tiistaina, joulukuuta 04, 2012

Elämää kaikilla mausteilla


[Kirjoitus Vartija-aikakauskirjan e-kirjassa 2012]

Olet fiksu. Olet liberaali. Olet perillä asioista. Pidät konservatiiveja ahdasmielisinä. Et voi ymmärtää, miksi kukaan järkevä ihminen kuuluisi Luther-säätiöön. Mielestäsi heitä on huijattu. Olet väärässä.
Suurin piirtein tällä tavalla New York Timesin kriitikko William Saletan alkaa kuvauksensa moraalipsykologi Jonathan Haidtin kirjasta The Righteous Mind. Why Good People Are Divided by Politics and Religion (Pantheon Books, 2012). Tosin Luther-säätiöön kuulumisen sijaan Saletan käyttää esimerkkinä republikaanien äänestämistä.
Haidtin perusväittämä on, että ihmiset eivät ole ensisijaisesti rationaalisia vaan intuitiivisia olentoja. Ihmiset tekevät päätöksiä nopeasti ja keksivät perustelut myöhemmin. Onko oikein harrastaa seksiä kuolleen kanan kanssa, jos kukaan ei näe eikä saa tietää? Entä sisaresi? Kun koirasi kuolee, miksi et söisi sitä? Useimmat haastatellut ihmiset pitivät näitä asioita väärinä, vaikka eivät osanneetkaan suoraan sanoa miksi. Perusteluita voi toki keksiä myöhemmin. Jos intuitio on elefantti, järki on se, joka sillä ratsastaa. Mutta ratsastajan (järjen) tehtävä on palvella elefanttia (intuitiota), ei toisin päin. Elefantti (intuitio) määrää, mihin suuntaan ajajan (järki) huomio kiinnittyy.
Järki ei siis toimi puolueettomana tuomarina tai opettajana, joka hakee oikeaa informaatiota osataksemme sitten tehdä päätöksiä. Ihmiset, joilta aivovamman takia puuttuu intuitiivista kykyä, joutuvat jatkuvasti vaikeuksiin pyrkiessään selviämään arkipäivästä järkeilemällä. Järki on pikemminkin puolustusasianajaja tai lehdistösihteeri, jonka tehtävänä on etsiä perusteluita teoillemme ja mielipiteillemme. Tartun hanakasti perusteluihin, jotka tukevat aiemmin omaksumaani näkökantaa. Närkästyn tai suutun, jos keskustelukumppani suhtautuu ylimielisesti näkemykseeni. Sen sijaan ystävällisellä suhtautumisella ja rinnalle asettumisella minut voi houkutella muuttamaan näkökantojani.
Se, että tahto ja tunteet tulevat ennen järkiperusteluja, ei ole uusi oivallus. Jonathan Haidtin siteeraamia filosofeja ovat Platon (rationalisti), Hume (tahtofilosofi) ja Thomas Jefferson (siinä välissä). Hume on Haidtille tärkeä, koska hän paljasti rationalismin onttouden. Järki on ja sen tuleekin olla intuition palvelija. Eikö mannermaisessa filosofiassa samaa esittänyt Schopenhauer? Tahto on ensisijainen järkeen nähden (Die Welt als Wille und Vorstellung).

