maanantaina, marraskuuta 21, 2011

Kaikki oikealle puolelle!

Tämän saarnan halusin pitää Tuomasmessussa tuomisunnuntaina. Kun puhuin ilman paperia vain pieni muistiinpanolappu kädessä, ihan kaikkea en sanonut, mitä oli mielessä. Pidän pääkohdin tämän saman saarnan keskiviikkona 23.11. klo 20 Agricola-messussa. Tule kuulemaan, niin saat äänenpainot ja väliheitot kaupan päälle. Ja muutenkin kannattaa tulla, koska Agricola-messu on jotain aivan uutta ja hienoa!

1. Mitä evankeliumi sanoo?

Tuomiosunnuntain evankeliumin Matt. 25:31-46 voi tiivistää kuuteen kohtaan:
i. ”Kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan.” 
Siinä ei sanota: ”jos Ihmisen Poika tulee”. Kristillisen seurakunnan usko alusta alkaen tähän päivään asti on se, että näin tulee tapahtumaan. Joillekin tämä aiheuttaa maailmankuvallisen ongelman. Pitääkö asia todella käsittää ihan konkreettisesti vai riittääkö kuvaannollinen tulkinta? Jokaiselle ihmiselle väistämättä tulee loppu. Kun kuoleman tuolla puolella olevista asioista on joka tapauksessa puhuttava varovaisesti ja kuvakieltä käyttäen, voiko viimeisen tuomion ymmärtää yksittäisen ihmisen kuolemaan viittaavana kuvallisena ilmaisuna? Ok. Jos tällainen tulkinta auttaa sinua ymmärtämään, mitä Raamattu tällä kohtaa sanoo, se voi olla ihan hyvä. Raamatussa ja kristillisessä uskossa Ihmisen Pojan tuleminen on kuitenkin ymmärretty täysin konkreettiseksi, todelliseksi tapahtumaksi.

ii. ”Hän istuutuu valtaistuimelle."
Hän ei siis istu tuomioistuimelle. On merkille pantavaa, että evankeliumi ei missään kohdassa sano mitään tuomitsemisesta, tuomiosta tai tuomarista. Sen sijaan evankeliumi puhuu kuninkaasta ja valtaistuimesta.

iii. ”Hän erottaa ihmiset toisistaan."
Tässäkään ei siis puhuta tuomitsemisesta, vaan erottelusta. Käsitän asian niin, että kuninkaan ja tuomarin välillä pieni, mutta merkittävä ero. Tuomarin kuuluu toteuttaa lakia, joka hänen päätäntävaltansa yläpuolella. Kuningas tässä raamatullisessa mielessä sen sijaan ei ole sidottu lakeihin tai pykäliin. Hänen ratkaisunsa perustuu vain ja ainoastaan hänen luonteeseensa. Hyvä kuningas voi katsoa lakeja läpi sormiensa, jos asia sitä vaatii. Paha kuningas ei piittaa laeista lainkaan.

iv. ”Hän sanoo oikealla puolellaan oleville: Tulkaa!”

v. ”Vasemmalla puolella oleville hän sanoo: menkää pois.” 
Kuningas ei siis sano kaikille tulkaa! Tämä on vakava paikka. Muutenhan koko näytöksellä ei olisi mitään väliä.

vi. Näin tapahtuu. Toiset menevät iankaikkiseen kadotukseen, toiset iankaikkiseen elämään.

2. Mitä se tarkoittaa?

Ensinnäkin pitää muistaa, että tuomio on hyvä juttu. Jokainen väärin kohdeltu odottaa innolla pääsyä esittämään asiansa oikeusistuimeen. Ja jos oikeus tuomitsee sen meidän mielestä väärin, vetoamme ylempään asteeseen aina Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen saakka. Tässä mielessä tuomiopäivä ei ole ollenkaan vastenmielinen tai pelottava hetki. Päinvastoin, sitä voi odottaa kiihkeästi.

