotka ympäri maailmaa on kutsuttu ja edelleen kutsutaan yhteen perheeseen Kristuksessa. Kristuksen salaisuuden rikkaus on jokaisessa köyhässä, joka kolkuttaa ovellemme, olipa hän sitten Jemenistä, Somaliasta tai Intiasta. Heidän kanssaan Jeesus sanoo: Minä seison ovella ja kolkutan. Jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, minä tulen hänen luokseen ja me aterioimme yhdessä, minä ja hän.”