Hegel ja kolminaisuuden autuus

Schopenhauer otti etäisyyttä Kantin ja Hegelin paljon optimistisempiin käsityksiin järjen mahdollisuuksista. Tosin myös Hegel oli kriittinen suhteessa aikansa järkiperäistyksiin. Lainaan häntä, vaikka tästä tuleekin pieni sivupolku: ”Viime aikojen rationaalisessa teologiassa - - järki on pantu taistelemaan itseään ja filosofiaa vastaan sillä perusteella, ettei järki voi saada mitään tietoa Jumalasta. Tästä seuraa, ettei sanalla ’Jumala’ ole teologiassa mitään merkitystä kuten ei filosofiassakaan paitsi sitä, että se on korkeimman olennon merkki, määritelmä tai abstraktio – tyhjä abstraktio, tyhjä ’tuonpuoleisuuden’ merkki. Tämä on rationaalisen teologian kokonaistulos, tämä yleisesti kielteinen suhtautuminen mihinkään Jumalan olemusta koskevaan sisällölliseen määrittelyyn. Tällaisen teologian ’järkevyys’ ei ole oikeastaan ollut muuta kuin järjen nimeä suojanaan käyttävää abstraktia ymmärtämistä, joka on tällä alueella uskaltautunut yhtä pitkälle kuin tietämisen mahdollisuutta itselleen vaativa järki. Tulokseksi on saatu, että ihminen tietää vain yleensä sen, että Jumala on; muuten tämä korkein olento on kuitenkin sisäisesti tyhjä ja kuollut.”
Hegelille tällainen tyhjä tieto Jumalasta ei riittänyt. Järki ilman henkeä on kuollut. ”Jumala on sitä, mitä hän on itselleen itseydessään; Jumala [Isä] tekee itsestään itselleen kohteen [Pojan], sitten Jumala säilyy tässä itsessään tapahtuvassa itseyden jakautumisessa sisimmältä olemukseltaan jakautumattomana ja rakastaa tässä jakautuneessa itseydessään itseään eli pysyy identtisenä itsensä kanssa – tätä on Jumala Henkenä. Jos me siis puhumme Jumalasta henkenä, meidän on käsitettävä Jumala juuri tämän määritelmän mukaisesti. Kirkon piirissä tämä [määritelmä] on olemassa lapsekkaana kuvana Isän ja Pojan suhteesta – kuvana, joka ei vielä ole käsitteellinen asia. Niinpä juuri tämä kirkon määritelmä, jonka mukaan Jumala on kolminaisuus, on Henkenä ilmenevän Jumalan konkreettinen määritelmä ja olemus; ja Henki on tyhjä sana, ellei sitä käsitetä tämän määritelmän mukaisesti.”
Hegelin kolminaisuusopillinen oivallus on keskeinen teologialle ja kristilliselle uskolle. Paavin hovisaarnaaja Raniero Cantalamessa käsittelee aihetta eräässä saarnassaan (”Maailman vihattavan eripuraisuuden voittaminen kolminaisuutta kontemploimalla” kirjassa Kolminaisuus, Sublimi 2011): ”Kolminaisuuden mysteeri on ainoa vastaus nykyateismiin. Jos käsitys yhdestä ja kolmiyhteisestä Jumalasta (eikä niinkään epämääräisestä ”yliluonnollisesta olennosta”) olisi ollut ilmielävä teologiassa, harva olisi niin helposti uskonut Ludwig Feuerbachin teoriaa, jonka mukaan Jumala on vain ihmisen itsensä tekemä ja oman olemuksensa heijastuma. - - Feuerbach hävitti epämääräisen deismin, mutta ei uskoa kolmiyhteiseen Jumalaan.”

Makuasioista kiistellään

Mutta me olemme tulleet kauas aiempien vuosisatojen kristillissävytteisestä filosofisesta ilmapiiristä. Valistus on niin sanoaksemme saavuttanut kansan syvät rivit. Kristillisyys ei ole kadonnut, mutta se on ajautunut syrjään. Sen paikalle ovat tulleet viihde, hyvinvointi­harrasteet ja – moraali. Ihmisillä on intuitiivisina olentoina voimakkaita käsityksiä siitä, mikä on oikein ja väärin. Kun nämä käsitykset eivät ole sidottuja mihinkään uskonnolliseen järjestelmään, intuitiot saavat etsiä uutta kotia tai jyllätä valtoimenaan.
Palaan Haidtiin. Hänen kirjansa keskeinen oivallus tai väite on, että moraali on kuin makuaisti. Kielessämme on eri makuihin erikoistuneita reseptoreita. Kukin reseptori havaitsee vain yhden perusmauista. Kulttuureilla on erilaisia makutottumuksia, mutta perusmaut ovat samat. Haidtin mukaan myös ihmisten synnynnäinen moraalitaju jakautuu viiteen tai kuuteen eri perusaistimukseen: hoiva/haitta (care/harm), oikeuden­mukai­suus/huijaus (fairness/cheating), uskollisuus/petos (loyalty/betrayal), auktori­teetti/kumouksellisuus (authority/subversion), pyhyys/halventaminen (sanctity/degradation).
Oikeudenmukaisuudella tarkoitetaan tässä kykyä tunnistaa vastavuoroisuuden edellyttämä hyvän tekeminen. Toiselle on annettava sen mukaan, mitä tämä on valmis antamaan toisille. Huijareita ei pidä paapoa. Mutta oikeudenmukaisuuteen näyttää sisältyvän toisenlaisiakin tuntoja, pyrkimyksiä ehdottomaan tasa-arvoisuuteen. Sen vuoksi Haidtin tiimi lisäsi kuudennen moraalisen perusteen: vapaus/sorto (liberty/oppression). Ihmiset kykenevät tunnistamaan vallan­käytön yritykset ja paheksumaan pyrkimyksiä sortoon. Ärsyke laukaisee halun yhdistää voimat tyrannien kaatamiseksi. Sekä liberaalin vasemmiston ehdottoman tasa-arvon ihanne että libertaarisen oikeiston valtionvastaisuus näyttävät kumpuavan tästä samasta lähteestä.
Haidt selittää Yhdysvaltojen republikaanien kyvyn sanoittaa kansan tuntoja sillä, että heidän konservatiivinen politiikkansa vetoaa tasapuolisemmin ihmisen moraalitajun kaikkiin reseptoreihin. Demokraatit (liberaalit) ovat jumittuneet kahteen: huolenpitoon ja vapauteen. Sen sijaan heillä ei näytä olevan mitään käyttöä ihmisen luontaiselle pyhyyden tajulle, auktoriteettien kunnioitta­miselle eikä uskollisuuskaan ole kovin tärkeää. (Haidt kertoo itse olleensa aina liberaali, joka vasta Intiassa asuessaan oppi ymmärtämään perinteisen yhteiskunnan konservatiivisia arvoja.)