Ei siis ole mitään outoa siinä, että Raamattu puhuu viimeisestä tuomiosta. Ihmisistä tulee fundamentalisteja, kun heidän kuviteltuihin tai todellisiin oikeuksiinsa kajotaan. He odottavat kiihkeästi oikeutta, kun vääryys kohdistuu itseen, omaan lähipiiriin tai niihin, joihin samastuva. He erottelevat ihmiset säälimättä kahteen joukkoon ja tuomitsevat oman haavansa perusteella.

Jeesus sanoi vuorisaarnansa alussa: ”Autuaita ovat ne, joilla on oikeudenmukaisuuden nälkä ja jano.” Se tarkoittaa, että se oikeudenmukaisuuden nälkä, joka saa sinut tuomitsemaan toisia ihmisiä ja erottelemaan heidät kahteen ryhmään, on Jumalan sinuun istuttamaa. Siksi se menee niin syvälle ja synnyttää meissä halun jakaa oikeutta. Mutta tämä halu ei pelasta maailmaa. Miksi?

Uskon sen johtuvan siitä, että autuaaksi julistukset on lausuttu maan hiljaisille, vähäväkisille, niille joilla ei ole valtaa, sellaisille kuin lapset. Heti, kun meillä on valtaa toteuttaa oma käsityksemme oikeudenmukaisuudesta, se alkaa vääristyä.

Tänään tuomiosunnuntaina on lasten oikeuksien päivä. Siksi oli hyvä iltapäivällä käydä Espoon Rinnekodissa pitämässä jumalanpalvelus. Rinnekoti on paikka, jossa asuu kehitysvammaisia. Kun tulin paikalle, minut otettiin lämpimästi vastaan. Yksi mies halusi tulla halaamaan, toinen halusi kertoa illalla pelattavasta Jokerien matsista. Moni heistä näytti ulkoisesti rujolta ja erilaiselta. Tajusin, että juuri tässä he ovat, joista Jeesus puhui. He eivät pysty ajamaan omaa asiaansa, mutta heidät on asetettu merkiksi ja koetinkiveksi meille, jotka siihen pystymme. Heidän edessään ei voinut piiloutua sanojen taakse, vaan piti puhua yksinkertaisesti ja selvästi.

3. Mitä meidän pitää tehdä?

Tähän haluan sanoa nyt sen saman, minkä sanoin Rinnekodissa. On aivan ehdottoman tärkeää, että me kaikki täällä olevat pääsemme kuninkaan valtaistuimen edessä sille oikealle puolelle. Ja on äärimmäisen tärkeää, että kukaan meistä ei jää vasemmalle puolelle. On tärkeää, että kukaan, jonka tunnet ja joka on sinulle läheinen, tai itse asiassa kukaan ihminen ylipäänsä, ei jäisi väärälle puolelle, vaan pääsisi siihen joukkoon, joille kuningas sanoo: ”Tulkaa, te Isäni siunaamat!”

Miten se tapahtuu? Vastaus näyttää yksinkertaiselta. Meidän tulee toimia niin kuin oikealle puolelle asetetut: ruokkia nälkäisiä, auttaa köyhiä ja heikkoja. On vältettävä toimimasta niin kuin vasemmalla puolella: kulkemasta köyhän ja tarvitsevan ohi. Tämä on lähes itsestään selvää, Raamattu sanoo sen toistuvasti ja selkeästi. Eikä me oikeastaan tarvita edes Raamattua kertomaan meille, että on tehtävä hyvää ja vältettävä pahaa. Jumala on asettanut tämän tajun jokaisen ihmisen sisään jo syntymässä.

Ongelmana on vain se, että meidän elämänkokemus sanoo, että ihmisiä ei voi tämän perusteella jakaa kahteen ryhmään. Elämä ei ole mustavalkoinen, vaan meistä jokainen on harmaalla alueella. Aivan varmasti jokainen hyvää tehnyt on joskus myös tehnyt jotain pahaa tai ainakin laiminlyönyt hyvän tekemisen. Ja varmasti pahatkin ihmiset ovat joskus tehneet jonkin hyvän teon.

