sunnuntaina, heinäkuuta 31, 2011

Mene, myy, anna, tule, seuraa

Saarna Vanhassa kirkossa su 31.7.2011 klo 10
Rakkauden laki
Markus 10:17-27

Libanonilaisilla on kuulemma sanonta: ”Se, jolla on rahaa, voi syödä jäätelöä helvetissä”. Rahalla voi ostaa monenlaista lohdutusta, mutta kuolematonta sieluaan ihminen ei sillä pelasta. Jäätelö on helteellä hyvää, mutta se ei pelasta ihmistä elämän paahteesta.

Jeesuksen sanat Markuksen evankeliumissa kohdistuvat suoraan vaurauteen, maalliseen omaisuuteen. Ja juuri siksi evankeliumin viesti on niin tinkimätön. Rikas ei voi pelastua. Väite suorastaan vaatii etsimään lievennyksiä, tulkintoja ja selityksiä. Mutta mikään lievennys tai hengellistävä tulkinta ei voi viedä terää siltä, mitä Jeesus sanoo.

Markus kertoo Jeesuksen ja ”muuan miehen” tapaamisesta heti sen kohtauksen jälkeen, josta Vanhan kirkon alttaritaulu kertoo. ”Totisesti: joka ei ota taivasten valtakuntaa vastaani niin kuin lapsi, hän ei sinne pääse. Hän otti lapset syliinsä, pani kätensä heidän päälleen ja siunasi heitä. Kun Jeesus lähti jatkamaan matkaansa, muuan mies tuli juoksujalkaa, polvistui hänen eteensä ja kysyi: Hyvä opettaja…”

Näyttää siltä, että mies oli tosissaan. Hänellä oli kiire Jeesuksen luokse, hänellä oli huoli omasta sielustaan. Tilanteessa on kiihtymystä, omistautumista, myös miellyttämisen halua. Mutta Jeesuksen katse on tarkka. Hän valaa öljyä miehen sisimmässä kuohuville laineille. ”Miksi sanot minua hyväksi?” Ei näin. Katso Jumalaan. Älä etsi vastausta hengellisiltä opettajilta, edes siltä, joka edessäsi seisoo. Älä luo itsellesi vääriä sitoumuksia. Jos olet kiinnostunut iankaikkisesta elämästä, älä kiinnity lempipappiisi, älä juokse opettajien perässä. Etsi Jumalan tahtoa.

Mutta juuri sitä tämä rikas mies kertoo nuoruudestaan lähtien etsineensä ja sen mukaan halunneensa elää. Jeesuksen silmissä on edelleen sama Jumalan valtakunnan katse, jolla hän katsoi luokseen tuotuja lapsia. En tiedä, mitä hän näki edessään olevassa miehessä, kun evankelista kertoo, että hän rakasti tätä. Niin lähellä Jumalan valtakuntaa. Niin lähellä, vain tämä puuttuu: ”mene, myy, anna, tule, seuraa”.

Evankeliumeissa kerrotaan monista, jotka lähtivät epäröimättä seuraamaan Jeesusta, kun hän kutsui. Rikkaan miehen tapaus on tähän nähden traaginen epäonnistuminen. Hänestä olisi voinut tulla yksi apostoleista. Mutta: ”mies synkistyi”. Sananmukaisesti ”hänen kasvonsa valahtivat”. Ilmaisu kuvaa samanaikaista hätkähtämistä ja synkistymistä, jonkinlaista kauhistusta. Oliko mies paikalla, kun Jeesus siunasi lapsia? Seurasiko hän tilannetta kiinnostuneena muiden olkien yli? ”Näinkö lapsellisen helppoa on päästä Jumalan valtakuntaan? Mutta mitä se tarkoittaa juuri minulle? Miten minä saavutan iankaikkisen elämän? Minun on saatava tietää…” Niin mies lähtee juoksemaan Jeesuksen perään. Tyrmäys on kova. ”Mene, myy, anna, tule, seuraa”. Opetuslapset seuraavat hämmentyneinä sivusta. Ja heidän kauttaan kysymyksestä tulee meille henkilökohtainen. ”Kuka sitten voi pelastua?”

Jeesuksen alkuperäiset sanat jäävät voimaan: ”Jumalan valtakuntaan on todella vaikea päästä”, erityisesti jos on rikas. Helpompi on syödä jäätelöä helvetissä. Mutta todellista rikkautta on se, että kuolee rikkauksille. Anthony de Mello kertoo intialaisesta miehestä, joka kuuli, että hänen kotikylänsä liepeille oli tullut kerjäläismunkki. Hän lähti juoksujalkaa etsimään tätä ja huusi hänet nähdessään: ”Kivi! Jalokivi! Anna minulle heti kallisarvoinen jalokiveni!” – ”Mikä kivi?” munkki kysyi. – ”Viime yönä Shiva ilmestyi minulle ja sanoi, että tapaisin kerjäläismunkin ja häneltä saisin jalokiven, oka tekisi minut rikkaaksi koko loppuelämäni ajaksi.” Kerjäläismunkki kaiveli pussiaan ja veti esille kiven. ”Hän varmaankin tarkoitti tätä kiveä”, munkki sanoi ja ojensi sen kyläläiselle. ”Löysin sen muutama päivä sitten. Voit aivan hyvin saada sen.” Mies tuijotti kiveä ihmeissään. Se oli lähes ihmisen pään kokoinen valtava timantti, todennäköisesti suurin, mitä koko maailmasta löytyi. Mies otti timantin ja meni pois. Koko yön hän pyöri valveilla vuoteellaan. Seuraavana päivänä hän meni aamun koittaessa kerjäläismunkin luo ja sanoi: ”Anna minulle sitä rikkautta, jonka avulla voit antaa pois tällaisen timantin noin huoletta.”

Kaksi viikkoa sitten esitin saarnassani arvelun, että Jeesuksen armon julistukseen voi suhtautua ainakin kahdella vastakkaisella tavalla. Saarnajatkoilla käyty keskustelu vahvisti tätä arviota. Yksi tapa on etsiä Jeesuksen julistuksesta niitä kohtia ja painotuksia, joissa hän vahvistaa vanhatestamentillisen lain merkitystä. Tällä tavalla kyse synnistä, parannuksenteosta ja pelastuksesta pysyy sievästi kasassa. Syntiä on se, minkä Raamattu sanoo synniksi. Sitä pitää välttää. Pelastus on sitä, että omaksuu oikean opin ja oikeat käsitykset. Tämä suhtautumistapa on sitä, mistä ranskalainen kristitty filosofi Jacques Ellul on käyttänyt nimitystä ”Kristillisyyden outo vääristymä”. Siitä, minkä piti vapauttaa lain alaisuudesta, onkin tullut lain jatke.

Toinen tapa suhtautua on nähdä Jeesus radikaalina uudistajana, joka tuli heittämään pois kaiken uskonnollisen tiukkapipoisuuden ja antamaan tilalle rakkauden ja suvaitsevaisuuden sanoman. Jeesuksen sanoman pahimpana esteenä ovat ne nykyajan omavanhurskaat fariseukset, jotka kaikkein suvaitsemattomimmin häntä luulevat puolustavansa. Tämä suhtautumistavan ongelmana on, että se ei lopulta tarvitse Jeesusta mihinkään. Pelastus jää täysin ihmisen oman vapautumisprosessin varaan.

Mutta Jeesus todellakin kutsuu meitä tämän rintamalinjan taakse tai yläpuolelle, kokonaan toisenlaiseen katselutapaan. Jeesuksen opetuksessa Jumalan laki epäilyksettä ja kokonaan säilyttää asemansa. Mutta hän osoittaa täysin uuden ja toisenlaisen suhtautumistavan siihen. Jaakobin kirjeessä tätä kutsutaan ”vapauden laiksi”. Rikas mies, joka tuli juosten etsimään vastausta hengelliseen janoonsa, osasi kyllä lain ja noudatti sitä. Mutta hän luki lakia niin kuin lukee ihminen, joka haluaa säilyttää itsellään viimeisen sanan. Laki oli hänelle luettelo kiellettyjä asioita ja niiden välttämistä. Ellei jokin ole erikseen kiellettyä, se on sallittua.

Jeesuksen suhtautuminen lakiin lähtee toista kautta. Rakkaus toteuttaa lain. Yksittäisten kieltojen noudattaminen on mitätöntä sen rinnalla, mihin rakkaus ohjaa. Voit olla hyvä ihminen, kun et varasta keneltäkään. Mutta Jumalan valtakunnan kansalainen sinusta tulee vasta, kun annat omastasi. Olet kunnon kansalainen, kun et tapa, raiskaa, roskaa, etkä huoraa. Kristuksen seuraaja olet vasta, kun iloiten kärsit näitä kaikkia ja siunaat niitä, jotka sinulle sellaista tekevät. ”Kuka sitten voi pelastua?”

Jeesus asetti meidän keskellemme lapsen. ”Joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, se ei sinne pääse.” Ota hänet vastaan niin kuin lapsi. Älä jätä varauksia. Tule hänen luokseen ja anna sydämesi hänelle, kun otat hänet vastaan leivässä ja viinissä.

On vain Jumala ja pelko

[Julkaistu elokuun Vanha kirkko nyt tiedotteessa]

Heinäkuun helteiden keskelle iski pommi, kun uutiskuvat Utöyan saaresta saavuttivat tietoisuutemme. Jotain meni peruuttamattomasti rikki Norjassa ja samalla myös Suomessa. Rukoilemme yhdessä norjalaisten kanssa läheisensä menettäneiden puolesta.
Menetettyä viattomuutta ei voi saada takaisin. Lapsuuden huolettomat kesät eivät palaa. Ja luopuminen on vaikeaa. Itsesuojeluvaisto tekee ihmisistä itsekkäitä olioita. Haluaisimme pitää asiat sellaisina kuin ne ovat. Menettäminen voi pelottaa. Joitakin huolestuttaa maahanmuutto, ikään kuin sen myötä jotain menetettäisiin.
Kun ihminen pelkää menettävänsä jotain, syntyy ristiriita. Menettämisen pelko luo vihaa. Viha on tunne. Tunteissa ei ole mitään pahaa. Ne kertovat viestin, jota on syytä kuunnella tarkkaan. Mutta liian usein ihminen kiinnittyy ja samastuu tunteisiinsa niin voimakkaasti, että tunteet alkavat hallita. Kun pelon aiheuttama viha hallitsee, seuraukset ovat arvaamattomia. Tunteeton ihminen ei enää ollenkaan tunnista omia tunteitaan.

On sanottu, että maailmassa on vain kaksi asiaa: Jumala ja pelko. Jumala on rakkaus. Jumalan ulkopuolella on vain pelkoa. Sinne, missä Jumala on, ei pelko mahdu.
Maailmassa on monta syytä pelätä, monta syytä takertua menneeseen, monta syytä vihastua. Luulen, että juuri siksi Raamattu opettaa, että Jumalan pelko on viisauden alku. Tuomalla yhteen nämä kaksi toisilleen vastakkaista sanaa, Jumalan ja pelon, Raamattu osoittaa tien pois pelon hallitsemasta maailmasta.

Kun säikähtänyt sielu tulee peloissaan Jumalan luokse, se löytää sieltä rakkauden. Mitään ei tarvitsekaan pelätä. Ihminen alkaa nähdä maailman toisin silmin, rakkauden silmin. Jeesuksen silmin. Pelon tilalle tulee kiitollisuus kaikesta siitä hyvästä, mitä on. Kiitollisuudesta kasvaa toisten kunnioitus ja hyvät tavat.

Meidän on määrätietoisesti toimittava hyvän puolesta pahaa vastaan. Pahan edessä ei pidä lamaantua. Vihastuminenkin on hyvä, jos se auttaa näkemään vääryyden ja toimimaan oikeuden puolesta. Mutta: ”Vaikka vihastuttekin, älkää tehkö syntiä. Hylätkää kaikki katkeruus, kiukku, viha, riitely ja herjaaminen, kaikkinainen paha. Olkaa toisianne kohtaan ystävällisiä ja lempeitä ja antakaa toisillenne anteeksi, niin kuin Jumalakin on antanut teille anteeksi Kristuksen tähden.” (Ef. 4:26-32)

sunnuntaina, heinäkuuta 17, 2011

Miten tätä on niin vaikea ymmärtää?

Saarna 17.7.2011 Vanha kirkko

Armahtakaa!
Joh. 8:2-11, Room. 2:1-11, 2. Sam. 12:1-10,13

Aviorikoksesta tavatun naisen tapaukseen voi suhtautua ainakin kahdella tavalla. Joko niin, että näemme kivittämisen aviorikoksen vuoksi täysin kohtuuttomana rangaistuksena, joka liittyy menneeseen aikaan ja sen miesvaltaiseen yhteiskuntajärjestykseen, jonka Jeesus tuli asettamaan kyseenalaiseksi ja korvaamaan armon ja rakkauden sanomalla. Nykyään ymmärrämme, että aviorikos ei ole rikos ollenkaan, vaan puhtaasti aikuisten ihmisten välinen sopimuksellinen asia, johon pitäisi suhtautua kypsästi ja ymmärtävästi.

Toinen evankeliumin lukija voi ajatella, että aviorikos on oikeasti vakava rikkomus Jumalan säätämää elämän järjestystä vastaan. Juuri siksi kysymys naisen kohtalosta oli niin tärkeä. Ja vasta kun ymmärrämme, mikä on rikos, voidaan ymmärtää, mitä armahtaminen tarkoittaa.

Nämä kaksi vastakkaista suhtautumistapaa johtavat vastakkaisiin käsityksiin siitä, mitä evankeliumi meille opettaa ja mihin se meitä johtaa. Jos katsomme, että kivittäminen aviorikoksen vuoksi oli täysin väärä ja kohtuuton rangaistus, eikä mitään varsinaista rikosta ollut edes tapahtunut, näemme Jeesuksen uuden järjestyksen luojana. Hän tuli kumoamaan Vanhan testamentin lain, patriarkaalisen valtajärjestelmän ja ylipäänsä kaiken uskonnollisen ja moraalisen jäykkäniskaisuuden. Niiden sijaan hän tarjosi suvaitsevaisuutta ja rakkautta, jotka kylläkin kirkko aika nopeasti hänen jälkeensä unohti.

Jos katsomme, että aviorikos on vakava rikkomus, näemme Jeesuksen Vanhan testamentin Jumala-uskon jatkajana ja sen alkuperäisen ihanteiden palauttajana. Hän piti voimassa lain, mutta osoitti tien sen yli anteeksiannon ja armahduksen kautta.

En vaadi sinua nyt valitsemaan puoltasi. Luulen, että tästä kirkosta löytyy molempien näkemysten kannattajia. Ja voi olla, että moni haluaisi asettua jonnekin ääripäiden väliin. Mutta jos pohdimme omaa kantaamme näiden vaihtoehtojen välillä, vaarana on, että näemme asian liian pinnallisesti ja menetämme sen keskeisen sisällön. Jeesuksen sanoma ei aseta meitä johonkin moraaliseen kompromissin tilaan, päättämättömälle harmaalle alueelle, jossa ymmärretään hieman avionrikkojaa, mutta ollaan kuitenkin vaivihkaa ylläpitämässä sitä järjestelmää, jonka vuoksi hänet kivitetään. Tällaisenahan kirkko tänä päivänä usein nähdään. Että se huojuu moraalikysymyksissä epämääräisesti ääripäiden välillä kykenemättä oikeasti sanomaan mitään, millä on merkitystä. Siksi monet kaipaavat kirkolta voimakasta irti–sanoutumista vanhentuneista asenteista, kun toiset taas odottavat jämäkkää sitoutumista muuttumattomaan sanomaan. Ja papeille annetaan pisteitä sen mukaan, ovatko he saarnanneet oman kirkkopoliittisen korvasyyhyn mukaan.

Pitäisikö raiskaajat kastroida? Uusi oikeusministeri Anna-Maija Henriksson on esittänyt, että seksuaalirikollisille voitaisiin tarjota lääkekastraatiota ennaltaehkäisevänä hoitona. Ehdotus on kohtuullisen maltillinen, mutta nettikeskustelu kertoo, että kansa haluaa selkeämpää linjaa. Mitä mieltä olet? Veitsellä poikki ilman sääliä? Samat rintamalinjat, vaikka tällä kertaa ja tässä ajassa syytettynä on toisenlainen seksuaalirikollinen. Meidän normimmehan ovat erilaisia. Mutta asetelma on muuten sama.

Kysymys ei ole avionrikkojanaisen tapauksessa eikä missään muussakaan moraalia tai seksuaalisuutta koskevassa kysymyksessä ole valinnasta kahden ääripään – kaikkea ymmärtävän suvaitsevaisuuden tai tiukan rangaistuskäytännön – välillä. On kyse ihmisen sydämestä, synnistä ja sen voittamisesta. Miten yhteiskunnan tulee toimia, että siellä säilyisi rauha ja hyvät tavat? Ratkaisun täytyy olla toisella tasolla, toisessa ulottuvuudessa. Jos se ei olisi toisella tasolla, mitä Jeesuksen opetus silloin olisi muuta kuin poliittista aktivismia? Kuinka vaikeaa tämän asian ymmärtäminen voi oikein olla? Kuinka vaikeaa voi olla käsittää, että Jeesuksen tarkoituksena ei ollut tehdä meistä oppineita toistemme tuomitsijoita, jotta saisimme tuntea moraalista paremmuutta? Tässä on kyseessä koko kristillisen elämäntavan uskottavuus.

Mitä Jeesus kirjoitti hiekkaan? – Valehtelija – pahanpuhuja – ehkä hän kirjoitti viittauksia kymmenen käskyn lakiin – varas – sapatinrikkoja. Emme voi tietää. Mutta se, mitä hän kirjoitti, tavalla tai toisella siirsi naista syyttäneet fariseukset sille toiselle tasolle, jolla Jeesus haluaisi meidän jokaisen olevan. Jokainen käsky on yhdenvertainen suhteessa toisiin. Jos olet rikkonut yhtä käskyä, olet lain edessä syyllinen, vaikka olisit pitänyt kaikki muut. Jos olet nuhteeton avioliitossasi, mutta puhut pahaa ystävästäsi, olet syyllinen. Jos olet aina kunnioittanut toisen omaisuutta, mutta et pyhitä lepopäivääsi, olet syyllinen. Et ole yhtään sen parempi kuin avionrikkoja tai seksuaalirikollinen. Fariseuksen ymmärsivät vihjeen ja vanhimmasta nuorimpaan poistuivat paikalta.

Juuri tällä teollaan Jeesus osoitti yhdistävänsä molemmat ääripäät. Hän epäilemättä ja ehdottomasti piti yllä Vanhan testamentin lain. Sanoihan hän itse vuorisaarnassa, että hän ei ole tullut kumoamaan lakia ja että laista ei katoa pieninkään välimerkki. Mutta samalla hän sanoi tulleensa täyttämään lain. Siis poistamaan siitä aiheutuvan rangaistuksen.

Laki on sitä, että pidetään huolta asioista. Jos moottorisahan sytytystulppa pääsee kastumaan, se ei käynnisty, ellei tulppaa ensin kuivaa. Puutarhan vesipumpusta on poistettava vesi talven ajaksi tai se jäätyessään halkeaa. Kaivo on pidettävä puhtaana tai sen vesi voi tehdä sairaaksi. Vaimolle on lausuttava kauniita sanoja juuri silloin, kun hän ei ole niin viehättävän näköinen, tai avioliitosta tulee onneton. Aviomiehelle on osoitettava kunnioitusta juuri silloin, kun hän ei näytä sitä ansainneen, tai puolisot ajautuvat erilleen. (Nämä kaksi viimeistä esimerkkiä eivät ole ihan verrattavissa puutarhan työkaluihin, koska ihminen on niin paljon monimutkaisempi kuin kone. Mutta periaate on sama.)

Useimmista ongelmista voi selvitä maksamalla: ostamalla uuden moottorisahan tai vesipumpun tai tilaamalla lokapojat kaivon puhdistukseen. Se on melkein kuin armoa. Laiminlyöty huolto tulee korjatuksi ja taas koneet käy. Mitä enemmän on rahaa, sitä enemmän voi ostaa ja olla välittämättä. Avioero on samanlainen hätäapu. Ostamisessa ja uuden hankkimisessa on jotain, joka jäljittelee armoa. Ehkä siksi uuden haalimiseen on niin helppo addiktoitua. Mutta se ei ole sitä. Armahtaminen tulee kuvaan mukaan vasta, kun ei ole taitoa eikä rahaa eikä mitään muutakaan keinoa korjata sitä, minkä on rikkonut. Ja kun pakoon ei pääse. Niin kuin esimerkiksi silloin, kun on rikkonut ihmissuhteen. Kun on toiminut himojensa ja hetken mielijohteen vuoksi ja samalla rikkonut jotain kaunista ja ainutlaatuista niin kuin avioliiton. Vasta silloin ollaan ytimen äärellä. Armosta ja laista ei varmaan pitäisi edes keskustella mukavassa seurassa viinilasillisen ääressä, kun kaikki ovat ystävällisiä toisilleen ja olo on raukean mukava. Laki ja armo tulevat merkityksellisiksi vasta, kun jotain on mennyt peruuttamattomasti rikki ja on paha olla. Silloin olet joko syytettynä ringin keskellä tai kivi kädessä ringin reunalla.

Ja silloin Jeesus osoittaa kolmannen tien, sen joka johtaa elämään uuteen yhteyteen. Jos olet ringin reunalla kivi kädessä, hän sanoo: ”Kuinka näet roskan, joka on veljesi silmässä, vaikka omassa silmässäsi on hirsi? – Teille on opetettu: Älä tapa. Se joka tappaa, on ansainnut oikeuden tuomion. Mutta minä sanon teille, jokainen joka vihastuu veljelleen, on ansainnut oikeuden tuomion.” Ja jos olet ringin keskellä syytettynä, epäonnistuneena, pahan virheen tehneenä, Jeesus sanoo: ”Autuaita ne, jotka toisia armahtavat: heidät armahdetaan. – Rukoilkaa te näin: Isä meidän, anna meille anteeksi meidän velkamme niin kuin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meille velassa. – En minäkään sinua tuomitse. Mene, äläkä enää syntiä tee.”

Jeesuksen osoittama tie on ainoa vastaus riitojen ja loukkauksien haavoittamalle ihmiskunnalle. Se on tie, jolla kohtaamme Jumalan hyvän, elämää ylläpitävän lain, oman syntimme tätä lakia vastaan ja Jeesuksen rakkauden meitä langenneita kohtaan.

lauantaina, heinäkuuta 16, 2011

Seuraavat sata vuotta

Olen monesti miettinyt, mihin mun bloggausinto hävisi. Mulla on siihen joitain selityksiä, mutta ehkä ne eivät ole tärkeitä. Välillä kuitenkin tulee tunne, että nyt olis hyvä kirjoittaa.

Pidin kolmen viikon kesälomapätkän ja palasin töihin tällä viikolla. Huomenna sunnuntaina on messuvuoro Vanhassa kirkossa. Jos muistan ja ehdin, laitan saarnan tänne tuoreeltaan.

Kesän avoimet ovet torstai-iltaisin ovat toimeen erinomaisesti siitä huolimatta, että olin muutaman viikon pois. Ja miksipä ei. Meillä on siinä loistava tiimi innokkaita ja osaavia ihmisiä. Kohtaamisia ja rukoushetkiä on ollut kymmenittäin ja mikä tärkeintä, kirkosta on tullut paikka, jossa on kiva olla. Tänä torstaina tosin suntio Ritva, joka viimeisenä samutti valot ja oli lähdössä pois, joutui kännisen miesjoukon huuteluiden ja uhkailujen kohteeksi. Onneksi hän sai oven kiinni ennen kuin ryntäsivät sisään. Olivat kuulemma rymistelleet ja huudelleet oven takana pitkään, eikä Ritva uskaltanut lähteä ulos. Poliisi tuli paikalle 20 minuutin viiveellä, jolloin joukko kuitenkin oli jo ehtinyt poistua. Harmi. Tällaiseenkin pitää siis varautua. Seuraavilla kerroilla huolehdimme, että kukaan ei jää yksin viimeisenä taloon.

Loma meni mökkiläisenä. Saimme kattohuovan laitettua, terassin kattolaudat maalattua ja muuta vastaavaa pientä. Talvella vielä mietin, että mitenköhän sitä osaa olla yhdessä paikassa, kun ikinä ennen en ole aikuisiällä viettänyt mökkielämää muutamaa päivää enempää kerrallaan. Tosin tähän asti olemme aina olleet jonkun toisen nurkissa vieraina. Hyvin se meni. Kun on oma tupa ja oma lupa, riippukeinua jäi jopa vähän ikävä.

Jotain yritin lueskellakin, mutta päivät menivät enimmäiseen touhuiluun. Sain synttärilahjaksi Serafim Seppälän kirjan Valo jää (Dostojevskin, Khalin Gibranin ja Nikos Kazantsakisin ajattelusta). Gibran-osio vaikutti kiinnostavalta elämänkertatietoineen. Sain ystäväpariskunnalta myös 70-lukulaisen kulttiteoksen Zen ja moottoripyörän kunnossapito. Tartuin siihen hieman epäröiden, mutta kirja osoittautui mainioksi kesälukemiseksi. Ainakin opin sen, että pienmoottoreista (kuten moottorisaha, ruohonleikkuri ja siimaleikkuri) on pidettävä huolta, että ne toimivat. Ja että välinpitämättömyys laadun ylläpitämisestä on filosofinen valinta. Ehkä nämä ajatukset kuuluvat läpi myös huomisessa saarnassa.

Tiistaina hengailin stadissa viimeisenä vapaapäivänä ennen töihin paluuta ja nappasin Akateemisesta George Friedmanin kirjan The Next 100 Years. A Forecast for the 21st Century (Doiubleday 2009). Harvoin saa lukea niin läpeensä kyynistä ja jollain tavalla arroganttia tekstiä. Osittain tyylilaji ehkä johtuu valitusta metodista. Friedmanin ennustus perustuu harvojen ja valittujen maailmanpolitiikkaan vaikuttavien muuttujien analyysiin. Yksi merkittävimmistä muuttujista on maapallon väestönkehitys, jonka Friedman ennustaa hidastuvan ja pysähtyvän sadan vuoden sisällä. Tästä on ilmeisesti jo merkkejä olemassa. Kaikkihan tiedämme, että väestön pieneneminen on vakava haaste Venäjälle ja osittain myös läntiselle Euroopalle. Tästä aiheutuu lisääntyvää työvoimapulaa, joka taas johtaa enenevään muuttoliikkeeseen ja geopoliittisten asetelmien muuttumiseen.

Yllättävää - ja varmasti myös kiistanalaista - on se, että Friedman ei usko sen enempää Venäjän kuin Kiinankaan menestykseen. Yhdysvallat sen sijaan hallitsee suvereenisti. Nykyiset talousongelmat ovat merkityksettömiä, kun mitataan pitkäaikaista taloudellista kestävyyttä. Venäjän osalta negatiivinen väestönkehitys on suurin ongelma. Vladimir Putinin maakaasuun ja muihin raaka-aineisiin perustuva kasvustrategia antaa Venäjälle ensin lisäresursseja, mutta Friedmanin ennustuksen mukaan trendi kääntyy ja Venäjä pirstaloituu 2020-luvulla. Myös Kiina osoittautuu Friedmanin mukaan paperitiikeriksi. Sen huima taloudellinen kasvu ei perustu todelliseen tehokkuuteen, vaan köyhän sisämaan riistoon. Tämän vuoksi hän ennustaa, että sisäinen paine aiheuttaa Kiinassa joko uuden sisäänpäin käpertymisen (mitä hän pitää todennäköisempänä) tai jakautumisen (mikä on epätodennäköisempää).

Kiinan ja Venäjän sijaan Friedman nostaa Japanin, Turkin ja Meksikon merkittävimmiksi Yhdysvaltain hegemonian uhkatekijöiksi. Kirjan uskottavuus alkaa ainakin minun silmissäni rakoilla siinä vaiheessa, kun Friedman visioi 2050-luvulla käytävää avaruussotaa Yhdysvaltain ja Japanin välillä. Tosin onhan sellaista ennenkin nähty.

Kirjan herättämä peruskysymys liittyy kuitenkin ihmiskuvaan. Voidaanko maailmanhistoriaa todella ennustaa näin täysin piittaamatta ideologisista ja arvokysymyksistä? Eikö sillä ole mitään merkitystä, minkä katsotaan olevan oikein ja hyvää? Friedman rakentaa pelinappulansa pelkästään raaka-aineista, väestönkehityksestä, kaupankäynnistä ja sotilaallisesta voimasta. Jossain mielessä 1900-luku opettaa, että juuri näin ihmiskunta toimii. 1800-luvulla kai ajateltiin, että oltiin jo kehitytty niin viisaiksi, että mitään sotaa ei enää tule. Toisin kävi.

Mielenkiintoinen yksityiskohta liittyy Friedmanin ennustukseen perinteisten perhearvojen konkurssista. Myös tämä liittyy väestönkehitykseen. Osama bin-Ladenin ja muiden jihadistien retoriikka länsimaita vastaan on täynnä viittauksia naisten tasa-arvoiseen asemaan. Fundamentalismille (myös kristilliselle) juuri naisen vapautuminen on punainen vaate. Tilastollisesti asialle ei kuitenkaan voi mitään, vaikka muutos aiheuttaakin levottomuuksia. Kun ihmiskunta kaikkialla vähitellen hyväksyy sen ajatuksen, että lapsi ei ole vanhempiensa tulonlähde, vaan päinvastoin vaatii vanhemmiltaan taloudellista tukea koulutuksen muodossa, lapsia ei luonnollisestikaan enää haluta hankkia samaan tahtiin kuin ennen. Vielä sata vuotta sitten Suomessakin voitiin ajatella, että lapset tuovat mukanaan vaurautta. Nyt on toisin päin. Lapset tulevat kalliiksi. (Dokumenttiohjelma kaakaoplantaaseilla työskentelevistä lapsista on hyvä osoitus tästä. Kenellekään ei tulisi edes mieleen vaatia, että vanhemmilla on oikeus käyttää lapsiaan tulon hankkimiseen.)

Kun lapsista tulee taloudellinen taakka, lapsia hankitaan kaikkialla maailmassa entistä vähemmän. Tämä vaikuttaa paitsi väestönkasvuun myös naisten asemaan. Naisten eliniästä enää pieni osa kuluu lasten synnyttämiseen ja kasvattamiseen. Näin on jo tapahtunut meillä ja muualla länsimaissa. Kun lapset ja heihin liittyvä taloudellinen motivaatio ei enää pidä perheitä yhdessä, perhearvot muuttuvat. Elinikäinen avioliitto ei enää tunnu järkevältä eikä merkittävältä. Käytännössä länsimaissa on jo siirrytty moniavioisuuteen. Toistaiseksi avioliittoja voi olla vain yksi kerrallaan, mutta vaikka kuinka monta peräjälkeen. Perinteinen perhekäsitys on joutunut kyseenalaiseksi, mutta kukaan ei vielä osaa sanoa, mitä tulee tilalle. Yksittäiset ihmiset muovaavat omilla valinnoillaan maaperää uudelle arvojärjestelmälle, mutta toistaiseksi vallitsee hämmennys.

En ole lukenut vielä kirjaa loppuun asti. Mitä pidemmälle mennään, sen epävarmemmiksi ja spekulatiivisemmiksi Friedmanin argumentit käyvät. Oikeastaan ostin jo ennen lomaa hänen myöhemmän kirjansa The Next Decade. Se oli kuitenkin niin yksitotista Yhdysvaltojen imperialismia, että jäi kesken. Ehkä ymmärrän Friedmanin pyrkimyksiä nyt paremmin.