Kun pyhyys ei maistu

Moraaliset ristiriidat ovat tärkeä osa myös suomalaista nykytodellisuutta. Persujen ja viherhippien moraalitajut riitelevät, koska ne toimivat eri reseptoreilla. Sama jakautuneisuus on tietysti myös kirkossa. Haidtin kuvaama ero liberaalien ja konservatiivien välillä on helposti siirrettävissä omaan toimintaympäristöömme. Hyvinvointivaltiossa olemme tottuneet siihen, että hoivaperuste on voimakas. Se voidaan liittää kristillisiin arvoihin, vaikka hoivaa tuottavat yhteiskunnan toimijat eivät tällaista perustetta enää tunnistaisikaan.
Sen lisäksi julkisessa keskustelussa esiintyy vapausperusteeseen liittyvä tasa-arvoi­suuden vaatimus: kaikkien on saatava samaa riippumatta mistään ulkoisesta auktori­teetista. Kaikki eivät tosin pidä arvossa tätä perustetta. Vastavuoroisen oikeuden­mukai­suuden taju on monen mielestä voimakkaampi. Vastavuoroiseen oikeudenmukaisuuteen voidaan kuitenkin liittää – ja liberaalit joskus liittävät – itsekkyyden ja ahneuden leimoja. Jos moraali koostuu vain kahdesta perusteesta, hoivasta ja vapaudesta, muunlaiset kriteerit aiheuttavat voimakkaitakin vastareaktioita.
Perussuomalaisten nousussa voi nähdä kaipausta laajempaan moraaliseen ruokavalioon. Oikeudenmukaisuus on sitä, että saa ansionsa mukaan, ei sitä, että kaikille jaetaan saman verran. Myös lojaalisuus ja auktoriteetti ovat tärkeitä. Pyhyys – niin, kirkonhan piti puhua siitä. Liberaali kirkollinen pyhyyskirjoittelu paljasti ongelman. Jos moraalitaju on harjaantunut vain kahdessa maussa, pyhyyskin alkaa tuntua samalta kuin vauvan helliminen tai laiturin nokassa istuminen, siis hoiva ja vapaus. Pyhyys on toki jotain ihan muuta.
Haidtin evoluutiopsykologisen käsityksen mukaan pyhyys (sanctity) liittyy tarpeeseen välttää tartuntoja. Jätteet tai tarttuvaa tautia sairastava ihminen laukaisevat luontaisen inhoreaktion. Sama inhotus toimii erilaisten yhteisöllisten tai aatteellisten tabujen suhteen. Tässä mielessä pyhyys saavutetaan ennen kaikkea hyvällä hygienialla, myös siveydellä ja pidättyvyydellä. Kolmas Mooseksen kirja puhtaussäädöksineen on hyvä antropologinen esimerkki siitä, miten pyhyys ja puhtaus liittyvät toisiinsa.
Uusi testamentti rakentaa Vanhan testamentin pyhyyskäsityksen perustalle, vaikka tekeekin siihen merkittäviä täsmennyksiä. Pietari saa Apostolien tekojen mukaan näyssä vahvistuksen siihen, että Jumala ei ”erottele ihmisiä, vaan hyväksyy jokaisen, joka pelkää häntä ja noudattaa hänen tahtoaan” (Ap.t. 10:34-35). Ulkoisen hygienian tilalle tulee sisäinen. Siksi synti ja siitä vapautuminen on kristilliselle uskolle niin merkittävää. Ja siksi niille voi olla vaikea keksiä mitään käyttöä, jos pyhyys ei maistu. Hoivan ja vapauden näkökulmasta Apostolien tekojen pyhyyskäsitys (pelko ja tahdon noudattaminen) on aivan yhtä käsittämätön kuin 3. Moos. ruokasäädökset. Kuka siis selittäisi pyhyyttä oudoksuvalle hoiva- ja/tai vapausaddiktille kolminaisuusopin pelastavan autuuden? Liberaalit eivät sitä tee, koska kaihtavat opillisuutta, mutta eivät halua konservatiivienkaan sitä tekevän.

