tiistaina, huhtikuuta 10, 2012

Ylös nouseminen, sen sanominen ja kirjoittaminen

Päätin, että kirjoitan jotain. Se ei ehkä ole siinä mielessä fiksua, että kalenteri osoittaa kolmen muun kirjoitelman tai tuotoksen määräpäivää tälle viikolle. Olen kuitenkin joskus hyötynyt siitä, että kirjoitan ajatuksia auki. Pakko nimittäin on tunnustaa, että tiettyä ylikuormituksen aiheuttamaa tukkoisuutta on havaittavissa juuri nyt. Siis omassa ajattelussa.

Yksi syy blogiin palaamisessa on ehkä myös kyllästyminen facobookiin. En tosin roiku siellä jatkuvasti, pikemminkin satunnaisesti. Huomaan, että sinne kertyneistä tapahtumista suurin osa on kutsuja joihinkin Tampereella tai muualla toisissa maailmoissa järjestettäviin konsertteihin. Kuka niitä oikein lähettää? Enhän mä ehdi istua edes kaikissa omissa kirkoissa järjestettävissä konserteissa.

Toisin sanoen facebookista on tullut mainoskanava. Olen itsekin käyttänyt sitä tapahtumien mainostamiseen. Kaikesta tulee mainoskanava, jos siellä on ihmisiä. Pitäis saada ihmiset tulemaan juuri meille. Pitäisikö todella? Vai olisko parempi, että ihmiset löytäisivät meille sattumalta? Että meitä ei olisi mainostettu missään, eikä kukaan oikein ihan tarkkaan tietäisi, mitä siellä tapahtuu tai missä se on. Mutta jonkun kaveri olisi kuulemma käynyt siellä. Tai jotain vastaavaa.

Pääsiäispäivän saarnasta. Kirjoitin saarnan lauantaina puhtaaksi, kävin printtaamassa sen toimistolla ja vein aamua varten valmiiksi kirkkoon. Sitten tulin kotiin, kävin lenkillä ja saunassa, ja katsoin uutiset ja sen jälkeen alkanutta elokuvaa, en enää muista mitä. Olin kotona yksin, kun lapset olivat keskenään mökillä ja Tiina työmatkalla. Puolenyön aikaan juhlistin pääsiäispäivän koittoa pienesti ja menin nukkumaan. Aamulla heräsin ennen kellon soittoa noin seiskalta. Tajusin, että saarna ei nyt toimi sellaisena. Luin pääsiäisyön Raamatun tekstejä aamiaista syödessäni.

Kävellessäni kirkolle puoli yhdeksän aikaan rakensin saarnan mielessäni uusiksi. Päätin sittenkin puhua pääsiäisaamun peloista. Vartijat pelästyivät enkelin ilmestymistä. Naiset pelästyivät myös, vaikka enkeli rauhoittelikin heitä. Ja vielä poistuessaan haudalta he olivat peloissaan ja riemuissaan. Pelko on nähdäkseni hyödyllinen tunne, ainakin eloonjäämisen kannalta. Ei pelko itsessään ole paha asia. On monta hyvää syytä pelätä myös ylösnousemuksen ihmettä. Tietysti kahden Marian pelko oli täysin toisenlaista kuin hautaa vartioineiden sotilaiden pelko. Mariat olivat paikalla rakkauden vuoksi. Ja rakkaus kuulemma poistaa pelon. (Tätä lausetta ei pitäisi toistella jonkinlaisena absoluuttisena faktana, ettei tule väärinkäsityksiä ja pettymyksiä.)

Pääsiäisaamun pelko ei siis ole kauhua, kuten joku saarnajatkoilla sanoi, vaan toisenlaista, kunnioitusta herättävää pelkoa. Varmaan sitä voi sanoa jumalanpeloksi. Oman pienuuden tunnustamista suuren ihmeen edessä. Pelko on ikäänkuin riemun sisällä oleva mauste, joka vie ilon paljon syvemmälle. Pelkkä ilo jää usein pinnalle ja haihtuu nopeasti. Tätä en kai sanonut saarnassa, mutta se tuli nyt mieleen. Ehkä olis pitänyt sanoa.

Toisena pääsiäispäivänä eli maanantaina otin vastaan kaksi pastoraalitutkinnon saarnanäytettä. Oli oikeastaan kiva päästä vertailemaan samasta evankeliumitekstistä tehtyjä saarnoja. Toki kumpikin oli sellaisenaan kiinnostava ja kuuntelemisen arvoinen. Illalla ehdin vielä Jukka Leppilammen konserttiin Vanhaan kirkkoon. Siellä oli tupa täynnä väkeä! Oli hienoa, että lyhyellä varoitusajalla koottu konsertti löysi kuulijansa. Olisko facebook-mainonnalla ollut osuutensa tässä?

Pidin konsertin päätteeksi iltarukoushetken Jukan kanssa suunnitellulla tavalla. Konsertin jälkeen luokseni tuli hieman pälyilevän näköinen nuori mies, jolla oli kuulemma minulle sana Jeesukselta. Hyvin ystävällisesti hän kysyi, halusinko kuulla sen. Ajattelin, että hohhoijaa, kaipaankohan nyt tällaista. Salissa oli paljon muitakin ihmisiä, joilla oli asiaa ja joiden kanssa olis ollut kiva vaihtaa muutama sana. Menimme kuitenkin sivuportaikkoon ja annoin kaverin kertoa asiansa. Viesti oli, kuten arvelinkin, kielteinen. Kaikki mitä olin sanonut rukoushetkessä ei kuulemma ollut Jeesuksen mielen mukaista. No, varmaan niinkin. Ei kai sitä aina kaikki ole ihan tiptop. Otetaan palaute vastaan. Tosin viestiin ei sisältynyt tarkempaa selvitystä siitä, mikä juttu häntä oli häirinnyt, joten oppimiskokemusta tästä ei helposti saa aikaan.

Jäin kuitenkin miettimään taas tätä. Olenhan tosin entisessä elämässäni tottunut saamaan vastaavanlaisia viestejä. Siinä on käynyt niin, että herkkä uskovainen ihminen tulkitsee sydämen liikkeensä Jeesuksen puheeksi. Vaikka kuinka pappina tiedän ja tunnen tämän mekaniikan, se tuntuu silti pahalta. Jeesuksen valtuuksin puhuminen on aika kova juttu. Jos on vähänkään jumalanpelkoa jäljellä, edes se teoreettinen mahdollisuus, että sen epävakaan persoonallisuuden alta pilkistää edes pieni osa Jeesuksen omaa ääntä, pysäyttää. Kaveri tuskin ymmärsi, mitä hän on tekemässä. Kun hän kertoi, että ei ole luterilaisen seurakunnan jäsen, mulla ei tietenkään ole asiaan sen enempää sanomista. Toivottavasti joku hänen omassa seurakunnassaan ottaa tämän asian puheeksi.

Ehkä oppimiskokemus liittykin tähän. Meidän pappien puheita kuunnellaan Jeesuksen valtuuksin esitettyinä. Ei pidä puhua mitä tahansa, vaikka olisikin kaksi tilaisuutta juostuna ja kolmanteen tulee vähän myöhästyneenä. Toisaalta kokemus myös muistutti siitä, miten tärkeää on olla esiintymättä Jeesuksen äänenä. On kaikin puolin reilumpaa puhua omana itsenään verhoamatta omia tunnelmia jumalalliseksi viestiksi. Sama koskee myös meitä pappeja. Olla henkilökohtainen, olla Jumalan asialla. olla oma itsensä.

sunnuntaina, huhtikuuta 01, 2012

Kuka kelpaa

[Saarna Vanhassa kirkossa palmusunnuntaina 1.4.2012]

Kuka saa tulla kirkkoon? Kysymys ei ole keksitty, vaan se löytyy hieman toisessa muodossa psalmista 15: ”Herra, kuka saa tulla sinun temppeliisi?” Psalminkirjoittaja myös vastaa kysymykseen. Rabbiinisen opetusperinteen mukaan kyseessä on lain ydinsisällön kiteyttäminen 11 kohtaan. Hieman lyhyempi, kuuden kohdan tiivistelmä löytyy Jesajalta 33:15. Ja jos kaipaa vielä yksinkertaisempaa kiteytystä, profeetta Miika 6:8 supistaa lain kolmeen kohtaan.

Jeesukselle tämä kysymys oli tärkeä. Saman rabbiinisen perinteen jatkajana hän esitti kahden kohdan kiteytyksen: rakasta Herraa, Jumalaasi, yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Se, joka täyttää lain, saa tulla temppeliin.

Mutta kysymykseen liittyy pari vastaväitettä. Ensinnäkin: Ketä kiinnostaa? Ja jos kiinnostaa, mitä tämä käytännössä tarkoittaa? Siksi muotoilen kysymyksen uudestaan: Kuka kelpaa Jumalalle? Sehän tarkoittaa samaa. Kuka on arvollinen tulemaan Jumalan eteen? Ja vastaukseksi ei riitä, että se, joka täyttää lain, vaan ihan konkreettisesti meistä tämän seurakunnan jäsenistä: Kuka kelpaa?

Kysymys on sikäli ajankohtainen, että tiedotusvälineissä on viime aikoina käsitelty näyttävästi sopivan käyttäytymisen rajoja työelämässä ja taloudessa. Ja sillä näyttää olevan liittymäkohtansa tapahtumiin eräänä pääsiäisenä Jerusalemin temppelialueella.

Sanon nyt heti painokkaasti, ettei kenenkään tarvitse jännittää, että saarna ei ole paikka, jossa yksityisten ihmisten asioihin puututaan, olivatpa he sitten kuinka julkisesti tunnettuja tahansa. Olen tietoinen siitä, että papit eivät ole aina muistaneet tätä periaatetta. Toki saarnassa on sopivaa ja varmaan odotettavaakin, että tartumme niihin sanoihin ja ajatuksiin, joita julkisuudessa esitetään, puuttumatta kenenkään henkilöön. Tämä saarna ei siis käsittele kenenkään pääjohtajan tai puheenjohtajan tekemisiä tai tekemättä jättämisiä, joista emme tiedotusvälineiden välittämien tietojen perusteella lausua mitään tuomiota. Mutta haluaisin, että tämä saarna käsittelee sitäkin enemmän niitä asioita, jotka ovat taustalla, oikeudenmukaisuutta ja laupeutta.

Jeesus suuttui rahanvaihtajille

Temppelialueella tapahtuu kaksi suuttumista, Jeesuksen ja lainopettajien. Tosin Jeesuksesta ei sanota, että hän suuttui. Evankelista vain kuvaa hänen tekemisiään. Se riittää. Jeesus kaatoi pöytiä. Se ei ole sopivaa, eikä rakentavaa. Silti – ja juuri siksi – Jeesuksen käytös on innostanut niin monia. Me ymmärrämme välittömästi, että vääryyttä ja riistoa vastaan pitääkin nousta rohkeasti. Mutta en usko, että meitä kutsutaan tässä(kään) vain ulkoisesti jäljittelemään Jeesuksen käytöstä, vaan ymmärtämään Jumalan valtakuntaa. Valtakunnan asian vuoksi Jeesus kaatoi pöytiä.

Temppelialue oli laaja ja siinä oli monta sisäkkäistä osaa. Pakanoiden esipihalle sai nimityksen mukaisesti tulla kuka tahansa. Kauniin portin kautta kuljettiin naisten esipihaan, jonne oli tervetullut kuka tahansa kansan jäsen. Raskaan pronssisen Nikanorin portin kautta kuljettiin edelleen Israelilaisten esipihaan. Sinne kansa, siis miehet, kokoontuivat temppelipalvelusta varten. Pappien esipihalla sijaitsi uhrialttari ja sinne saivat mennä vain papiston jäsenet. Tämän viimeisen esipihan perällä sijaitsi itse temppeli, joka oli melko pieni rakennus. Sen sisällä oli pyhä ja kaikkein pyhin, jonne ylipapilla oli lupa mennä vain kerran vuodessa, suurena sovituspäivänä.

Pakanoiden esipihalla oltiin siis vielä melko kaukana pyhyydestä. Siellä sijaitsivat temppelipalveluksen kannalta välttämättömät rahanvaihtopöydät ja kyyhkyskojut. Juutalaisten kuului nimittäin maksaa puoli sekeliä temppeliveroa. Veroa ei voinut maksaa tavallisella hopealla, vaan erityisesti leimattuna temppelisekelinä. Rahaa oli siis vaihdettava. Ei se ollut Jeesuksen raivon kohteena. Jeesushan hyväksyi verojen maksamisen. Mutta rahanvaihtajat velottivat palveluistaan palvelumaksun. Ja jos maksaja toi suuremman hopearahan, kuin oli tarpeen, he veloittivat myös palautusrahan maksamisesta. Ei sekään ehkä vielä ollut sinänsä väärin. Perityillä maksuilla kustannettiin temppelin ylläpitoa ja muita yhteisiä hankkeita. Mutta systeemiä oli mahdollisuus käyttää täysin itsekkäisiin ja ahneisiin tarkoituksiin. Ja sitä käytettiin. Uhrilahjaksi tarkoitettujen kyyhkysten myyntiin liittyi vastaavanlaisia piirteitä.

Jeesukselle se ei sopinut. Hän oli tinkimätön suhtautumisessaan köyhien ihmisten hyväksikäyttöön, erityisesti jos tämä hyväksikäyttö tapahtui uskonnollisuuden tai hyvien tapojen nimissä. Tässä hän seurasi profeetta Jeremian julistuksen esimerkkiä: ”Te luotatte valheellisiin hokemiin. Eivät ne teitä auta. Tällaisia ovat teidän tekonne: te varastatte, murhaatte, teette aviorikoksia, vannotte väärin, uhraatte Baalille ja juoksette muiden jumalien perässä, joita ette edes tunne! Sitten te tulette tähän pyhäkköön, joka on minun nimelleni omistettu, ja sanotte minun edessäni: Me olemme turvassa! Kuitenkaan ette luovu kauhistuttavista teoistanne. Rosvojen luolanako te pidätte tätä temppeliä, joka on minulle omistettu? Siltä se minustakin näyttää, sanoo Herra”, julisti profeetta Jeremia.

Kuka siis saa tulla Herran temppeliin? Kuka kelpaa Jumalalle? ”Se joka ei vaadi lainasta korkoa eikä ota vastaan lahjuksia viattoman vahingoksi.” Se, joka hoitaa liiketoimensa toisten ihmisten parhaaksi.

Lainopettajat suuttuvat Jeesukselle

Näin Matteus todella sanoo. ”Jeesuksen luo temppeliin tuli sokeita ja rampoja, ja hän paransi heidät. Mutta kun ylipapit ja lainopettajat näkivät, mitä kaikkea hämmästyttävää hän teki, ja kuulivat lasten kuutavan temppelissä: ’Hoosianna, Daavidin Poika!’ he suuttuivat.” Mistä he oikein suuttuivat? Siitäkö, että Jeesus häiritsi laillista ja kaiken järjen mukaan hyödyllistä kaupankäyntiä? Se olisi ollut ymmärrettävää ja odotettua. Mutta Matteus kertoo asian toisin. Suuttumuksen aiheutti rampojen parantaminen ja lasten huutelu. Tämä on mielenkiintoista.
Oliko niin, että lainopettajat olivat lukeneet profeettansa hyvin ja ymmärsivät Jeesuksen oikeutetun suuttumuksen kaupankäyntiä kohtaan? Se on itse asiassa melko uskottavaa. Oli virkistävää ja raikasta, että löytyi tällainen maalaisprofeetta, joka pisti asioihin vähän vauhtia ja järjestystä. Kyllä nykypäivänkin julkisuus kohtelee myönteiseen sävyyn sellaista, joka uskaltaa panna ranttaliksi ja tölviä pisnesmiehiä.

Mutta kun Jeesus ryhtyi parantamaan rampoja ja lapset alkoivat huutaa hoosiannaa, jokin raja ylitettiin. ”Kuuletko mitä nuo huutavat?” Vähän aiemmin Jeesus oli ratsastanut aasilla Jerusalemiin ja öljymäellä hänen oppilaansa olivat huutaneet hänelle hoosiannaa. Kun kaupungissa oli juhlien aikana valtava väenpaljous, huomasiko sitä edes kukaan? Lapset huomasivat ainakin ja yhtyivät opetuslasten lauluun. Heille jäi hoosianna päälle. Kun he sitten näkivät Jeesuksen temppelissä, se tuli kuin itsestään. (Siksi olisi niin tärkeää opettaa lapsille hengellisiä lauluja mahdollisimman varhain.)

Jotkut selittäjät ovat ihmetelleen, mitä lapset tekivät temppelin esipihalla. Joskus opetuslapsiin viitataan sanalla lapset. Olisiko tässäkin tarkoitettu opetuslapsia? Se ei kuitenkaan ole mahdollista: ”Lasten ja imeväisten suusta sinä olet hankkinut kiitoksesi?” Se voi tarkoittaa vain pikkulapsia. Tämä ei ole ainoa paikka, jossa Jeesus kohtaa lapsia ja lapset kohtaavat Jeesuksen. Eräs skottilainen kirjailija on sanonut, että sellaisen ihmisen kristillisyyttä ei kannata ottaa tosissaan, jonka oven tai puutarhan portin luona lapset pelkäävät leikkiä.

Kuka siis saa tulla Herran temppeliin? Kuka kelpaa Jumalalle? - Rammat, sokeat ja lapset. Kaikki, joilla ei ole, millä maksaa. Köyhälläkin saattoi olla juuri ja juuri varaa temppeliveroon ja yhteen kyyhkyseen, jos hänellä oli työ ja toimeentulo. Mutta sokeat, rammat ja lapset ovat toisten hyväntekeväisyyden varassa.

Lopuksi

Mitä tästä olisi ajateltava? Jeesus oli juutalainen rabbi, lain opettaja, joka itse noudatti lakia. Mutta samalla hän oli se, joka käänsi uuden lehden ihmiskunnan historiassa. Kohtaus Jerusalemin temppelin esipihalla esittää meille sekä taakse jäävän, että esiin kääntyvän lehden. Taakse jäävällä lehdellä pätee vielä Vanhan testamentin, Psalmien ja profeettojen sana: noudata lakia, ole oikeudenmukainen, tee hyvin, niin kelpaat Jumalalle. Ei Jeesus tullut tätä kumoamaan, sillä laki on edelleen voimassa – sekä maallisessa että hengellisessä mielessä.

Mutta Jeesus käänsi uuden lehden. Hänen toiminnassaan esiin murtautuu lasten, köyhien ja heikkojen valtakunta. Se on valtakunta, jonka kansalaiseksi pääsee vain syntymällä uudestaan, tulemalla lapseksi, köyhäksi. Sitä valtakuntaa me tänään juhlimme. Tämän valtakunnan kuningasta ja ylipappia me seuraamme, kun hän ratsastaa kohti ristiä. Meidän vuoksemme. Että sinä saisit tulla, olitpa kuka tahansa. Hän rukoilee joka hetki sinunkin puolestasi. Tule ja ota hänet ja vastaan tänään täällä.