tiistaina, joulukuuta 04, 2012

Elämää kaikilla mausteilla


[Kirjoitus Vartija-aikakauskirjan e-kirjassa 2012]

Olet fiksu. Olet liberaali. Olet perillä asioista. Pidät konservatiiveja ahdasmielisinä. Et voi ymmärtää, miksi kukaan järkevä ihminen kuuluisi Luther-säätiöön. Mielestäsi heitä on huijattu. Olet väärässä.
Suurin piirtein tällä tavalla New York Timesin kriitikko William Saletan alkaa kuvauksensa moraalipsykologi Jonathan Haidtin kirjasta The Righteous Mind. Why Good People Are Divided by Politics and Religion (Pantheon Books, 2012). Tosin Luther-säätiöön kuulumisen sijaan Saletan käyttää esimerkkinä republikaanien äänestämistä.
Haidtin perusväittämä on, että ihmiset eivät ole ensisijaisesti rationaalisia vaan intuitiivisia olentoja. Ihmiset tekevät päätöksiä nopeasti ja keksivät perustelut myöhemmin. Onko oikein harrastaa seksiä kuolleen kanan kanssa, jos kukaan ei näe eikä saa tietää? Entä sisaresi? Kun koirasi kuolee, miksi et söisi sitä? Useimmat haastatellut ihmiset pitivät näitä asioita väärinä, vaikka eivät osanneetkaan suoraan sanoa miksi. Perusteluita voi toki keksiä myöhemmin. Jos intuitio on elefantti, järki on se, joka sillä ratsastaa. Mutta ratsastajan (järjen) tehtävä on palvella elefanttia (intuitiota), ei toisin päin. Elefantti (intuitio) määrää, mihin suuntaan ajajan (järki) huomio kiinnittyy.
Järki ei siis toimi puolueettomana tuomarina tai opettajana, joka hakee oikeaa informaatiota osataksemme sitten tehdä päätöksiä. Ihmiset, joilta aivovamman takia puuttuu intuitiivista kykyä, joutuvat jatkuvasti vaikeuksiin pyrkiessään selviämään arkipäivästä järkeilemällä. Järki on pikemminkin puolustusasianajaja tai lehdistösihteeri, jonka tehtävänä on etsiä perusteluita teoillemme ja mielipiteillemme. Tartun hanakasti perusteluihin, jotka tukevat aiemmin omaksumaani näkökantaa. Närkästyn tai suutun, jos keskustelukumppani suhtautuu ylimielisesti näkemykseeni. Sen sijaan ystävällisellä suhtautumisella ja rinnalle asettumisella minut voi houkutella muuttamaan näkökantojani.
Se, että tahto ja tunteet tulevat ennen järkiperusteluja, ei ole uusi oivallus. Jonathan Haidtin siteeraamia filosofeja ovat Platon (rationalisti), Hume (tahtofilosofi) ja Thomas Jefferson (siinä välissä). Hume on Haidtille tärkeä, koska hän paljasti rationalismin onttouden. Järki on ja sen tuleekin olla intuition palvelija. Eikö mannermaisessa filosofiassa samaa esittänyt Schopenhauer? Tahto on ensisijainen järkeen nähden (Die Welt als Wille und Vorstellung).

Hegel ja kolminaisuuden autuus

Schopenhauer otti etäisyyttä Kantin ja Hegelin paljon optimistisempiin käsityksiin järjen mahdollisuuksista. Tosin myös Hegel oli kriittinen suhteessa aikansa järkiperäistyksiin. Lainaan häntä, vaikka tästä tuleekin pieni sivupolku: ”Viime aikojen rationaalisessa teologiassa - - järki on pantu taistelemaan itseään ja filosofiaa vastaan sillä perusteella, ettei järki voi saada mitään tietoa Jumalasta. Tästä seuraa, ettei sanalla ’Jumala’ ole teologiassa mitään merkitystä kuten ei filosofiassakaan paitsi sitä, että se on korkeimman olennon merkki, määritelmä tai abstraktio – tyhjä abstraktio, tyhjä ’tuonpuoleisuuden’ merkki. Tämä on rationaalisen teologian kokonaistulos, tämä yleisesti kielteinen suhtautuminen mihinkään Jumalan olemusta koskevaan sisällölliseen määrittelyyn. Tällaisen teologian ’järkevyys’ ei ole oikeastaan ollut muuta kuin järjen nimeä suojanaan käyttävää abstraktia ymmärtämistä, joka on tällä alueella uskaltautunut yhtä pitkälle kuin tietämisen mahdollisuutta itselleen vaativa järki. Tulokseksi on saatu, että ihminen tietää vain yleensä sen, että Jumala on; muuten tämä korkein olento on kuitenkin sisäisesti tyhjä ja kuollut.”
Hegelille tällainen tyhjä tieto Jumalasta ei riittänyt. Järki ilman henkeä on kuollut. ”Jumala on sitä, mitä hän on itselleen itseydessään; Jumala [Isä] tekee itsestään itselleen kohteen [Pojan], sitten Jumala säilyy tässä itsessään tapahtuvassa itseyden jakautumisessa sisimmältä olemukseltaan jakautumattomana ja rakastaa tässä jakautuneessa itseydessään itseään eli pysyy identtisenä itsensä kanssa – tätä on Jumala Henkenä. Jos me siis puhumme Jumalasta henkenä, meidän on käsitettävä Jumala juuri tämän määritelmän mukaisesti. Kirkon piirissä tämä [määritelmä] on olemassa lapsekkaana kuvana Isän ja Pojan suhteesta – kuvana, joka ei vielä ole käsitteellinen asia. Niinpä juuri tämä kirkon määritelmä, jonka mukaan Jumala on kolminaisuus, on Henkenä ilmenevän Jumalan konkreettinen määritelmä ja olemus; ja Henki on tyhjä sana, ellei sitä käsitetä tämän määritelmän mukaisesti.”
Hegelin kolminaisuusopillinen oivallus on keskeinen teologialle ja kristilliselle uskolle. Paavin hovisaarnaaja Raniero Cantalamessa käsittelee aihetta eräässä saarnassaan (”Maailman vihattavan eripuraisuuden voittaminen kolminaisuutta kontemploimalla” kirjassa Kolminaisuus, Sublimi 2011): ”Kolminaisuuden mysteeri on ainoa vastaus nykyateismiin. Jos käsitys yhdestä ja kolmiyhteisestä Jumalasta (eikä niinkään epämääräisestä ”yliluonnollisesta olennosta”) olisi ollut ilmielävä teologiassa, harva olisi niin helposti uskonut Ludwig Feuerbachin teoriaa, jonka mukaan Jumala on vain ihmisen itsensä tekemä ja oman olemuksensa heijastuma. - - Feuerbach hävitti epämääräisen deismin, mutta ei uskoa kolmiyhteiseen Jumalaan.”

Makuasioista kiistellään

Mutta me olemme tulleet kauas aiempien vuosisatojen kristillissävytteisestä filosofisesta ilmapiiristä. Valistus on niin sanoaksemme saavuttanut kansan syvät rivit. Kristillisyys ei ole kadonnut, mutta se on ajautunut syrjään. Sen paikalle ovat tulleet viihde, hyvinvointi­harrasteet ja – moraali. Ihmisillä on intuitiivisina olentoina voimakkaita käsityksiä siitä, mikä on oikein ja väärin. Kun nämä käsitykset eivät ole sidottuja mihinkään uskonnolliseen järjestelmään, intuitiot saavat etsiä uutta kotia tai jyllätä valtoimenaan.
Palaan Haidtiin. Hänen kirjansa keskeinen oivallus tai väite on, että moraali on kuin makuaisti. Kielessämme on eri makuihin erikoistuneita reseptoreita. Kukin reseptori havaitsee vain yhden perusmauista. Kulttuureilla on erilaisia makutottumuksia, mutta perusmaut ovat samat. Haidtin mukaan myös ihmisten synnynnäinen moraalitaju jakautuu viiteen tai kuuteen eri perusaistimukseen: hoiva/haitta (care/harm), oikeuden­mukai­suus/huijaus (fairness/cheating), uskollisuus/petos (loyalty/betrayal), auktori­teetti/kumouksellisuus (authority/subversion), pyhyys/halventaminen (sanctity/degradation).
Oikeudenmukaisuudella tarkoitetaan tässä kykyä tunnistaa vastavuoroisuuden edellyttämä hyvän tekeminen. Toiselle on annettava sen mukaan, mitä tämä on valmis antamaan toisille. Huijareita ei pidä paapoa. Mutta oikeudenmukaisuuteen näyttää sisältyvän toisenlaisiakin tuntoja, pyrkimyksiä ehdottomaan tasa-arvoisuuteen. Sen vuoksi Haidtin tiimi lisäsi kuudennen moraalisen perusteen: vapaus/sorto (liberty/oppression). Ihmiset kykenevät tunnistamaan vallan­käytön yritykset ja paheksumaan pyrkimyksiä sortoon. Ärsyke laukaisee halun yhdistää voimat tyrannien kaatamiseksi. Sekä liberaalin vasemmiston ehdottoman tasa-arvon ihanne että libertaarisen oikeiston valtionvastaisuus näyttävät kumpuavan tästä samasta lähteestä.
Haidt selittää Yhdysvaltojen republikaanien kyvyn sanoittaa kansan tuntoja sillä, että heidän konservatiivinen politiikkansa vetoaa tasapuolisemmin ihmisen moraalitajun kaikkiin reseptoreihin. Demokraatit (liberaalit) ovat jumittuneet kahteen: huolenpitoon ja vapauteen. Sen sijaan heillä ei näytä olevan mitään käyttöä ihmisen luontaiselle pyhyyden tajulle, auktoriteettien kunnioitta­miselle eikä uskollisuuskaan ole kovin tärkeää. (Haidt kertoo itse olleensa aina liberaali, joka vasta Intiassa asuessaan oppi ymmärtämään perinteisen yhteiskunnan konservatiivisia arvoja.)

Kun pyhyys ei maistu

Moraaliset ristiriidat ovat tärkeä osa myös suomalaista nykytodellisuutta. Persujen ja viherhippien moraalitajut riitelevät, koska ne toimivat eri reseptoreilla. Sama jakautuneisuus on tietysti myös kirkossa. Haidtin kuvaama ero liberaalien ja konservatiivien välillä on helposti siirrettävissä omaan toimintaympäristöömme. Hyvinvointivaltiossa olemme tottuneet siihen, että hoivaperuste on voimakas. Se voidaan liittää kristillisiin arvoihin, vaikka hoivaa tuottavat yhteiskunnan toimijat eivät tällaista perustetta enää tunnistaisikaan.
Sen lisäksi julkisessa keskustelussa esiintyy vapausperusteeseen liittyvä tasa-arvoi­suuden vaatimus: kaikkien on saatava samaa riippumatta mistään ulkoisesta auktori­teetista. Kaikki eivät tosin pidä arvossa tätä perustetta. Vastavuoroisen oikeuden­mukai­suuden taju on monen mielestä voimakkaampi. Vastavuoroiseen oikeudenmukaisuuteen voidaan kuitenkin liittää – ja liberaalit joskus liittävät – itsekkyyden ja ahneuden leimoja. Jos moraali koostuu vain kahdesta perusteesta, hoivasta ja vapaudesta, muunlaiset kriteerit aiheuttavat voimakkaitakin vastareaktioita.
Perussuomalaisten nousussa voi nähdä kaipausta laajempaan moraaliseen ruokavalioon. Oikeudenmukaisuus on sitä, että saa ansionsa mukaan, ei sitä, että kaikille jaetaan saman verran. Myös lojaalisuus ja auktoriteetti ovat tärkeitä. Pyhyys – niin, kirkonhan piti puhua siitä. Liberaali kirkollinen pyhyyskirjoittelu paljasti ongelman. Jos moraalitaju on harjaantunut vain kahdessa maussa, pyhyyskin alkaa tuntua samalta kuin vauvan helliminen tai laiturin nokassa istuminen, siis hoiva ja vapaus. Pyhyys on toki jotain ihan muuta.
Haidtin evoluutiopsykologisen käsityksen mukaan pyhyys (sanctity) liittyy tarpeeseen välttää tartuntoja. Jätteet tai tarttuvaa tautia sairastava ihminen laukaisevat luontaisen inhoreaktion. Sama inhotus toimii erilaisten yhteisöllisten tai aatteellisten tabujen suhteen. Tässä mielessä pyhyys saavutetaan ennen kaikkea hyvällä hygienialla, myös siveydellä ja pidättyvyydellä. Kolmas Mooseksen kirja puhtaussäädöksineen on hyvä antropologinen esimerkki siitä, miten pyhyys ja puhtaus liittyvät toisiinsa.
Uusi testamentti rakentaa Vanhan testamentin pyhyyskäsityksen perustalle, vaikka tekeekin siihen merkittäviä täsmennyksiä. Pietari saa Apostolien tekojen mukaan näyssä vahvistuksen siihen, että Jumala ei ”erottele ihmisiä, vaan hyväksyy jokaisen, joka pelkää häntä ja noudattaa hänen tahtoaan” (Ap.t. 10:34-35). Ulkoisen hygienian tilalle tulee sisäinen. Siksi synti ja siitä vapautuminen on kristilliselle uskolle niin merkittävää. Ja siksi niille voi olla vaikea keksiä mitään käyttöä, jos pyhyys ei maistu. Hoivan ja vapauden näkökulmasta Apostolien tekojen pyhyyskäsitys (pelko ja tahdon noudattaminen) on aivan yhtä käsittämätön kuin 3. Moos. ruokasäädökset. Kuka siis selittäisi pyhyyttä oudoksuvalle hoiva- ja/tai vapausaddiktille kolminaisuusopin pelastavan autuuden? Liberaalit eivät sitä tee, koska kaihtavat opillisuutta, mutta eivät halua konservatiivienkaan sitä tekevän.

Isä näkee, mutta ei katso?

Jonathan Haidtin kirjassa on vielä yksi kiinnostava väite. Tutkimus näyttää osoittavan, että moraali on suuressa määrin riippuvainen siitä, ajatteleeko ihminen olevansa tarkkailtavana. Pelkästään silmäparin kuvan liimaaminen työpaikan jääkaapin oveen vähentää halukkuutta ottaa sieltä toiselle kuuluvaa omaisuutta. Meidän käyttäytymisemme kannalta on siis aivan olennaista ymmärtää, olemmeko maailmankaikkeudessa yksin vai tarkkailtavina.
Kristitylle, oli hän sitten liberaali tai konservatiivi, on tietysti selvää, että emme ole koskaan yksin, ”sillä Isä taivainen näkee lapsen pienoisen”. Onko liberaalin kristityn silti helpompi löytää yhteinen sävel sen ateistin kanssa, jonka maailmassa ei ole valvovia silmiä? Perinteisen kristillisyyden mukanaan tuomat pyhyyteen ja auktoriteettiin liittyvät tunteet maistuvat karvailta yrteiltä makeaan hoivaetiikkaan tottuneelle. Juuri siksi jumalakuva on niin tärkeä ja samalla vaikea osa liberaalia kristillisyyttä. Jotain pyhyyttä siinä pitäisi olla, mutta kuitenkin sellaisella tavalla, että ei tule kenellekään paha mieli.
Mitä tapahtuu ihmisten väliselle yhteiselämälle, kun lyhytnäköinen liberaali teologia on poistanut silmät jääkaapin ovista? On muistettava, että valvovia silmiä ei poisteta siksi, että se olisi järkevää, vaan siksi, että ne tuntuvat loukkaavat yksilön vapautta (moraalinen intuitio). Järki tosin keksii sen jälkeen muitakin perusteita; kuten sen, että olisi hölmöä uskoa pilven päällä istuvaan ukkoon (mikä on teologisesti epärelevanttia, mutta ymmärrettävää, sillä karikatyyrit luovat tabuja, joiden tarkoituksena on pitää nurkat puhtaina).
En tiedä, mitä tapahtuu. Sen perusteella, mitä olen nähnyt, oletan, että yhteiskunnan koheesiota joudutaan entistä enemmän rakentamaan lainsäädännöllä. Mehän tiedämme, että on taloudellisen ja poliittisen vallan haltijoita, joiden mielestä se, mikä ei ole erikseen kiellettyä, on sallittua. Jos pyhyys- , auktoriteetti- ja lojaaliusvajetta paikataan lisää­mällä hoivaa ja vapauksia, tulokseksi saadaan a) lisää turvallisuusohjeita ja lain­säädäntöä, sekä b) ihmisiä, jotka ovat entistä haluttomampia hyväksymään mitään vastoin­käymisiä (engl. harm) elämäänsä.
Ihminen ei halua luopua vapauksistaan muutoin kuin pakon edessä tai saadessaan vastineeksi merkittävää turvaa ja huolenpitoa. Auktoriteetin, lojaaliuden ja pyhyyden nouseminen uudelleen merkittäviksi yhteisen moraalin määreiksi ei tässä mielessä ole näköpiirissä. Hoivaksi ja vapauksiksi typistetty hyvinvointivaltio pyrkii tekemään ne tarpeettomiksi. (Liberaali kirkko haluaisi kovasti olla siinä mukana, sillä konservatiivinen kirkko näyttää sössineen auktoriteettinsa, menettäneen lojaaliutensa ja syväjäädyttäneen pyhyytensä. Liberaalille kirkolle ei kuitenkaan ole mitään käyttöä, koska se ei lisää mitään arvoa mihinkään.) Mutta tilanne Suomessa voi milloin tahansa muuttua. Ihmisen luontainen moraalitaju kaipaa laajempaa makuvalikoimaa.

Mestarikokkia tarvitaan

Olisi hienoa, jos kristillinen kirkko voisi olla se ääni yhteiskunnassa, joka tarjoaa ihmisille tasapainoisen, kaikkia moraalitajun reseptoreita hivelevän aterian. Siksi luulen, että liberaalien ja konservatiivien on välttämätöntä tehdä kaikkensa, että yhteys ehtoollispöydässä ei katkea. Se edellyttää omien, voimakkaidenkin moraali-intuitioiden näkemistä juuri sellaisina, intuitioina. Uskon, että ateriointi yhdessä tekee meistä toisillemme enemmän ihmisiä. 

perjantaina, elokuuta 10, 2012

Rakas mutta vaikea yhteisö

Olen luvannut lomapäivien riesaksi muutaman kirjoitustehtävän, jotka tuntuvat juuri nyt ihan ylimääräisiltä, kun ruohonleikkuri kutsuu. Kaksi näistä kirjoituksista liittyy yhteisöllisyyteen. Siksi kaivoin esiin Vaeltajaan vuonna 2009 kirjoittamani pienen artikkelin, jonka julkaisen tässä. En ole saanut tästä kirjoituksesta mitään palautetta koskaan keneltäkään. Tämä ei todellakaan ole mikään poliittinen pamfletti, vaan henkilökohtainen tilitys. Ehkä sitä ei tarvitse sen tähden kommentoidakaan.


Rakas mutta vaikea yhteisö

Arto Antturi, Vaeltaja 1/2009

Jos sallit, jaan kanssasi jotain siitä, mitä koen, kun ajattelen yhteisöä.

Ranskalainen filosofi ja historioitsija Élie Halévy (1870-1937) esitti 1. maailmansodan jälkeisestä sosialismista pessimistisen arvion: ”Sosialistit uskovat kahteen asiaan, jotka ovat täysin erilaiset ja ehkä jopa vastakkaiset: vapauteen ja järjestäytymiseen.” Toinen ranskalainen filosofi, Maurice Blanchot (1907-2003) kipuili saman asian kanssa yli puoli vuosisataa myöhemmin: ”’Kommunismi’ ja ’yhteisö’ ovat varmaankin päätepisteitä siinä mielessä, että historia ja siihen liittyvät valtavat pettymykset esittelevät ne meille tuhoakin suurempana onnettomuutena” (teoksessa La communauté inavouable, 1983, suom. Tunnustamaton yhteisö, Loki-Kirjat 2004). Blanchot oli kuulemma erakko, joka haaveili yhteisöstä. Ainakin hän kirjoittaa kauniisti läheisen ihmisen kuolemasta ja rakastamisen vaikeudesta.

Jossain mielessä minusta tuntuu, että pettymys sosialismiin ja kommunismiin on luonteeltaan samankaltaista kuin pettymys kirkkoon (kirkkoihin) kristillisen yhteisön rujona vääristymänä. ”Jeesus puhui Jumalan valtakunnasta, mutta syntyi kirkko”, toistellaan. On meillä tietysti sekin ajatus, että kirkko on juuri rujoutensa vuoksi Kristuksen ruumis. Mutta vain harvalle meistä oma seurakunta – jonka kuitenkin tulisi olla universaalin kirkon paikallinen ilmiasu – on Jumalan valtakunta maan päällä. Vierauden tunteeseen on erilaisia syitä, mutta en juuri nyt ole niistä kiinnostunut.

Nähdäkseni pettymys yhteisöihin ja sen kanssa samanaikainen ja jopa samansuuntainen yhteisöllisyyden kaipaus on kulttuurinen tila. Fiksut poliitikot puhuvat sujuvasti yhteisöllisyyden tukemisesta. Yksinäisyys ja irrallisuus tunnistetaan kansan henkisen pääoman ehdyttäjiksi. (Vai tunnistetaanko?) Yhteisöllisiä kulttuurin muotoja ihastellaan ja käydään katsomassa.

Mutta oikeita yhteisöjä keskuudessamme karsastetaan. Niitä jopa pelätään. Niiden toimintavapautta ollaan valmiita rajoittamaan ja niiden oikeutta kasvattaa lapsia kauhistellaan. Ei ehkä olisi kovin mahdotonta saada kadunmieheltä lupa sulkea häkkiin kaikki sellaiset, jotka aikovat itse kasvattaa lapsensa.

Sosiologeilla on omat määritelmänsä yhteisölle. Puolalaissyntyisen Zygmunt Baumanin (s. 1925) mukaan yhteisö on samanmielisten kokonaisvaltainen liittoutuma, joka on yhtä mieltä jostakin, mistä muut oletettavasti ovat eri mieltä ja jolla on valta ja mahdollisuus olla arvostamatta tai uhmata kaikkea samanmielisyydestä poikkeavaa. Kuka sellaista kaipaa – tai edes sietää? Agraari-Suomi, pikkukaupungin tai kyläyhteisön ahdasmielisyys toimii tehokkaana pelotteena ”notkeaa modernia” todellisuutta elävälle nykyihmiselle. Ei kai kukaan halua palata nuoruutensa Mäntsälään tai Poriin, jossa erilaisuus oli paitsi häpeä myös synti? Jos yhteisö ja yksilön vapaus pitää missään merkittävässä määrin asettaa vertailuun tai niiden välillä tehdä valintaa, osoittaa tervettä itsetuntoa ja hyvää kansalaisuutta valita sittenkin yksilö. Juuri siksi on Salatut elämät.

Sosialismi oli epäonnistunut, mutta välttämätön kokeilu hukatun yhteisön uudelleen löytämiseksi. Sen tilalle on tullut jotain paljon parempaa ja samalla paljon vaarallisempaa.

Ehkä vähän kadehdin kolmekymppistä hyvin koulutettua myyntialan ammattilaista, joka on karistanut yltään esi-isiensä kristillisyyden kuin käärme vanhan nahkansa ja hankkii sen tilalle uuden henkisyyden tribal-tatuointeja. Hengellisyys on yksilöllinen valinta. Se luo yksilön elämään sarjan vaihtuvia yhteisöllisiä elämyksiä, jotka on kuitenkin melko vaivattomasti vaihdettavissa uusiksi ja ajankohtaisemmiksi. Kirkon edustaja on hänelle reliikki, käsittämätön kummajainen, jota siedetään, jos tämä esittää siedettäviä yksilöllisiä mielipiteitä (ja oman uskottavuutensa pelastaakseen haukkuu edustamansa yhteisön vanhoilliseksi), mutta joka kirkuen julistetaan yhteiskunnan viholliseksi, jos tämä osoittautuu alkuyhteisönsä edustajaksi. Sillä Z. Baumanin määritelmä yhteisöstä sopii oikein hyvin yhteen alkukirkon kanssa. Meidän identiteettimme kristittyinä on peruuttamattomasti sidottu yhteisölliseen todellisuuteen, jonka jopa oma elämäntapamme ja vakaumuksemme kiivaasti kieltää.

Juuri tässä on tuskani ja haikeuteni. Minusta tuntuu, että luovumme liian helpolla, jos suostumme vain myötäilemään ”notkean modernin” reunaehtoja yksilön koskemattomuudesta ja rajojen vaarallisuudesta. Emmekö juuri nyt tarvitsekin edes pienen joukon ihmisiä, joka on valmis astumaan yhteiskunnan ulkopuolelle, sen pilkattaviksi, väärinymmärretyiksi, merkiksi ja varoitukseksi muille? Haluan olla osa tuota joukkoa. En kaipaa laumasielujen lammasmaista nyökyttelyä tai suvaitsevaisuuspoliisien hyväksyntää. Eivät vain lapset tarvitse rajoja. Jokainen ihminen tarvitsee rajan ja pyhyyden tajua. Sitä ei voi toiselle osoittaa, ellei itse seiso sillä rajalla.

Mutta en haluaisi olla tyhmä. Ja siksi vetäydyn.

”Laki ei koske sitä, joka on rikkovinaan lakia yksin, joten laki edellyttää yhteisöä”, muistuttaa Maurice Blanchot teoksessaan Tunnustamaton yhteisö. Kristus ei tullut tuomaan lakia, vaan täyttämään sen, että me saisimme elää vapaina. Kristinuskon yhä uudelleen toistuva outo vääristymä on se, että Kristuksen luoma yhteisö kerta toisensa jälkeen valitsee vapauden sijaan lain. Ehkä Kristus todellakin oli ensimmäinen sosialisti uskoessaan kahteen niin vastakkaiseen asiaan: lakiin ja vapauteen.

Blanchot tutkii kirjailija Marguerite Duras’n kertomusta La maladie de la mort (Kuolemansairaus). Se on eräänlainen rakkauskertomus: ”Mies on vapaaehtoisesti jättäytynyt rakkauden piirin ulkopuolelle. Häntä ei rakasteta, koska hän on aina halunnut varjella vapauttaan olla rakastamatta. Hän tekee näin ’kartesiolaisen’ virheen, jonka mukaan tahdon vapaus Jumalan vapauden jatkeena ei voi eikä saa jättäytyä intohimojen väkivallan kumottavaksi.” Rakkaus siis pyrkii kumoamaan vapauden ja siksi se on torjuttava? Enää eivät olekaan vastakkain vapaus ja yhteisö, vaan vapaus ja rakkaus, sillä yhteisöä ei tässä merkityksessä luokaan laki vaan kommunikaatio, jakaminen. Kumman valitsemme, vapauden vai rakkauden? Olen vakuuttunut, että voimme valita vapauden vain valitsemalla ensin rakkauden. Voi olla, että rakkauden valitaksemme meidän on ensin suostuttava vapauteen.


sunnuntaina, kesäkuuta 03, 2012

Herätyspuhetta Pyhän Kolminaisuuden päivälle

Saarna Vanhassa kirkossa 3.6.2012
Efesolaiskirje 1:3-14
Matteus 28:16-20

Kesäkuun alun vihreydessä on hyvä syy laatia Kolminaisuuden päivän saarna Jumalan luomakunnan ylistykseksi. Kasvamisesta tässäkin saarnassa on kyse, mutta ei kasveista.

Sisäministeri Päivä Räsänen herätti närkästystä, kun hän sanoi Radio Dein haastattelussa, että Suomi tarvitsee hengellistä heräämistä: ”Kristittynä ajattelen, että kyllä me tarvitaan tässä yhteiskunnassa paljon rukousta esivallan puolesta, tämän yhteiskunnan puolesta, toinen toistemme puolesta. Tarvitaan sitä lähimmäisyyttä ja lähimmäisen tukemista. Hengellinen herääminen on kyllä aika hyvä sanakaksikko, mihin kiteytyy se, mitä ajattelen, että tämä yhteiskunta tarvitsee.”

Meidän ei tarvitse olla kaikesta samaa mieltä Räsäsen kanssa eikä ottaa mitään kantaa politiikkaan, kun sanon, että juuri tätä me haluamme tehdä Vanhassa kirkossa. Me haluamme rukoilla esivallan puolesta, yhteiskunnan puolesta, toinen toistemme puolesta. Me haluamme olla yhteisö, jossa lähimmäisyys voi toteutua. Ja jos sitä sanotaan hengelliseksi heräämiseksi, niin sitäkin toivomme ja rukoilemme.

On oikeastaan hämmästyttävää, miten karkeasti nykypäivän suomalainen media ja ihmiset suhtautuvat tähän viestiin. Yksi tuttu kommentoi Räsäsen sanomisia, että kyllä pakanatkin voivat olla ihan yhtä hyviä ihmisiä kuin kristityt. Toinen muistutti, että kristityt ovat itse pilanneet hengellisen herätyksen käsitteen niin, että se aiheuttaa ihmisissä vatsan väänteitä.

Koska Pyhän Kolminaisuuden päivä on Jumalan salaisuuden kunnioittamisen, uskon tunnustamisen ja uskosta iloitsemisen juhla, on hyvä katsoa, millä tavalla Raamattu perustelee tätä uskoa, ja vastaako se nykyihmisen oudoksuntaan. Efesolaiskirjeen sanat nostavat esiin kolme asiaa, joiden vuoksi kannattaa rukoilla hengellistä heräämistä.

1. Jokainen ihminen on yhtä arvokas

Tasa-arvoisuus, jokaisen ihmisen yhtäläinen arvo, on kirjattu YK:n ihmisoikeuksien julistukseen. Me pidämme sitä lähes itsestään selvyytenä. Viime aikoina on pyritty nostamaan esiin asioita, joiden valossa kirkko näyttäytyisi tässä asiassa takapajuisena, kun muu maailma sen sijaan edustaisi yhdenvertaisuutta. Mikään ei voisi olla kauempana totuudesta.

Kristityt pitävät kiinni elämän pyhyydestä oli sitten kyse vielä syntymättömästä lapsesta tai kuolevasta ihmisestä juuri siksi, että jokainen elämä on yhtä arvokas. Kristilliset kirkot tekevät hellittämättä lähetystyötä ja kehitysaputyötä juuri siksi, että jokaiselle ihmiselle kuuluu evankeliumi ja ihmisoikeudet. Raamattu asettaa kaikki ihmiset Jumalan edessä samaan asemaan.

“Jo ennen maailman luomista hän on valinnut meidät Kristuksessa olemaan edessään pyhiä ja nuhteettomia Kristuksesta osallisina. Rakkaudessaan hän näki hyväksi jo edeltä määrätä meidät yhteyteensä, omiksi lapsikseen, Jeesuksen Kristuksen tähden.”

Tätä efesolaiskirjeen kohtaa on joskus luettu niin, että Jumala valitsisi jotkut ihmiset jo ennen syntymään omikseen ja toiset taas jäisivät ilman mitään mahdollisuuksia. Siitä tässä ei ole kysymys. Jumala on valinnut ihmiset pelastukseen. “Jumalan tahto on, että kaikki ihmiset pelastuisivat”, sanoo Raamattu. Ja: “Jumala on rakastanut maailma niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, ettei YKSIKÄÄN, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.”

Jokaisen ihmisen ainutlaatuinen ihmisarvo ei toteudu niin, että siitä sovitaan YK:ssa tai niin, että sitä opetetaan kouluissa. Ne molemmat ovat hyviä asioita, mutta jos ihmiset pitävät yhteistä sopimusta ja opetusta vain kulttuurin sidottuina ja ihmisten keksiminä asioina, ne voidaan tarpeen tullen myös muuttaa. Mutta Jumala on luonut jokaisen ja tahtoo jokaiselle hyvää. Jos tämä perusta unohtuu, kouluopetus jää ulkoa opetteluksi ja ihmisoikeuksien julistuksesta tulee poliittista kauppatavaraa.

Me tarvitsemme hengellistä heräämistä, että kukaan ei halveksisi toisen ihmisen elämää.

2. Jokainen epäonnistuu joskus

Tuttavani kommentoi Räsäsen sanomisia muistuttamalla siitä, että pakanatkin voivat olla ihan yhtä hyviä ihmisiä kuin kristityt. Hänen käsityksensä oli ilmeisesti se, että kristillisyys tarkoittaa moraalista ylemmyyttä. Siis sitä, että kristityt ovat parempia ihmisiä kuin muut. Tai luulevat olevansa.

Tämä on yksi kaikkein voimakkaimmista vastaväitteistä kristillisyyttä kohtaa meidän aikanamme. Kristittyjä epäillään fanaattisuudesta. Kun ihmisestä tulee kristitty, hänen odotetaan alkavan esittää jyrkkiä mielipiteitä televisio-ohjelmista ja elokuvista, erilaisista yhteiskunnallisista ryhmistä, homoista, liberaaleista, muiden uskontojen edustajista jne. Juuri tällaisia asioita useimmat ihmiset pitävät uskonnollisena fanaattisuutena. Sitten kristityt asetetaan janalle, jonka toisessa ääripäässä ovat nämä fanaatikot ja toisessa ääripäässä nimikristityt. Mitä enemmän kristitty, sitä fanaattisempi, ajatellaan.

Mutta asia ei ole näin, ei todellakaan. Tällaisen ajattelun ongelma on siinä, että kristillisyys samastetaan siinä moraaliin. Sen mukaan parhaat kristityt olisivat kuin Jeesuksen ajan fariseukset, moralisteja, innokkaita sääntöjen vartijoita.

Kristillinen usko ei ole moralismia ja poliittisia mielipiteitä. Sen perustana on usko jokaisen ihmisen syntisyyteen ja Kristuksen sovitustyöhön. ”Kristuksen veressä meillä on lunastus, rikkomustemme anteeksianto.” Mitä ’enemmän kristitty’ joku on, sitä enemmän hän on tietoinen omasta syntisyydestään ja Jumalan armosta. Tämä tietoisuus luo syntisten välisen solidaarisuuden, yhteyden, jossa kukaan ei voi asettua toisen yläpuolelle.

Me tarvitsemme armottoman ajan keskellä hengellistä heräämistä, että jokainen epäonnistunut saisi uuden mahdollisuuden.

3. Ihmisellä on päämäärä

Suuri osa liike-elämän valmennuksesta perustuu päämäärätietoisuuden lisäämiseen. Visio ja strategia ovat tulleet työelämään myös siellä, missä ei olla suoraan tekemisissä bisneksen kanssa. Valmennus tekee menestyjiä. Jotkut ovat kyllästyneet tällaiseen puheeseen. Puhutaan kilpailuyhteiskunnasta ja sen ahdistavuudesta. Kaivataan rauhoittumista, omaa tilaa ja sitä, että saa vain olla. Mutta johtaako se ojasta allikkoon? ’Vain oleminen’ voi olla kavalaa. Se täyttyy jollain. Jos elämä on kohdallaan, oleminen täyttyy hyvistä asioista, läheisistä ihmisistä, hyvistä harrastuksista, toisten palvelemisesta.


Aina elämä ei ole kohdallaan. Elinkeinoelämän valtuuskunnan (jonka toimisto sijaitsee aivan Vanhan kirkon naapurissa) raportin mukaan vuonna 2010 Suomessa oli 32 500 ulkopuolelle joutunutta 15-29-vuotiasta, jotka eivät ole mukana missään, eivät edes työttöminä työnhakijoina. Heistä ollaan huolissaan, mutta kukaan ei oikein tiedä, keitä he ovat ja mitä pitäisi tehdä. Ehkä he pelailevat ystäviensä kanssa tietokonepelejä ja tulevat toimeen vanhempiensa rahoilla. Kuka saa heihin yhteyden? Kuka ottaa käyttöön tämän valtavan, käyttämättömän voimavaran? Jollakin ajatuksilla ja tavoitteilla heidän olemisensa täyttyy.

Jumala on luonut jokaisen heistä ainutlaatuiseksi, arvokkaaksi persoonaksi. Kukaan heistä ei ole täydellinen, eikä tarvitsekaan olla. Mutta jokaiselle heistä kuuluu sanoma Jumalan rakkaudesta, joka antaa elämälle perustan, mutta myös päämäärän. ”Jumala on myös antanut Kristuksessa meille perintöosan.” Tämä päämäärä sulkee sisäänsä ja asettaa oikeaan suhteeseen jokaisen ajallisen tavoitteen.

Kasvusta on kysymys

Sanoin alussa, että kasvillisuudesta on hyvä puhua, kun ylistämme Jumalan salaisuutta. Ja siitähän tässäkin on kysymys, kansamme kasvusta, nuorisosta. Moni isä, äiti tai isovanhempi täällä kirkossa on rukoillut ja rukoilee uuden sukupolven varjeltumista ja menestystä. Siihen rukoukseen ja haluamme Vanhassa kirkossa sitoutua ja siinä pysyä uskollisina.

Jumalan olemus on meille yhtaikaa salattu ja ilmoitettu. Emme koskaan saa kuvitella omistavamme tai pystyvämme määrittelemään Jumalaa. Mutta me saamme aina olla varmoja siitä, millainen hän on, sillä hän on itse ilmoittanut itsensä meille Jeesuksessa. Tämä on suuri ihmettelyn ja ilon aihe, joka tulee kertoa kaikille. Sen tähden meidän kristittyjen on juuri nyt hyvä uudistaa sitoutumisemme Jeesuksen antamaan käskyyn: ”Menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni.”

tiistaina, huhtikuuta 10, 2012

Ylös nouseminen, sen sanominen ja kirjoittaminen

Päätin, että kirjoitan jotain. Se ei ehkä ole siinä mielessä fiksua, että kalenteri osoittaa kolmen muun kirjoitelman tai tuotoksen määräpäivää tälle viikolle. Olen kuitenkin joskus hyötynyt siitä, että kirjoitan ajatuksia auki. Pakko nimittäin on tunnustaa, että tiettyä ylikuormituksen aiheuttamaa tukkoisuutta on havaittavissa juuri nyt. Siis omassa ajattelussa.

Yksi syy blogiin palaamisessa on ehkä myös kyllästyminen facobookiin. En tosin roiku siellä jatkuvasti, pikemminkin satunnaisesti. Huomaan, että sinne kertyneistä tapahtumista suurin osa on kutsuja joihinkin Tampereella tai muualla toisissa maailmoissa järjestettäviin konsertteihin. Kuka niitä oikein lähettää? Enhän mä ehdi istua edes kaikissa omissa kirkoissa järjestettävissä konserteissa.

Toisin sanoen facebookista on tullut mainoskanava. Olen itsekin käyttänyt sitä tapahtumien mainostamiseen. Kaikesta tulee mainoskanava, jos siellä on ihmisiä. Pitäis saada ihmiset tulemaan juuri meille. Pitäisikö todella? Vai olisko parempi, että ihmiset löytäisivät meille sattumalta? Että meitä ei olisi mainostettu missään, eikä kukaan oikein ihan tarkkaan tietäisi, mitä siellä tapahtuu tai missä se on. Mutta jonkun kaveri olisi kuulemma käynyt siellä. Tai jotain vastaavaa.

Pääsiäispäivän saarnasta. Kirjoitin saarnan lauantaina puhtaaksi, kävin printtaamassa sen toimistolla ja vein aamua varten valmiiksi kirkkoon. Sitten tulin kotiin, kävin lenkillä ja saunassa, ja katsoin uutiset ja sen jälkeen alkanutta elokuvaa, en enää muista mitä. Olin kotona yksin, kun lapset olivat keskenään mökillä ja Tiina työmatkalla. Puolenyön aikaan juhlistin pääsiäispäivän koittoa pienesti ja menin nukkumaan. Aamulla heräsin ennen kellon soittoa noin seiskalta. Tajusin, että saarna ei nyt toimi sellaisena. Luin pääsiäisyön Raamatun tekstejä aamiaista syödessäni.

Kävellessäni kirkolle puoli yhdeksän aikaan rakensin saarnan mielessäni uusiksi. Päätin sittenkin puhua pääsiäisaamun peloista. Vartijat pelästyivät enkelin ilmestymistä. Naiset pelästyivät myös, vaikka enkeli rauhoittelikin heitä. Ja vielä poistuessaan haudalta he olivat peloissaan ja riemuissaan. Pelko on nähdäkseni hyödyllinen tunne, ainakin eloonjäämisen kannalta. Ei pelko itsessään ole paha asia. On monta hyvää syytä pelätä myös ylösnousemuksen ihmettä. Tietysti kahden Marian pelko oli täysin toisenlaista kuin hautaa vartioineiden sotilaiden pelko. Mariat olivat paikalla rakkauden vuoksi. Ja rakkaus kuulemma poistaa pelon. (Tätä lausetta ei pitäisi toistella jonkinlaisena absoluuttisena faktana, ettei tule väärinkäsityksiä ja pettymyksiä.)

Pääsiäisaamun pelko ei siis ole kauhua, kuten joku saarnajatkoilla sanoi, vaan toisenlaista, kunnioitusta herättävää pelkoa. Varmaan sitä voi sanoa jumalanpeloksi. Oman pienuuden tunnustamista suuren ihmeen edessä. Pelko on ikäänkuin riemun sisällä oleva mauste, joka vie ilon paljon syvemmälle. Pelkkä ilo jää usein pinnalle ja haihtuu nopeasti. Tätä en kai sanonut saarnassa, mutta se tuli nyt mieleen. Ehkä olis pitänyt sanoa.

Toisena pääsiäispäivänä eli maanantaina otin vastaan kaksi pastoraalitutkinnon saarnanäytettä. Oli oikeastaan kiva päästä vertailemaan samasta evankeliumitekstistä tehtyjä saarnoja. Toki kumpikin oli sellaisenaan kiinnostava ja kuuntelemisen arvoinen. Illalla ehdin vielä Jukka Leppilammen konserttiin Vanhaan kirkkoon. Siellä oli tupa täynnä väkeä! Oli hienoa, että lyhyellä varoitusajalla koottu konsertti löysi kuulijansa. Olisko facebook-mainonnalla ollut osuutensa tässä?

Pidin konsertin päätteeksi iltarukoushetken Jukan kanssa suunnitellulla tavalla. Konsertin jälkeen luokseni tuli hieman pälyilevän näköinen nuori mies, jolla oli kuulemma minulle sana Jeesukselta. Hyvin ystävällisesti hän kysyi, halusinko kuulla sen. Ajattelin, että hohhoijaa, kaipaankohan nyt tällaista. Salissa oli paljon muitakin ihmisiä, joilla oli asiaa ja joiden kanssa olis ollut kiva vaihtaa muutama sana. Menimme kuitenkin sivuportaikkoon ja annoin kaverin kertoa asiansa. Viesti oli, kuten arvelinkin, kielteinen. Kaikki mitä olin sanonut rukoushetkessä ei kuulemma ollut Jeesuksen mielen mukaista. No, varmaan niinkin. Ei kai sitä aina kaikki ole ihan tiptop. Otetaan palaute vastaan. Tosin viestiin ei sisältynyt tarkempaa selvitystä siitä, mikä juttu häntä oli häirinnyt, joten oppimiskokemusta tästä ei helposti saa aikaan.

Jäin kuitenkin miettimään taas tätä. Olenhan tosin entisessä elämässäni tottunut saamaan vastaavanlaisia viestejä. Siinä on käynyt niin, että herkkä uskovainen ihminen tulkitsee sydämen liikkeensä Jeesuksen puheeksi. Vaikka kuinka pappina tiedän ja tunnen tämän mekaniikan, se tuntuu silti pahalta. Jeesuksen valtuuksin puhuminen on aika kova juttu. Jos on vähänkään jumalanpelkoa jäljellä, edes se teoreettinen mahdollisuus, että sen epävakaan persoonallisuuden alta pilkistää edes pieni osa Jeesuksen omaa ääntä, pysäyttää. Kaveri tuskin ymmärsi, mitä hän on tekemässä. Kun hän kertoi, että ei ole luterilaisen seurakunnan jäsen, mulla ei tietenkään ole asiaan sen enempää sanomista. Toivottavasti joku hänen omassa seurakunnassaan ottaa tämän asian puheeksi.

Ehkä oppimiskokemus liittykin tähän. Meidän pappien puheita kuunnellaan Jeesuksen valtuuksin esitettyinä. Ei pidä puhua mitä tahansa, vaikka olisikin kaksi tilaisuutta juostuna ja kolmanteen tulee vähän myöhästyneenä. Toisaalta kokemus myös muistutti siitä, miten tärkeää on olla esiintymättä Jeesuksen äänenä. On kaikin puolin reilumpaa puhua omana itsenään verhoamatta omia tunnelmia jumalalliseksi viestiksi. Sama koskee myös meitä pappeja. Olla henkilökohtainen, olla Jumalan asialla. olla oma itsensä.

sunnuntaina, huhtikuuta 01, 2012

Kuka kelpaa

[Saarna Vanhassa kirkossa palmusunnuntaina 1.4.2012]

Kuka saa tulla kirkkoon? Kysymys ei ole keksitty, vaan se löytyy hieman toisessa muodossa psalmista 15: ”Herra, kuka saa tulla sinun temppeliisi?” Psalminkirjoittaja myös vastaa kysymykseen. Rabbiinisen opetusperinteen mukaan kyseessä on lain ydinsisällön kiteyttäminen 11 kohtaan. Hieman lyhyempi, kuuden kohdan tiivistelmä löytyy Jesajalta 33:15. Ja jos kaipaa vielä yksinkertaisempaa kiteytystä, profeetta Miika 6:8 supistaa lain kolmeen kohtaan.

Jeesukselle tämä kysymys oli tärkeä. Saman rabbiinisen perinteen jatkajana hän esitti kahden kohdan kiteytyksen: rakasta Herraa, Jumalaasi, yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Se, joka täyttää lain, saa tulla temppeliin.

Mutta kysymykseen liittyy pari vastaväitettä. Ensinnäkin: Ketä kiinnostaa? Ja jos kiinnostaa, mitä tämä käytännössä tarkoittaa? Siksi muotoilen kysymyksen uudestaan: Kuka kelpaa Jumalalle? Sehän tarkoittaa samaa. Kuka on arvollinen tulemaan Jumalan eteen? Ja vastaukseksi ei riitä, että se, joka täyttää lain, vaan ihan konkreettisesti meistä tämän seurakunnan jäsenistä: Kuka kelpaa?

Kysymys on sikäli ajankohtainen, että tiedotusvälineissä on viime aikoina käsitelty näyttävästi sopivan käyttäytymisen rajoja työelämässä ja taloudessa. Ja sillä näyttää olevan liittymäkohtansa tapahtumiin eräänä pääsiäisenä Jerusalemin temppelialueella.

Sanon nyt heti painokkaasti, ettei kenenkään tarvitse jännittää, että saarna ei ole paikka, jossa yksityisten ihmisten asioihin puututaan, olivatpa he sitten kuinka julkisesti tunnettuja tahansa. Olen tietoinen siitä, että papit eivät ole aina muistaneet tätä periaatetta. Toki saarnassa on sopivaa ja varmaan odotettavaakin, että tartumme niihin sanoihin ja ajatuksiin, joita julkisuudessa esitetään, puuttumatta kenenkään henkilöön. Tämä saarna ei siis käsittele kenenkään pääjohtajan tai puheenjohtajan tekemisiä tai tekemättä jättämisiä, joista emme tiedotusvälineiden välittämien tietojen perusteella lausua mitään tuomiota. Mutta haluaisin, että tämä saarna käsittelee sitäkin enemmän niitä asioita, jotka ovat taustalla, oikeudenmukaisuutta ja laupeutta.

Jeesus suuttui rahanvaihtajille

Temppelialueella tapahtuu kaksi suuttumista, Jeesuksen ja lainopettajien. Tosin Jeesuksesta ei sanota, että hän suuttui. Evankelista vain kuvaa hänen tekemisiään. Se riittää. Jeesus kaatoi pöytiä. Se ei ole sopivaa, eikä rakentavaa. Silti – ja juuri siksi – Jeesuksen käytös on innostanut niin monia. Me ymmärrämme välittömästi, että vääryyttä ja riistoa vastaan pitääkin nousta rohkeasti. Mutta en usko, että meitä kutsutaan tässä(kään) vain ulkoisesti jäljittelemään Jeesuksen käytöstä, vaan ymmärtämään Jumalan valtakuntaa. Valtakunnan asian vuoksi Jeesus kaatoi pöytiä.

Temppelialue oli laaja ja siinä oli monta sisäkkäistä osaa. Pakanoiden esipihalle sai nimityksen mukaisesti tulla kuka tahansa. Kauniin portin kautta kuljettiin naisten esipihaan, jonne oli tervetullut kuka tahansa kansan jäsen. Raskaan pronssisen Nikanorin portin kautta kuljettiin edelleen Israelilaisten esipihaan. Sinne kansa, siis miehet, kokoontuivat temppelipalvelusta varten. Pappien esipihalla sijaitsi uhrialttari ja sinne saivat mennä vain papiston jäsenet. Tämän viimeisen esipihan perällä sijaitsi itse temppeli, joka oli melko pieni rakennus. Sen sisällä oli pyhä ja kaikkein pyhin, jonne ylipapilla oli lupa mennä vain kerran vuodessa, suurena sovituspäivänä.

Pakanoiden esipihalla oltiin siis vielä melko kaukana pyhyydestä. Siellä sijaitsivat temppelipalveluksen kannalta välttämättömät rahanvaihtopöydät ja kyyhkyskojut. Juutalaisten kuului nimittäin maksaa puoli sekeliä temppeliveroa. Veroa ei voinut maksaa tavallisella hopealla, vaan erityisesti leimattuna temppelisekelinä. Rahaa oli siis vaihdettava. Ei se ollut Jeesuksen raivon kohteena. Jeesushan hyväksyi verojen maksamisen. Mutta rahanvaihtajat velottivat palveluistaan palvelumaksun. Ja jos maksaja toi suuremman hopearahan, kuin oli tarpeen, he veloittivat myös palautusrahan maksamisesta. Ei sekään ehkä vielä ollut sinänsä väärin. Perityillä maksuilla kustannettiin temppelin ylläpitoa ja muita yhteisiä hankkeita. Mutta systeemiä oli mahdollisuus käyttää täysin itsekkäisiin ja ahneisiin tarkoituksiin. Ja sitä käytettiin. Uhrilahjaksi tarkoitettujen kyyhkysten myyntiin liittyi vastaavanlaisia piirteitä.

Jeesukselle se ei sopinut. Hän oli tinkimätön suhtautumisessaan köyhien ihmisten hyväksikäyttöön, erityisesti jos tämä hyväksikäyttö tapahtui uskonnollisuuden tai hyvien tapojen nimissä. Tässä hän seurasi profeetta Jeremian julistuksen esimerkkiä: ”Te luotatte valheellisiin hokemiin. Eivät ne teitä auta. Tällaisia ovat teidän tekonne: te varastatte, murhaatte, teette aviorikoksia, vannotte väärin, uhraatte Baalille ja juoksette muiden jumalien perässä, joita ette edes tunne! Sitten te tulette tähän pyhäkköön, joka on minun nimelleni omistettu, ja sanotte minun edessäni: Me olemme turvassa! Kuitenkaan ette luovu kauhistuttavista teoistanne. Rosvojen luolanako te pidätte tätä temppeliä, joka on minulle omistettu? Siltä se minustakin näyttää, sanoo Herra”, julisti profeetta Jeremia.

Kuka siis saa tulla Herran temppeliin? Kuka kelpaa Jumalalle? ”Se joka ei vaadi lainasta korkoa eikä ota vastaan lahjuksia viattoman vahingoksi.” Se, joka hoitaa liiketoimensa toisten ihmisten parhaaksi.

Lainopettajat suuttuvat Jeesukselle

Näin Matteus todella sanoo. ”Jeesuksen luo temppeliin tuli sokeita ja rampoja, ja hän paransi heidät. Mutta kun ylipapit ja lainopettajat näkivät, mitä kaikkea hämmästyttävää hän teki, ja kuulivat lasten kuutavan temppelissä: ’Hoosianna, Daavidin Poika!’ he suuttuivat.” Mistä he oikein suuttuivat? Siitäkö, että Jeesus häiritsi laillista ja kaiken järjen mukaan hyödyllistä kaupankäyntiä? Se olisi ollut ymmärrettävää ja odotettua. Mutta Matteus kertoo asian toisin. Suuttumuksen aiheutti rampojen parantaminen ja lasten huutelu. Tämä on mielenkiintoista.
Oliko niin, että lainopettajat olivat lukeneet profeettansa hyvin ja ymmärsivät Jeesuksen oikeutetun suuttumuksen kaupankäyntiä kohtaan? Se on itse asiassa melko uskottavaa. Oli virkistävää ja raikasta, että löytyi tällainen maalaisprofeetta, joka pisti asioihin vähän vauhtia ja järjestystä. Kyllä nykypäivänkin julkisuus kohtelee myönteiseen sävyyn sellaista, joka uskaltaa panna ranttaliksi ja tölviä pisnesmiehiä.

Mutta kun Jeesus ryhtyi parantamaan rampoja ja lapset alkoivat huutaa hoosiannaa, jokin raja ylitettiin. ”Kuuletko mitä nuo huutavat?” Vähän aiemmin Jeesus oli ratsastanut aasilla Jerusalemiin ja öljymäellä hänen oppilaansa olivat huutaneet hänelle hoosiannaa. Kun kaupungissa oli juhlien aikana valtava väenpaljous, huomasiko sitä edes kukaan? Lapset huomasivat ainakin ja yhtyivät opetuslasten lauluun. Heille jäi hoosianna päälle. Kun he sitten näkivät Jeesuksen temppelissä, se tuli kuin itsestään. (Siksi olisi niin tärkeää opettaa lapsille hengellisiä lauluja mahdollisimman varhain.)

Jotkut selittäjät ovat ihmetelleen, mitä lapset tekivät temppelin esipihalla. Joskus opetuslapsiin viitataan sanalla lapset. Olisiko tässäkin tarkoitettu opetuslapsia? Se ei kuitenkaan ole mahdollista: ”Lasten ja imeväisten suusta sinä olet hankkinut kiitoksesi?” Se voi tarkoittaa vain pikkulapsia. Tämä ei ole ainoa paikka, jossa Jeesus kohtaa lapsia ja lapset kohtaavat Jeesuksen. Eräs skottilainen kirjailija on sanonut, että sellaisen ihmisen kristillisyyttä ei kannata ottaa tosissaan, jonka oven tai puutarhan portin luona lapset pelkäävät leikkiä.

Kuka siis saa tulla Herran temppeliin? Kuka kelpaa Jumalalle? - Rammat, sokeat ja lapset. Kaikki, joilla ei ole, millä maksaa. Köyhälläkin saattoi olla juuri ja juuri varaa temppeliveroon ja yhteen kyyhkyseen, jos hänellä oli työ ja toimeentulo. Mutta sokeat, rammat ja lapset ovat toisten hyväntekeväisyyden varassa.

Lopuksi

Mitä tästä olisi ajateltava? Jeesus oli juutalainen rabbi, lain opettaja, joka itse noudatti lakia. Mutta samalla hän oli se, joka käänsi uuden lehden ihmiskunnan historiassa. Kohtaus Jerusalemin temppelin esipihalla esittää meille sekä taakse jäävän, että esiin kääntyvän lehden. Taakse jäävällä lehdellä pätee vielä Vanhan testamentin, Psalmien ja profeettojen sana: noudata lakia, ole oikeudenmukainen, tee hyvin, niin kelpaat Jumalalle. Ei Jeesus tullut tätä kumoamaan, sillä laki on edelleen voimassa – sekä maallisessa että hengellisessä mielessä.

Mutta Jeesus käänsi uuden lehden. Hänen toiminnassaan esiin murtautuu lasten, köyhien ja heikkojen valtakunta. Se on valtakunta, jonka kansalaiseksi pääsee vain syntymällä uudestaan, tulemalla lapseksi, köyhäksi. Sitä valtakuntaa me tänään juhlimme. Tämän valtakunnan kuningasta ja ylipappia me seuraamme, kun hän ratsastaa kohti ristiä. Meidän vuoksemme. Että sinä saisit tulla, olitpa kuka tahansa. Hän rukoilee joka hetki sinunkin puolestasi. Tule ja ota hänet ja vastaan tänään täällä.

keskiviikkona, maaliskuuta 14, 2012

Älyllistä keskustelua jakolinjojen sijaan


[Kirkko ja kaupunki, Mielipiteet 14.3.2012]

Päätoimittaja on juuri niin hullaantunut tiedotusmonopolistaan kuin aikuinen mies voi olla omistaessaan kylän isomman pyssyn. Jako liberaaleihin ja konservatiiveihin, hyviin ja pahoihin, käy vaivattomasti (K&K 7.3.). Konservatiiviksi ei kuulemma juuri kukaan halua ilmoittautua. Mitähän mahtaa tapahtua sille, joka haluaa?

Ilmoittaudun mielelläni konservatiiviksi. "Jos et 20-vuotiaana ole liberaali, sinulla ei ole sydäntä. Jos et 40-vuotiaana ole konservatiivi, sinulla ei ole aivoja", kerrotaan Winston Churchillin sanoneen. Konservatiivisuus on järkevää ja välttämätöntä rauhan, sovun ja hyvinvoinnin kannalta. Jokainen (tai lähes jokainen) ymmärtää sen. Ja se, joka haluaa säilyttää jotain arvokasta, ymmärtää myös, että uudistuksia tarvitaan.

Käydessäni lokakuussa Rooman Sant' Egidion yhteisössä, pohdimme siellä muiden pohjoismaalaisten kanssa, miten aina käykin niin, että innostus ja oivallus kirkon sanoman merkityksestä tälle päivällä putoaa kotimaahan palatessa kirkkopoliittisen keskustelun juoksuhautoihin. 

Seppo Simola on erikoistunut tähän masentamiseen. Se ehkä on tarkoituskin, saada eri mieltä olevat voimaan niin pahoin, että he ulostuisivat itsestään. Toki se samalla vahvistaa omaa hyvä-veli-verkostoa ja maine kasvaa. Vähättely, ylimielisyys ja vallan väärikäyttö johtavat kuitenkin aina umpikujaan, erityisesti kirkossa. 

Olisiko liikaa vaadittu, että päätoimittaja astuisi alas jalustaltaan ja antaisi meille mahdollisuuden älylliseen keskusteluun haastavista ja kiinnostavista säilyttämisen ja uudistamisen kysymyksistä? Siihen tarvitaan kaikkia, aivan erityisesti niitä, jotka tajuavat olevansa konservatiiveja.