Isä näkee, mutta ei katso?

Jonathan Haidtin kirjassa on vielä yksi kiinnostava väite. Tutkimus näyttää osoittavan, että moraali on suuressa määrin riippuvainen siitä, ajatteleeko ihminen olevansa tarkkailtavana. Pelkästään silmäparin kuvan liimaaminen työpaikan jääkaapin oveen vähentää halukkuutta ottaa sieltä toiselle kuuluvaa omaisuutta. Meidän käyttäytymisemme kannalta on siis aivan olennaista ymmärtää, olemmeko maailmankaikkeudessa yksin vai tarkkailtavina.
Kristitylle, oli hän sitten liberaali tai konservatiivi, on tietysti selvää, että emme ole koskaan yksin, ”sillä Isä taivainen näkee lapsen pienoisen”. Onko liberaalin kristityn silti helpompi löytää yhteinen sävel sen ateistin kanssa, jonka maailmassa ei ole valvovia silmiä? Perinteisen kristillisyyden mukanaan tuomat pyhyyteen ja auktoriteettiin liittyvät tunteet maistuvat karvailta yrteiltä makeaan hoivaetiikkaan tottuneelle. Juuri siksi jumalakuva on niin tärkeä ja samalla vaikea osa liberaalia kristillisyyttä. Jotain pyhyyttä siinä pitäisi olla, mutta kuitenkin sellaisella tavalla, että ei tule kenellekään paha mieli.
Mitä tapahtuu ihmisten väliselle yhteiselämälle, kun lyhytnäköinen liberaali teologia on poistanut silmät jääkaapin ovista? On muistettava, että valvovia silmiä ei poisteta siksi, että se olisi järkevää, vaan siksi, että ne tuntuvat loukkaavat yksilön vapautta (moraalinen intuitio). Järki tosin keksii sen jälkeen muitakin perusteita; kuten sen, että olisi hölmöä uskoa pilven päällä istuvaan ukkoon (mikä on teologisesti epärelevanttia, mutta ymmärrettävää, sillä karikatyyrit luovat tabuja, joiden tarkoituksena on pitää nurkat puhtaina).
En tiedä, mitä tapahtuu. Sen perusteella, mitä olen nähnyt, oletan, että yhteiskunnan koheesiota joudutaan entistä enemmän rakentamaan lainsäädännöllä. Mehän tiedämme, että on taloudellisen ja poliittisen vallan haltijoita, joiden mielestä se, mikä ei ole erikseen kiellettyä, on sallittua. Jos pyhyys- , auktoriteetti- ja lojaaliusvajetta paikataan lisää­mällä hoivaa ja vapauksia, tulokseksi saadaan a) lisää turvallisuusohjeita ja lain­säädäntöä, sekä b) ihmisiä, jotka ovat entistä haluttomampia hyväksymään mitään vastoin­käymisiä (engl. harm) elämäänsä.
Ihminen ei halua luopua vapauksistaan muutoin kuin pakon edessä tai saadessaan vastineeksi merkittävää turvaa ja huolenpitoa. Auktoriteetin, lojaaliuden ja pyhyyden nouseminen uudelleen merkittäviksi yhteisen moraalin määreiksi ei tässä mielessä ole näköpiirissä. Hoivaksi ja vapauksiksi typistetty hyvinvointivaltio pyrkii tekemään ne tarpeettomiksi. (Liberaali kirkko haluaisi kovasti olla siinä mukana, sillä konservatiivinen kirkko näyttää sössineen auktoriteettinsa, menettäneen lojaaliutensa ja syväjäädyttäneen pyhyytensä. Liberaalille kirkolle ei kuitenkaan ole mitään käyttöä, koska se ei lisää mitään arvoa mihinkään.) Mutta tilanne Suomessa voi milloin tahansa muuttua. Ihmisen luontainen moraalitaju kaipaa laajempaa makuvalikoimaa.

Mestarikokkia tarvitaan

Olisi hienoa, jos kristillinen kirkko voisi olla se ääni yhteiskunnassa, joka tarjoaa ihmisille tasapainoisen, kaikkia moraalitajun reseptoreita hivelevän aterian. Siksi luulen, että liberaalien ja konservatiivien on välttämätöntä tehdä kaikkensa, että yhteys ehtoollispöydässä ei katkea. Se edellyttää omien, voimakkaidenkin moraali-intuitioiden näkemistä juuri sellaisina, intuitioina. Uskon, että ateriointi yhdessä tekee meistä toisillemme enemmän ihmisiä. 

Ei kommentteja: