sunnuntaina, syyskuuta 11, 2011

Puhutaan totta


[Julkaistu Kotimaa-lehdessä 8.11.2011]

Jeesus sanoi:
»Jos puu on hyvä, sen hedelmäkin on hyvä, mutta jos puu on huono, sen hedelmäkin on huono. Hedelmästään puu tunnetaan.

Te käärmeen sikiöt, kuinka teidän puheenne voisi olla hyvää, kun itse olette pahoja! Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu.

Minä sanon teille: jokaisesta turhasta sanasta, jonka ihmiset lausuvat, heidän on tuomiopäivänä tehtävä tili. Sanojesi perusteella sinut julistetaan syyttömäksi, ja sanojesi perusteella sinut tuomitaan syylliseksi.»
Matt. 12:33-37



Voitaisiinko yllä olevat Jeesuksen sanat laittaa kaikille kristillisille nettipalstoille ohjeeksi kommentointiin? Se ei tosin ihmiskuntaa pelasta, sillä a) Jeesuksen sanoja ei läheskään aina uskota ja b) muilla kuin kristillisillä nettipalstoilla sanankäyttö on monin verroin rankempaa.

Politiikan toimittaja Timo Haapala ilmoitti 25.8. lopettavansa blogin kirjoittamisen: ”Kommentoijille erityiset kiitokset. Etenkin niille, jotka ovat johtaneet omalla panoksellaan siihen valistuksen asteeseen, että kirjoittelu on viisasta lopettaa.” Se oli kauniisti sanottu. Rivien välistä voi lukea, että kommentointi ei ollut aina sujunut vastuullisen kielenkäytön puitteissa.

Oli aika, jolloin paljastavimpana luonnetestinä pidettiin auton rattia. Sano, miten ajat, niin minä kerron, millainen olet. Auto on suljettu ympäristö, jossa ajaja voi tuntea olevansa eristetty muusta maailmasta. Luullessaan olevansa yksin ja näkymättömissä, ajaja paljastaa todellisen luonteensa. Tämä autoilijan luonnetesti on tietysti edelleen voimassa, mutta ankaruudessaan se ei pärjää nettitestille.

Kun taivaan serverit avataan ja jokainen klikkaus käydään tarkasti läpi, ihmisen ei-virtuaalinen luonto paljastuu. Hemminki Maskulaisen vuonna 1605 suomentaman virren sanat kelpaavat hyvin sen kuvaukseksi: ”Kateus, kavaluus, väärät valat, Riita, tora, viha vaino, Petos, vääryys, väkivalta, Toinen toistans’ vastaan ain’ on. Ahneus, ylpeys, koiruus, koreus, Pramius, juopumus, hekuma, huoruus, Pilkat, pahat tavat meis’ ovat.”

On esitetty, että omalla nimellä kommentointi vähentää harkitsemattomien sanojen määrää. Ihminen siis oletettavasti toimii vastuullisemmin, kun hän on tunnistettavissa. Nimettömyys vastaavasti synnyttää vastuutonta vihapuhetta.

Ajatukseen on helppo yhtyä, vaikka siitä tehtävä johtopäätös on kauhea. Sehän tarkoittaa, että jokainen omalla nimellään fiksusti kirjoittava vastuullinen kansalainen on väärälle päälle sattuessaan ja nimettömänä esiintyessään mahdollinen terroristi ja hirviö.

Moni vastustaa tätä johtopäätöstä. He ”uskovat ihmiseen” ja ”ihmisen hyvyyteen” pahan maailman keskellä. Tällaista uskoa ihmiseen voidaan jopa pitää jotenkin jalona. Mutta se ei ole totta. ”Kuinka teidän puheenne voisi olla hyvää, kun itse olette pahoja!”

Tämä kansa tarvitsee itkumuurinsa ja julkirippinsä,. Ehkä se silloin löytää jälleen Jeesuksen, parantajansa. 

”Ainaps’ autit omias ennek’, Päästit hädäst’ väkeväll’ kädell’, Omas olem’, lapses lienem’ Ostetut Poikas verell’. Me tahdom’ tapam’ parata. Ilkiät’ elämätäm’ ojenta. Kuins autat, sitt’ sinua kiitäm’”. (Vuoden 1701 virsikirjan virsi 260:2,8.)


sunnuntaina, syyskuuta 04, 2011

Klassinen kristinusko

Olin taannoin mukana keskustelussa, jossa nousi esiin käsite klassinen kristinusko. Käytimme sitä ikään kuin meillä olisi ollut asiasta yhteinen käsitys. Varmasti suurimmaksi osaksi olikin. Varmasti sillä tarkoitettiin ainakin sitä, mitä uskontunnustuksissa lausutaan kolmiyhteisestä Jumalasta, Jeesuksesta ja pelastuksesta. Silloin klassinen kristinusko erottuu selvästi kristillissävytteisestä puheesta, jossa uskon sisältöä lähestytään etiikan näkökulmasta ilman teologista sisältöä (Juha Sihvolan Maailmankansalaisen etiikka).

Jäin silti miettimään asiaa. Ehkä klassinen kristinusko näyttäytyy selvästi erottuvan kategoriana verrattuna kansanuskoon tai suvaitsevaisuuden etiikkaan. Mutta tämä ei vielä riitä. Määritelmä tarvitsee itsenäisen sisällön. Pietistisessä perinteessä on ajateltu, että Raamattu yksin takaa opin puhteuden. Klassinen kristinusko olisi siis sitä, että pysytään kiinni Raamatun sanassa. Mutta tosiasiassa tämäkään ei riitä. Niin kauan kuin valtiokirkkojärjestämä takasi, että Raamattua tulkittiin suoraan kristillisestä opista käsin, Raamattu-periaatteessa ei ehkä ollut ongelmaa. Mutta valtiokirkon kautta kristillisen opin määrittelyyn on jo viimeistään 1800-luvulta alkaen tullut muita vaikuttimia. Vähitellen kirkko on jäänyt valtiollisen asemansa panttivangiksi. Se ei enää pitkään aikaan ole ollut kykenevä eikä halukas pitämään kristillistä uskoa kirkon sisäisenä asiana. Kansallinen konsensus on sille paljon tärkeämpää.

En arvostele pyrkimystä kansalliseen konsensukseen, vaan pyrin ymmärtämään sen vaikutusta luterilaiseen tunnustukseen. Emme elä 1500-, 1600- tai 1700-luvulla, eivätkä näiden vuosisatojen kysymykset ole välttämättä meidän kysymyksiämme. Siksi meidän, jotka käytämme käsitettä klassinen kristinusko, pitäisi uudelleen määritellä se.

Jos arvaan oikein, määrittelyyn eivät riitä pelkät iskusanat ja vaatimus paluusta Raamatun sanaan. Tarvitaan myös käsitys kirkosta ja tradition merkityksestä. Tunnustan lukeneeni viime viikkoina John Henry Newmanin Apologiaa (Tilinteko uskostani. Apologia pro vita sua. Hengen tie 16. Kirjaneliö 1990). Sivulla 30 oleva huomautus on varmaan näiden pohdintojen taustalla. Newman kertoo eräästä varhaisesta opettajastaan, tri Hawkinsista: "Hän esittää väitteen, joka lausuttuna on heti selviö niille jotka vähänkään ovat tutkineet Raamatun rakennetta. Sen mukaan pyhää tekstiä ei ole koskaan tarkoitettu opettamaan oppia, vaan ainoastaan perustelemaan sitä. Jos tahdomme saada tietoa opista, meidän on turvauduttava kirkon opin määritelmien kokoelmiin, kuten katekismukseen ja uskontunnustuksiin."

En muista ennen lukeneeni tai kuulleeni asiaa esitettävän näillä sanoilla, mutta ajatus on oikea. Onhan totta, että juuri yksipuolinen vetoaminen Raamattuun (ts. yksittäisen ihmisen mielipiteeseen siitä, mitä Raamattu tarkoittaa) on protestanttisen jakautuneisuuden keskeisimpiä syitä. Entä sopiiko tällainen ajatus Raamatun alisteisuudesta luterilaisuuteen? Vastaisin varovaisen myönteisesti. Pietistinen herätyskristillisyys voi pitää yksin Raamattua opin lähteenä, mutta luterilainen kirkko tukeutuu lisäksi uskontunnustuksiin ja 1500-luvun tunnustuskirjoihin. Kirkon tunnusmerkeistäkin Lutherilla ja tunnustuskirjoilla oli paljon sanottavaa.

Näin ollen olisi luterilaisittain väärin esittää argumentteja "klassisen kristinuskon" puolesta vetoamalla yksin Raamattuun. On lisäksi sanottava jotakin kirkosta ja sen uskontunnustuksista. Juuri siitä, mitä kirkko kaikkialla kaikkina aikoina on opettanut, on klassisessa kristinuskossa kyse.

Jos tällaiseen määrittelyyn lähdetään, mahdollisia teitä on useita. Luther-säätiö on pyrkinyt johdonmukaisesti kulkemaan yhtä niistä. Luterilaiset tunnustuskirjat on otettu sellaisenaan velvoittavina ja niiden mukaan on pyritty ratkaisemaan ajankohtaiset kysymykset. Tie näyttää kuitenkin johtavan umpikujaan. Vaikka tällainen yltiöluterilaisuus on varmasti sisältä vireää ja tarjoaa mielekkään viitekehyksen siihen kuuluville, se on tuomittu jäämään pieneksi marginaaliksi. Kun rinnalla on iso ja virallinen luterilainen kansankirkko, joka piispojensa suulla sanoo edustavansa parasta luterilaista tulkintaperinnettä, pienillä tunnustuksellisilla kirkkokunnilla ei juuri ole mahdollisuuksia. Niiden yritykset rekonstruoida puhdasoppisuuden aikaa ovat yhtä anakronistisia kuin olisi rakentaa toimivaa juutalaisuutta Mooseksen kirjojen perusteella.

Toinen mahdollinen tie on pyrkiä luovimaan siinä tulkintaperinteessa, jota piispainkokoukset ja katekismus edustavat. Se on tasapainoilua yhtäältä kansanuskon ja kansallisen valta-aseman, toisaalta perinteisen kristillisen opin välillä. Tällöin kristillinen oppi nähdään materiaalina, jota uudistuva luterilainen tulkintaperinne muovaa. Usein on parempi, että kirkko sanoo mahdollisimman vähän. Siksi nykyinen katekismus on niin ohut ja sanoo niin vähän mistään. Tuonpuoleisista on toki helpompi sanoa, koska kilpailu on pientä. Heti kun tullaan etiikkaan tai luonnontieteisiin, on parempi vedota regimenttioppiin ja vaieta.

Kolmas mahdollinen tie kulkisi jollain tavoin ekumeenisten oppineuvotteluiden ja korkeakirkollisuuden suuntaan. Ekumenia olisi tapa yrittää pelastaa luterilainen kirkko kristilliseksi, kun oppineuvotteluiden tiimellyksessä on otettava laajemmin kantaa klassisiin teologisiin kysymyksiin. Käytännössä ekumenia ja valtiokirkollisuus ovat toki kulkeneet käsi kädessä. Onko mahdollista, että nämä erkaantuvat tulevaisuudessa kahdeksi eri tieksi? Silloin ekumeenisesti avoin luterilaisuus pyrkisi tietoisesti avautumaan omasta perinteestään käsin kohti kirkon katolisuutta.

Neljäs tie johtaa suoraan Roomaan. Ehkä kolmaskin tie johtaa Roomaan, kuten J. H. Newmanin puolentoista vuosisadan takainen tilitys selvästi osoittaa.

Että tällaisia nyt ajattelen, kun alkoi syyskuinen kesälomaviikko.

Lapsi(kin) sen ymmärtää

Näkökulmia evankeliumiin [julkaistu Kotimaa-lehdessä 1.9.2011] "Mitä te tästä sanotte? Eräällä miehellä oli kaksi poikaa. Hän meni toisen luo ja sanoi: 'Poikani, mene tänään viinitarhaan työhön.' 'En minä halua', poika vastasi. Sitten hän kuitenkin tuli toisiin ajatuksiin ja meni. Isä meni toisen pojan luo ja sanoi tälle saman. Poika vastasi: 'Menen kyllä, isä', mutta ei mennytkään. Kumpi näistä kahdesta teki, mitä hänen isänsä tahtoi?" "Edellinen", he vastasivat. Jeesus sanoi: "Totisesti: portot ja publikaanit menevät Jumalan valtakuntaan ennemmin kuin te.” “Johannes avasi teille vanhurskauden tien, mutta te ette uskoneet häntä. Portot ja publikaanit sen sijaan uskoivat, ja vaikka te sen näitte, te ette jälkeenpäinkään tulleet katumukseen ettekä uskoneet häntä.” Matteus 21:28-32

Olen huono muistamaan lapsuuden tapahtumia, mutta jotkut tunnevaikutelmat ovat jääneet selvästi mieleen. Yksi sellainen liittyy näihin Jeesuksen sanoihin. Isä taisi ne lukea saarnansa yhteydessä. Tuntui kuin Jeesus olisi puhunut juuri minusta. Oli helppo tunnistaa itsensä sanomassa isälle ei. Jeesuksen sanat tuntuivat puhuttelevilta, koska ne eivät tuominneet, mutta silti kutsuivat astumaan askelen pidemmälle. Ei ollutkaan väärin sanoa ei. Väärin oli vasta se, jos kadotti tajun kunnioituksesta.

Niin minä sen silloin ymmärsin. Se tuntui helpottavalta. Jeesukseen ei tehnyt vaikutusta selkärangaton kiltteyden teeskentely. Tuntui, että uhmalle ja itsemääräämisoikeudelle jäi liikkumavaraa. Sai näyttää, miltä tuntuu ja mitä ajattelee.

 Mutta samalla Jeesus kutsui ottaman askelen pidemmälle. Omaa uhmaansa oli opittava arvioimaan suurempien periaatteiden valossa. Kunnioitus ja kuuliaisuus ovat sellaisia. Ja oli löydettävä rohkeus toimia oikein. Uhmaan ei saa hirttäytyä kiinni. On opittava tapa vetää suuret sanansa takaisin. Se tuntui silloin elämän suuruiselta tehtävältä; siltä se tuntuu edelleen.

 Jeesuksen puhe on selkeydessään hämmentävä. Lapsikin sen ymmärtää. Jos sanat ja teot ovat ristiriidassa, se ratkaisee, mitä lopulta teet.

 Valitettavasti aikuisena asiat mutkistuvat ja selkeästä tulee hämärää. On olemassa uskonnollinen tapa ja epäuskonnollinen tapa viedä Jeesuksen sanoilta niiden merkitys.

Edellinen syntyy pienenä lipeämänä aidosta hurskaudesta. Ihminen tajuaa olevansa kykenemätön toteuttamaan Isän käskyjä ja turvautuu armoon. Ajan kuluessa armon kokemisen tilalle kehittyy uskonnollinen elämäntapa, joka perustuu Jumalan tunnustamiseen sanoin, mutta hänen kieltämiseensä teoissa.

 Epäuskonnollinen tapa syntyy vastenmielisyydestä uskonnollisuutta kohtaan. Farisealainen teeskentely on vaarallisempaa kuin haureus tai ahneus, niinhän Jeesus opettaa. Mutta kun ajatus viedään liian pitkälle, portoista ja publikaaneista tulee esimerkillisiä, ei enää heidän kääntymyksensä vuoksi, vaan siksi, että he aiheuttavat uskonnollista paheksuntaa. Jeesus opettaa, että ihmisellä on katumuksen kautta uusi mahdollisuus.

Kuka sitten opettaa, että sellaista mahdollisuutta ei ole? Ja ketä se hyödyttää?