Miksi sitten oikealla puolella oleville mainittiin vain heidän hyvät tekonsa ja  vasemmalla puolella vain laiminlyönnit? Erottelun täytyy perustua johonkin muuhun kuin tekoihin. Muuten me olemme auttamatta suossa, kilpailemassa paremmuudesta milloin minkäkin hyvän ja kauniilta kuulostavan tekosyyn varjolla, asettamalla toisiamme kyseenalaisiksi. Jumala tuntee ihmisen ja tietää, että meidän pelastuksemme täytyy mennä syvemmälle kuin mihin meidän suorituksemme yltää.

Ja niin käy ilmi jälleen, että evankeliumi ei puhu oikeudenkäynnistä, jossa esitettäisiin perusteluja ja tekoja puolesta ja vastaan. On kyseessä valtaistuinsali, jossa erottelu on jo tapahtunut ennen kuin yhtään perustetta on esitetty. Ja tämä erottelu perustuu kuninkaan luonteeseen ja siihen, millainen suhde ihmisillä on häneen.

Kristus, joka viimeisenä istuu valtaistuimella, on Jumalan rakkauden ilmetymä ja hänelle on annettu kaikki valta.

Paavali kirjoittaa Tiitukselle 3:4-5 ”Kun Jumalan, meidän pelastajamme, hyvyys ja rakkaus ihmisiä kohtaan tuli näkyviin, hän pelasti meidät, ei meidän hurskaiden tekojemme tähden, vaan pelkästä armosta. Hän pelasti meidät pesemällä meidät puhtaiksi, niin että synnyimme uudesti ja Pyhä Henki uudisti meidät.”

Niinpä, jos tahdot olla valtaistuimen oikealla puolella, ”usko Herran Jeesukseen, niin sinä pelastut”. Tunnusta Jeesus kuninkaaksesi ja vetoa hänen rakkauteensa. Silloin hänen hyvät tekonsa lasketaan sinun hyväksesi ja sinun pahat tekosi on unohdettu, niitä ei mainita. Ainoa asia, joka voi saada sinut väärälle puolelle, on se,  jos hylkäisit tämän kuninkaan tarjouksen ja ryhtyisit rakentamaan omaa valtakuntaa omien yritystesi ja tekojesi varaan. Tunnusta Jeesus Herraksi ja kuninkaaksi, niin voit olla varma, että pääset perille Hänen valtakuntaansa.

sunnuntaina, marraskuuta 13, 2011

Ilo on kokonaan minun puolellani

En kirjoittanut etukäteen tämän aamun saarnaa, joten joudun nyt jälkikäteen tuottamaan sen tänne nettiin. Tänään on valvomisen sunnuntai ja evankeliumina luettiin Jeesuksen kolminkertainen kehotus valvomiseen (Mark 13). Näin saarna suurin piirtein meni.

Aloitin viittaamalla Vanhan testamentin lukukappaleeseen Malakia 3:14-15.

Olette sanoneet näin: "Turha on palvella Jumalaa.
Mitä hyötyä on siitä, että noudatamme hänen käskyjään,
palvelemme Herraa Sebaotia ja kuljemme murhe kasvoillamme?
Me näemme, kuinka röyhkeät ovat onnellisia, kuinka he menestyvät vaikka ovat tehneet pahaa. He saavat elää, vaikka ovat koetelleet Jumalan kärsivällisyyttä."

Tämä kuullostaa tutulta ja ajankohtaiselta. Kristillinen usko näyttää - tai ainakin saadaan näyttämään - naurettavalta, kun se näyttää murheilulta. Mutta Jeesus sanoo vuorisaarnassa: "Autuaita ovat murheelliset." Tietysti vuorisaarnan autuaaksijulistus pitää ensi sijassa ymmärtää lupauksena: murheelliset ovat autuaita, sillä he saavat lohdutuksen. Silti siihen sisältyy samanaikaisesti Jeesuksen julistaman valtakunnan käännetty arvojärjestys. Siellä rikkaat ovat köyhiä ja köyhät rikkaita, ylhäiset ovat alhaisia ja alhaiset korotetaan. Miten tällainen puhe on ymmärrettävä, että se ei olisi vain kielellinen kompa tai haihattelua?

Assisin pyhän Fransiskuksen elämään liittyvä kertomus täydellistä ilosta valottaa mielestäni erinomaisesti Jeesuksen valtakunnan käännettyä arvojärjestystä. Kirjoitan sen tähän lyhennellen Jaakko Heinimäen kirjasta Pieni mies jalustalla (Like 1994 ja Seven/Otava 2000).

Franciscus oli talvisessa räntäsateessa ystävänsä Leon kanssa matkalla Perugiasta takaisin köyhien veljien konventtiin Santa Maria degli Angelissa. "Jos saisimme kuulla, että veljesjärjestömme jäsenet kaikkialla maailmassa ovat esimerkillisiä pyhyydessä, ei siinä kuitenkaan vielä olisi täydellistä iloa", Franciscus lausui. Veli Leo olisi tyytynyt tähänkin iloon, mutta jäi kuuntelemaan, miten Fransiskus jatkoi. "Ja jos joku veljistämme pystyisi tekemään sokeat näkeviksi, parantamaan halvaantuneet, tekemään kuurot kuuleviksi - - [ja paljon samankaltaisia asioita], ei sekään vielä olisi täydellistä iloa." Matka jatkui, Leo ihmetteli ja Franciscus vei asian yhä pidemmälle: "Vaikka joku osaisi puhua kaikkia kieliä, hallitsisi kaikki tieteen koukerot ja osaisi ennustaa tulevat tapahtumat, paljastaa omientuntojen ja sielujen syvimmät salaisuuden, ei ilo olisi vieläkään täydellinen. Ja vaikka saisimme kuulla, että kaikki Pariisin oppineet olisivat liittyneet veljestöömme, ja vaikka niin tekisivät myös kaikki prelaatit ja piispat, Ranskan ja Englannin kuninkaista puhumattakaan, ei se olisi mitään todellista iloa."
Veljekset jatkoivat matkaansa räntäsateessa. Oli vilu ja väsy, mutta Fransiscus ei vieläkään paljastanut täydellisen ilon salaisuutta. "Kuuntele tarkoin", sanoi Franciscus veli Leolle ääntään madaltaen niin kuin puhutaan kun paljastetaan salaisuutta. "Vaikka joku osaisi saarnat niin hyvin, että koko maailma kääntyisi ja uskoisi Kristukseen, ei sekään olisi täydellistä iloa."
Veli Leo oli hurskas mies ja tällainen puhe hämmensi häntä kovasti. Mikä voisi olla suurempi ilo, kuin koko maailman saattaminen ilosanoman piiriin? Eiväkö he juuri siksi kärsineet köyhyyttä ja vaivaa? Leo pyysi, että Franciscus viimein suostuisi kertomaan, mitä täydellinen ilo sitten on. Franciscus tarpoi sohjossa hyvän tovin ennen kuin avasi suunsa.
"Veli Leone, Jumalan pikku lammas. Me saavumme ennen pitkää Santa Maria degli Angeliin. Olemme märkiä, kylmiä ja nälissämme. Perillä kolkutamme konventin oveen. Kuvitellaanpa, että ovenvartija saapuu vihastuneena ja kysyy, keitä olemme. 'Olemme kaksi teidän veljistänne', me vastaamme. Ovenvartija ei kuitenkaan usko meitä, vaan väittää meitä rosvoiksi ja käskee meidän häipyä. Hän ei avaa ovea, vaan seisottaa meitä lumessa, vilussa ja nälässä yöhön saakka, eikä usko, että olemme veljet Leo ja Franciscus. - Jos me silloin pysymme kärsivällisinä, emmekä suutu ovenvartijalle, siinä on täydellinen ilo."
"Kuvitellaan, että me jatkamme oveen koputtamista ja huudamme ja anomme, että pääsisimme sisään edes yhdeksi yöksi. Veli ovenvartija tulee ja ajaa meidät pois, kaataa meidät sohjoon ja nauraa paljaita varpaitamme. Jos me emme vieläkään suutu hänelle, vaan pysymme nälästä, vilusta ja kärsimästämme vääryydestä huolimatta kärsivällisinä, emmeka ajattele portinvartijasta pahaa, silloin ilo on täydellinen."

On vaikea kuvata mitään sellaista, mikä on täydellistä. Kertomus Franciscuksesta ja Leosta auttaa. Minulle se kertoo kaksi asiaa: 1. Täydellisyys ei ole sitä, että saamme lisää sellaista, mitä meillä jo on tai mitä haluamme. Täydellisyys on siinä, että kaiken omistamamme ja haluamamme tilalle tulee jotain täysin toisenlaista, jonka rinnalla nykyinen kalpenee. 2. On mahdollista puhua täydellisyydestä ja jollain tavalla saada siitä häivähdyksenomainen käsitys, vaikka sen saavuttaminen onkin meille itsellemme täysin mahdotonta. (Jumalastakin voidaan puhua, vaikka puhe Hänestä ei tee meistä jumalallisempia.)

Tällä kohtaa olemme tulossa asian ytimeen. Miksi tällaisen täydellisyyden saavuttaminen tai edes tavoittelu on niin vaikeaa ja mahdotonta? Kun on isänpäivä, omat ajatukset kulkevat siihen, miten epätäydellinen isä olen ollut. Liian monta kertaa olen antanut ylivallan omalle mukavuudenhalulle tai päästänyt suustani sellaista, minkä kautta olen välittänyt lapsille vääriä toimintamalleja, antanut huonon esimerkin ja hämmentänyt heidän hyviä aikomuksiaan. On todella helppoa tyytyä haalimaan itselle lisää sitä mitä minulla jo on, tyytä siihen, mikä on epätäydellistä, koska se on mukavaa ja turvallista, vaikka se samalla olisi lyhytnäköistä tai jopa valheellista. On helppo antaa itselle lupa olla vihainen, kun omaa kunniaani on loukattu. On vaikea olla Kristuksen kaltainen. "Me näemme, kuinka röyhkeät ovat onnellisia, kuinka he menestyvät, vaikka ovat tehneet pahaa." (Mal. 3) Miksi minun pitäisi sietää epäoikeudenmukaista kohtelua tai jäädä yhtään vähemmälle tämän maailman hyvistä antimista?

Maailma ja sielunvihollinen siis vievät meitä jatkuvasti aivan toiseen suuntaan kuin missä toteutuu Jeesuksen julistama valtakunta. Jeesus tunsi ihmisen. Siksi hän sanoi niin painokkaasti: Valvokaa! Pitäkää varanne, että teitä ei huijata, petetä, hypnotisoida, vaivuteta mukavuudenhalun ja itsekkyyden uneen.

Isänpäivän kunniaksi kerroin tähän pienen muiston armeijasta. Olimme sotaharjoituksessa maastossa.  Joukko-osastot oli jaettu kahteen osaan. Tiesimme, että jossain siellä oli siis "vihollisen" joukot. Aseisiin oli jaettu paukkupanoksia, että tilanteen tullen saataisiin tapahtumiin toden tuntua. Minut ja ystäväni Ahoniuksen Heikki laitettiin etenemään joukkueemme tiedustelijoina 50-100 metriä muiden edellä. Meidän tuli havainnoida maastoa ja kertoa, jos näkisimme tai kuulisimme jotain epäilyttävää. Emme ehkä olleet täysin sisällä harjoituksen hengessä, kun kanervikossa tarpoessamme jutustelimme niitä näitä. Yhtäkkiä oikealla edessä jonkin mättään tai puun takaa nousi kaksi vastapuolen sotilasta osoittaen meitä aseillaan: "Seis. Te olette nyt meidän vankeja." Olimme tietysti yllättyneitä ja vähän ymmällämme. Miten tästä nyt selvitään? Muistan, että katsoimme Heikin kanssa toisiamme silmiin ehkä sekunnin ajan ja sitten, kuin yhteisestä päätöksestä, laukaisimme rynnäkkökiväärimme. Kuului kova pauke ja rätinä, takana tuleva joukkueemme asettui välittömästi valmiusasemiin ja vihollispuolen edustajat saivat jalat alleen.

Olimme siis Heikin kanssa asettuneet kuin sotaleikin yläpuolella. Mehän emme suostuneet jäämään vangeiksi, mikä tositilanteessa olisi ollut täysin selvää. Meillä ei olisi ollut mitään mahdollisuutta paeta tai suojata itseämme, kun meidät yllätettiin. Mutta tästä huolimatta tosiasiassa me olimme täysin sisäistäneet leikin säännöt. Vihollinen oli vihollinen, joka piti ampua. Tulee mieleen äskettäin näkemäni tv-dokumentti, jossa kerrottiin psykologisesta kokeesta. Siinä koehenkilöiden piti antaa toisessa huoneessa olevalle ihmiselle sähköiskuja saamiensa ohjeiden mukaan. Koehenkilöt eivät tienneet, että sähköiskun saajat vain näyttelivät kipua. Koetta jatkettiin niin pitkään, että sähköiskut tulivat tappaviksi. Vain harvat kieltäytyivät.

Joku siis kertoo meille, että olemme kaikkien sodassa kaikkia vastaan. Siksi meidän pitää varustautua ja hankkia lisää kaikkea sitä, mitä meillä on. Olemme olevinamme tietoisia siitä, että tämä on vain leikkiä, mutta tosipaikan tullen puolustamme omaa aluettamme kynsin ja hampain vihollisia vastaan.

Todellisuuteen havahtumien on luopumista sotaleikistä ja sen mukaisista viholliskuvista. Jos olisimme Heikin kanssa olleet todella leikin yläpuolelle, olisimme paiskanneet kättä meidät vanginneiden kanssa, onnitelleet heitä, ehkä jopa lähteneet kiltisi sotavangeiksi. Mitä haittaa siitä olisi meille ollut? Ehkä maineemme olisi saanut pienen kolauksen, syystäkin.

Jeesus varoittaa uinumasta tämän maailman valheen uneen. Siksi on niin tärkeää kysyä, miten pysytään valveilla. Evankeliumi on tässä yksiselitteinen. "Ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette voi päästä taivasten valtakuntaan." - "Joka ottaa luokseen yhdenkin näistä vähimmistä, se ottaa luokseen minut." - Jaakob varoittaa seurakuntaa halveksimasta yhtäkään köyhää ja resuista, joka tulee ovesta sisään: "Onhan Jumala valinnut juuri maailman silmissä käyhät olemaan uskossa rikkaita ja perimään valtakunnan." - "Autuaita ovat köyhät. - - Autuaita ovat murheelliset." Autuaita ovat siis ne, jotka tarvitsevat, koska heillä on kosketus todellisuuteen. Seurakunta pysyy valveilla, kun se pitää kiinni vähäisten ja heikkojen asemasta keskuudessaan.

Olin viime viikolla Roomassa ja Sant' Egidion ystävien tapaaminen oli jälleen tervetullut muistutus evankeliumin käytännöllisestä ytimestä. Seurakunta, kristillinen usko aivan välttämättä tarvitsee köyhiä, heikkoja ja vähäisiä pysyäkseen valveilla. Köyhien läsnäolo pitää meidät oikeassa suunnassa. Se estää meitä nukahtamasta mukavuudenhalun hypnoosiin.

Miten pysytään valveilla Jumalan valtakunnan odotuksessa? Köyhien ystävyys on Jeesuksen ystävyyttä. Me pysymme valveilla oppimalla tuntemaan Jeesuksen köyhyys. Hän oli rikas, mutta tuli meidän vuoksemme köyhäksi, että me rikastuisimme hänen köyhyydestään. (2. Kor. 8:9). Hänet torjuttiin. Hänet jätettiin ulkopuolelle. Hänet kaadettiin maahan ja häntä pilkattiin.

Häneen me uskomme. Häntä me seuraamme. Hän on meidän Kuninkaamme ja Pelastajamme.