sunnuntaina, toukokuuta 15, 2011

Kaivon pohjalta kirkkauteen

Saarna 15.5.2011 Vanha kirkko

Jumalan kansan koti-ikävä, 3. sunnuntai pääsiäisestä, Jubilate
Ps 66:3-9, Jes. 54:7-10; 2. Kor. 4:16-18; Joh. 17:11-17

Olen kuluneella viikolla saanut hyvän oppitunnin elämän ehkä tärkeimmästä asiasta, nimittäin juomavedestä. Mehän hyvin tiedämme, että ilman vettä ei ole elämää, mutta niin kauan kuin sitä tulee hanasta kääntämällä, meidän ei tarvitse edes ajatella koko asiaa. Meillä on mökillä rengaskaivo. Siinä on 10 rengasta eli se on noin 5 metriä syvä. Se piti puhdistaa. Tehtävään on varmasti olemassa ammattimaisia välineitä ja osaamista, mutta minulla ei ollut kumpaakaan. Pumpun letku irtoili, niin että kaivon tyhjentäminen oli hankalaa. Tikkaat olivat hieman liian lyhyet, niin että pohjalla seistessä alin porras oli vatsan korkeudella. Kun saappaat samaan aikaan upposivat nilkkaa myöten liejuun, oli pakko tunnustaa, että kropan notkeus ei ole enää nuoren miehen tasolla. Liejua olisi pitänyt jollain lapioida ämpäriin, mutta muuta työvälinettä ei löytynyt kuin saunan kauha. Sen käänteleminen ahtaassa kaivossa osoittautui lähes mahdottomaksi, kun kyykkyyn ei mahtunut ja tikkaat roikkuivat juuri sillä korkeudella, missä käsien olisi pitänyt mahtua liikkumaan. Lisäksi jokainen ämpärillinen liejua, joka nostettiin ylös kolahteli tikkaiden puolapuihin ja sieltä viiden metrin korkeudesta putoili liejuisia paakkuja omaan päähän. Oli siis vedettävä tikkaat ylös. Kun se oli tehty, työskentely hieman helpotti. Tajusin kuitenkin selvästi yhden asian. Yksin ahtaan kaivon pohjalla oleminen ei ole kivaa. Minulla oli maan pinnalla kaveri, joka laski tikkaat alas, kun pyysin. Entä jos ei olisi ollut? Nouseminen kylmästä kaivosta ylös maan pinnalle oli kuin uudesti syntyminen, nouseminen kuolemasta elämään, häikäisevä kirkkaus ja lämpö.

Olemme tänään tekemisissä suurten ja voimakkaiden vastakohtien kanssa. Jeesuksen rukous asettaa vastakkain maailman ja Jumalan todellisuuden. Paavali kirjoitti korinttilaisille samasta vastakohtaisuudesta sanoilla näkyvä ja näkymätön: ”Näkyvä kestää vain aikansa mutta näkymätön ikuisesti.” Näkyvään maailmaan kuuluvat ahdinko ja ulkonaisen ihmisen murtuminen. Näkymättömään Jumalan todellisuuteen kuuluvat uudistuminen ja ”määrättömän suuri, ikuinen kirkkaus”. Vastakohdat löytyvät myös Jesajan kirjasta: jättäminen ja sen vastakohtana takaisin hakeminen; vihan vimma ja sen vastakohtana rakkaus; Nooan ajan tulvavedet ja niiden vastakohtana horjumaton rauhaliitto.

Vastakohtien kautta Jumalan sana kehottaa meitä tänään jättämään taakse pikkusieluisen omaan napaan katsomisen, omien kipujemme alle sortumisen, ja odottamaan rohkeasti – jopa riemuiten – sitä, mikä on tulossa. Miten tällaiseen vakuutteluun tulisi suhtautua? Onko sille jotain perusteluja?

Tänään vietetään kaatuneitten muistopäivää. Sotaorpojen sieluun jäi isän kuolemasta pysyvä jälki. Moni heistä on kertonut, että vasta viime vuosina tästä syvälle iskeneestä haavasta on saanut ja voinut kunnolla puhua. Vastaavia menetyksen ja syvän, peitetyn kivun kokemuksia on tietysti myös monilla muilla: sotaleskillä, Karjalan evakoilla, jokaisella jonkin äkillisen ja väkivaltaisen menetyksen kokeneilla. Ehkä sinä olet juuri menettänyt jonkun ja sydämesi on kivusta hellänä. Olisiko ehkä vielä pahempaa, jos tämä joku ei ole edes kuollut? Hän on edelleen elämässäsi jollain tavalla, mutta yhteyttä ei enää ole. Vanhemman ja lapsen lämpimän rakkaussuhteen tilalle on tullut viha ja halveksunta. Aviopuolisoiden välisen hellyyden sijaan on tullut etäisyys, kovuus ja välimatka. En halua vertailla kokemusten rankkuutta. Jokainen kärsimys ja ahdinko on omansa ja yhtä vakavasti otettava. Kuinka tällaisen kivun kanssa eläneelle voisi yhtäkkiä julistaa menneiden taakse jättämistä ja näkymättömään hyvään uskomista?

Piti lukea Jesajan kirjan luku 54 kokonaan. Tiedämme, että Jesajan nimissä kulkevan profeettakirjan toinen osa, luvut 40-55 ovat peräisin alkuperäistä Jesajaa yli sata vuotta myöhemmältä ajalta, jolloin Juuda ja Jerusalem oli viety pakkosiirtolaisuuteen. Profeetta julistaa vieraassa maassa eläville maanmiehilleen lohdutusta: ”Lohduttakaa, lohduttakaa minun kansaani. Puhukaa lempeästi Jerusalemille ja kertokaa sille, että sen pakkotyö on päättynyt, että sen syyllisyys on sovitettu.” Säe toisensa jälkeen ja luku luvulta profeetta vakuuttelee paljon kärsineelle kansalle, että Jumala on edelleen historian herra ja asettaa asiat kohdalleen. ”Älä arkana pälyile ympärillesi, minä olen sinun Jumalasi. Minä vahvistan sinua, minä autan sinua, minä tuen sinua vakaalla, lujalla kädelläni.” Jumalan suunnitelmaan kuuluu, että hänen palvelijansa joutuu kärsimään, mutta kärsimyksellään ”hän kantoi meidän kipumme, otti taakakseen meidän sairautemme. - - Herra näki hyväksi, että hänet ruhjottiin, että hänet lävistettiin. Mutta kun hän antoi itsensä sovitusuhriksi, hän saa nähdä sukunsa jatkuvan.” Jopa viattoman kärsimyksellä on siis merkitys.

Juuri kärsivästä palvelijasta puhuvan luvun jälkeen tulee tänään kuulemamme profeetan sana: ”Hetkeksi minä sinut jätin”. Profeetta puhuu nyt kansan kärsimyksistä kielikuvilla, jotka jokainen voi ymmärtää, moni jopa omakohtaisesti. Israel on hedelmätön, hylätty vaimo, nainen joka ei ole koskaan synnyttänyt, leski, nuoruudessa häpäisty nainen. Hänelle nauretaan, häntä pidetään arvottomana, hänellä ei ole paikkaa arvostettujen ihmisten ja hyvien perheiden seurassa. Häpäistyn omassa mielessä alkaa syntyä hedelmättömiä ajatuksia omasta huonommuudesta. Itsesyytökset vaivaavat, mutta ne eivät johda mihinkään. On kuin ihminen kävisi joka viikko messussa tunnustamassa samat syntinsä, kuulusi joka kerta saman synninpäästön ja Jumalan armon vakuutuksen, mutta mitään ei tapahtuisi. Jumalan puoleen kääntyminen näyttää vain lisäävän sisäistä tuskaa. Ahdistavan tilanteen lisäksi ystävät ja naapurit alkavat nyt pilkata myös sitä Jumalaa, johon hylätty turvautuu. Ps. 69:9-13
"Minusta on tullut vieras veljilleni,
äitini pojat eivät minua tunne.
Kiivaus sinun temppelisi puolesta on kuluttanut minut,
ja minuun sattuu niiden pilkka,
jotka pilkkaavat sinua.
Minä itkin ja paastosin,
mutta siitäkin koitui minulle vain häpeää.
Minä pukeuduin karkeaan kankaaseen,
mutta minusta tuli vain pilkkalaulun aihe.
Missä ihmiset kokoontuvat, siellä puhutaan minusta.
Missä olutta juodaan, siellä lauletaan minusta."

I. Mitä Jumala sanoo profeetan välityksellä sille, joka ei ole koskaan synnyttänyt, joka tuntee alusta asti jääneensä vaille jotain, mitä kaikilla muilla näyttää olevan?

- Jes. 54:1-2 "Riemuitse, hedelmätön,
sinä joka et koskaan synnyttänyt!
Huuda riemusta, iloitse,
sinä joka et ole synnytyskipuja kokenut!
Nyt sinulla, hylätyllä, on enemmän lapsia
kuin konsanaan aviovaimolla, sanoo Herra.
Tee telttasi sija suureksi,
levitä säästelemättä kangasta asumustesi katoksi!
Pidennä köydet, iske lujaan vaarnat!"

Ja mihin tämä lupaus perustuu? Profeetan kuulijat tietävät täsmälleen, mihin lupaus viittaa. Se viittaa lapsettomaan kantaäiti Saaraan, jota Herra muisti omalla ajallaan, kun inhimillisesti kaikki näytti jo täysin menetetyltä. Vanhana Saara sai lapsen. Ja lupaus viittaa Hannaan, profeetta Samuelin äitiin, joka myös oli lapseton, mutta jonka rukoukseen vastattiin. Profeetan lupaus perustuu Jumalan hyviin tekoihin historiassa. Siksi ei ole samantekevää, minkälaisia historiateoksia luemme. Sanotaan, että historia on aina voittajien historiaa. Mutta Israelin kansan historia ja Raamatun historia on historiaa, johon jokainen häviäjä tai hävinnyt voi samastua. Koska se on pelastumisen historiaa, pelastushistoriaa.

II. Entä mitä Jumala sanoo profeetan kautta nuorena leskeytyneelle, sille, jolta on riistetty elämänilo?

- Jes. 54: 4-5 "Älä pelkää, ei sinua enää nöyryytetä,
älä häpeile, et sinä jää häväistyksi.
Nuoruutesi nöyryytyksen sinä saat unohtaa
etkä enää ole muistava leskeytesi häpeää,
5 sillä nyt sinun aviomiehesi on hän, joka sinut loi-- Herra Sebaot on hänen nimensä --
ja sinun lunastajasi on Israelin Pyhä -- häntä kutsutaan koko maanpiirin Jumalaksi."

Ja mihin tämä lupaus perustuu? Se perustuu ainutlaatuiseen suhteeseen, jonka vakuutena on Jumalan olemus maailmankaikkeuden luojana. Nyt tämä Luoja, joka on sinut tehnyt, lupaa ottaa aviomiehen ja sukulunastajan paikan. Muistatte varmaan kertomuksen Ruutista, jonka aviomies kuoli ja jonka anoppi olisi lähettänyt takaisin isänsä kotiin hylättynä, epäonnistuneena, ilman mahdollisuuksia äitiyteen ja lasten tuomaan turvaan. Ruut kuitenkin itsepäisesti ja uskollisesti jäi anoppinsa luokse ja löysi sitä kautta sukulunastajan, Boasin, joka otti Ruutin vaimokseen, ja heidän pojastaan tuli myöhemmin kuningas Daavidin isoisä. Se on pelastumisen historiaa. Lunastaja on se, joka ottaa hylätyn omakseen. Siksi ei ole myöskään yhdentekevää, minkälainen maailmankuva meillä on. Maailma, jossa Jumala on luoja, on maailma, jossa jokaiselle hylätylle on lunastaja.

III. Mitä Jumala sanoo profeetan suulla sinulle, hylätty ja toivonsa menettänyt?

Jes. 54:6-8 "Nyt Herra kutsuu sinua, hylättyä vaimoa, joka on toivonsa menettänyt.
-- Kuka voisi hylätä nuoruutensa vaimon, sanoo sinun Jumalasi.
-- Hetkeksi minä sinut jätin, mutta suuressa rakkaudessani minä nyt haen sinut takaisin.
Vain tuokioksi, vihani vimmassa,
minä käänsin kasvoni sinusta pois,
mutta minä armahdan sinua,
minun uskollisuuteni on ikuinen,
sanoo Herra, sinun lunastajasi.

Profeetan sana on oikeastaan järkyttävä. Se, että sinut on hylätty ja kaikki tuntuu toivottomalta, johtuu siitä, että Jumala on kääntänyt hetkeksi kasvonsa pois! Eikö juuri tässä ole tilaus ateistien kampanjalle: Jumalaa ei ole, nauti siis elämästä. Pistä elämä risaiseksi, keskity itseesi, äläkä odota muilta mitään. Mutta sellainen olisi vain valheellista oman ihmisyyden turruttamista. Liian moni on sitä yrittänyt ja itkien palannut Jumalan luokse.

Raamatun Jumala ei ole ihmisten määräiltävissä. Hän on Pyhä, täysin toisenlainen, ja siksi meidän näkökulmasta joskus pelottavakin. Me, jotka olemme ahtaassa kaivossa jalat liejussa ilman tikkaita, katsomme ylhäältä loistavaan valoon ja pelkäämme, että sieltä putoaa jotain meidän päähämme. Voi olla, että käsittääksemme sydämessämme olevan koti-ikävän, meidän on todella verrattava tätä elämää ahtaaseen kaivoon. Mutta tänne keskelle ahdistusta on tullut pelastaja, lunastaja, Jeesus Kristus. Hänet on laskettu alas kaivoon, meidän luoksemme. ”Niin alhaalla ei kukaan kulje, ettei siellä Jeesus ois. Ei ketään hän luotansa sulje, eikä karkoita yhtään pois.”

Ja ensimmäisenä meidän joukostamme hän on myös noussut ylös Jumalan kirkkauteen, siihen maailmaan, johon meidän sydämemme kaipaa. Sinne, missä rakkaus ei enää jää vajaaksi, vaan saa täyttymyksensä. Ja hän on luvannut tulla takaisin ottaakseen meidät luoksensa.

”Sen tähden me emme lannistu. - - Tämä hetkellinen ja vähäinen ahdinkomme tuottaa meille määrättömän suurenikuisen kirkkauden. Emmekä me kiinnitä katsettamme näkyvään vaan näkymättömään.” Siksi meillä on jo nyt syytä aitoon iloon ja täyteen toivoon. ”Puhun tämän, kun vielä olen maailmassa, jotta minun iloni täyttäisi heidät. - - En kuitenkaan pyydä, että ottaisit heidät pois maailmasta, vaan että varjelisit heidät pahalta. He eivät kuulu maailmaan, niin kuin en minäkään kuulu. Pyhitä heidät totuudellasi. Sinun sanasi on totuus.”

Herra, pyhitä meidät totuudellasi, niin että sydämemme täyttää ilo ja syvä rauha. Auta meitä levittämään tätä valoa ja toivoa kaikille lähellämme oleville ja ahdistetuille.

tiistaina, toukokuuta 03, 2011

Kirkon ovien pitää olla auki

MATKALLA MONESTA SYYSTÄ

Matkalla voi olla monta syytä. Itse tunnistan ainakin kolme: pois lähteminen, päämäärä ja matkustaminen itsessään.

I. Lomamatkalle lähdetään matkan itsensä vuoksi. Bemari-mainoksessa mukavuusmatkailun ajatus on viety äärimmil-leen: ”Iloa on matka, joka ei pääty koskaan.” Mukavuudenhalu ei kuullosta kovin ylevältä tarkoitukselta, mutta ei sitäkään pidä on väheksyä. Kristilliseen ajatteluun kuuluu, että se, mikä on tärkeää, on tässä juuri nyt: matkaseura, välipysähdykset, eväiden nauttiminen.

II. Jos virta loppuu keskellä autiomaata, mukava lomareissu voi hetkessä muuttua eloonjäämiskamppailuksi. Viimeistään silloin tarvitaan päämäärä. Vaikeuksia on helpompi kestää, kun tietää, minne on menossa. Raamatussa on monta nimeä ihmisen elämän päämäärälle: Luvattu maa, taivas, koti, Jumalan kaupunki. Sinne!

III. Mutta matkalle voidaan lähteä myös siksi, että nykyiset olot ovat liian sietämättömät. Siksi Israel lähti muinoin Egyptistä. Siksi niin moni lähtee tänäänkin matkaan tietämättä, minne on menossa. Näen tässä kolmannessa matkan syyssä myös tärkeän opetuksen. On asioita, joiden vuoksi pitää lähteä liikkeelle, vaikka päämäärä on kaukana. Esimerkki: Se, että kirkon ovet ovat kiinni, kun kirkkopuisto on täynnä väkeä, ei ole oikein. Ovien pitää olla auki. On siis lähdettävä liikkeelle, vaikka emme vielä tiedä, minne tie vie.

PUISTON KAUTTA ANNANKADULLE

Noin kolme vuotta sitten kotonamme kokoontui joukko kristittyjä, joka halusivat olla seurakunnassa enemmän kuin sivustaseuraajia. Päätimme tavata kerran kuussa lauantai-iltapäivisin Agricolan kirkossa nyyttäreiden, rukouksen ja keskustelevan yhdessäolon merkeissä. Ideana oli, että jokainen tarvitsee jonkun, jonka kanssa voi rukoilla ja puhua hengellisistä asioista. Kyselimme yhdessä, mitä voisimme tehdä toisten hyväksi. Kutsuimme mukaan uusia kuin elefantit kuuluisassa lastenlaulussa. Kokoontumisten nimeksi päätimme antaa MATKALLA.

MATKALLA jatkuu, mutta hieman uusissa merkeissä. Kesällä leiriydymme Vanhan kirkkopuiston reunalle torstai-iltaisin. Kirkko on auki joka torstai kesä-elokuussa klo 17-21. Jos olet kiinnostunut olemaan mukana toteuttamassa torstai-iltoja, tule Vanhaan kirkkoon toukokuun viimeisenä torstaina 26.5.2011 klo 18. Syksyllä jatkamme Annankadun uuden toimintakeskuksen yhteydessä. Siitä lisää myöhemmin.

maanantaina, toukokuuta 02, 2011

Kalaan lähtemisen sietämätön keveys

Saarna vappupäivänä 1.5.2011 Vanhassa kirkossa (1. sunnuntai pääsiäisestä, ylösnousseen todistajia)

Joh. 21:1-14

Pekka oli kalamies. Hän sanoi: ”Minä lähden kalaan.”
Kuka kertoo, mihin maailma on menossa ja mitä kannattaa tehdä? Miksi kalaan meneminen ei olisi juuri nyt paras vaihtoehto?

Tässä saarnassa on noin kaksi osaa. Ensimmäinen osa toimii johdantona toiselle, jossa palaamme evankeliumin kertomukseen Pietarista Tiberiaanjärvellä.

Ennen vuosituhannen vaihdetta ennustettiin kiivaasti alkavan uuden ajanjakson suuria virtauksia. 20 vuotta sitten sosialismi oli kaatunut ja kylmän sodan aika oli ohi. Oltiin laajasti sitä mieltä, että yksilönvapauksien ja demokratian leviämisen myötä uskonnollisuus on nousussa. Uskonnon harjoittaminen liittyy sekä yksilön vapauteen että yhteisöllisyyteen. John Naisbittin Megatrendit 2000 ennusti uuden vuosituhannen uskonnollista heräämistä ja yksilöllisyyden voittokulkua. Amerikkalainen poliittinen historioitsija Francis Fukuyama esitti vuonna 1992 (The End of History and the Last Man) laajat perustelut sille, että yksilön itsemääräämisoikeutta kunnioit-tava länsimaistyyppinen demokratia on joistakin takaiskuista huolimatta jatkanut voittokulkuaan satojen vuosien ajan. 1900-luvulla sosialismi oli näyttänyt tarjoavan länsimaiselle demokratialle jonkinlainen vaihtoehdon, mutta se oli nyt osoittautunut pelkäksi harhaksi. Diktaattorit eivät voi kauan pysyä pystyssä, sillä vapauden ajatus leviää väistämättä kaikkialle. Hallintoa voi johonkin pisteeseen asti pitää yllä pelolla ja pakolla, mutta jos vallalla ei ole kansan hyväksymää oikeutusta, se ennen pitkää hajoaa. Historia on saavuttamassa päätepisteensä, kun kaikilla on samat vapaudet.

2000-luvun alku näytti muuttavan 1990-luvulla tehtyjä ennusteita. Uskonnollisuus kyllä oli nousussa, mutta ei suinkaan rauhan ja ystävyyden merkeissä. Islamilainen fundamentalismi ja siihen liittyvät terrori-iskut alkoivat hallita otsikoita. Kiinasta ja islamilaisesta maailmasta alkoi kuulua ääniä, että me emme halua teidän demokratiaanne. Meillä on erilainen ajattelutapa. Francis Fukuyama kirjoitti 90-luvulla esittämiin ajatuksiinsa laajan jälkikirjoituksen vuonna 2006. Asiat näyttivät nyt hieman toisenlaisilta. Demokratian ja yksilönvapauksien aatteet menestyvät edelleen piittaamatta maantieteestä, kielestä ja kulttuurista. Oli kuitenkin noussut esiin uusi ongelmallinen kysymys. Koskevatko vapaudet ensi sijassa yksilöä vai sitä yhteisöä, johon yksilö haluaa kuulua? ”Valtio on velvollinen puolustamaan vapauksista nousevaa moniarvoisuutta”, Fukuyama kirjoittaa. ”Nyt sen on päätettävä tulkitseeko se tämän moniarvoisuuden yksilöiden vai yhteisöjen näkökulmasta. Ja jos yhteisöjen näkökulmasta, millaisia yksilön vapauden rajoituksia yhteisöt voivat jäsenilleen asettaa.”

Juuri tästä samasta asetelmasta ja periaatteellisesta kysymyksestä keskustellaan tänä päivänä Suomessa. Voiko valtio määrätä, mitä kirkko opettaa? Voiko kirkko laatia itselleen erilaiset säännöt kuin vallitsevat muualla yhteiskunnassa? Kysymys ei koske vain Suomen ev.-lut. kirkkoa, vaikka toki ennen kaikkea sitä sen suuren koon vuoksi. Jos kristillinen usko on ja haluaa olla kansan yhteisen kokemuksen keskuksessa, sen on tavalla tai toisella otettava kantaa näihin kysymyksiin. ”Minä lähden kalaan” ei ole ollenkaan huono vaihtoehto, kun tilanne on epäselvä.

Pietari ja hänen seurueensa eivät tosin päässeet ongelmia pakoon edes kalassa. Saalista ei tullut. He eivät saaneet sinä yönä mitään. Luulen, että tähän täytyy pysähtyä. Pienistä vastoinkäymisistä tulee joskus suuria. Edessä ajava autoilija, naapurin kolina tai lapsen kiukuttelu voi aiheuttaa kohtuutonta ärtymystä, kun taustalla on iso hämmennys. Ärsyttävä keskustelu kirkossa siirtyy turhaksi ärtymykseksi arkisessa elämässä. Evankeliumin kertomus ei anna tähän mitään ratkaisua tai vastausta. Opetuslasten tunnelmat eivät ole kertomuksen kannalta olennaisia. Pääosassa ei ole Pietari, Tuomas eikä kukaan muukaan opetuslapsista.

Voi olla, että juuri tämä meidän on opittava yhä uudestaan. On kyllä totta, että jokainen on tärkeä. Jeesus kutsuu jokaista henkilökohtaisesti. Yksilö on tärkeä, yksilöllä on oikeus irtautua ympäristön paineista, tehdä mielenmuutos, lähteä seuraamaan uutta tietä. Yksilöllisyyttä ei pidä halveksia. Mutta. Tämä kertomus ei ole ensisijaisesti Pietarista, meistä tai minusta. Yksilöllisyys menee harhaan, jos sen sisältönä on vain minä. Länsimainen demokratia ja yksilönvapauksien korostus menee harhaan, jos sen sisältönä on vain minä. Todellinen yksilöllisyys alkaa vasta sanasta sinä.

Jeesus itse opetti, mitä se tarkoittaa. Hän, joka useaan otteeseen Johanneksen evankeliumin mukaan käytti itsestään sanoja ”minä olen”, opetti meille, mitä tarkoittaa asettaa toinen etusijalle. Hän, jolla ”oli Jumalan muoto, ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen, vaan luopui omastaan. Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi.” Sinä muodostaa yhteyden. Ja se juuri oli Jeesuksen suuri tehtävä. Hän tuli luomaan yhteyden ihmisen ja Jumalan välille ja ihmisten kesken.

Jeesus osoitti omalla esimerkillään, että sinän sanominen ei tarkoita syrjään vetäytyvää luopumista omasta kutsumuksesta. Se ei ole epämääräistä nöyristelyä. Nöyristely on mukavuudenhalua, vastuun väistämistä, itsekeskeisyyttä. Nöyryys sen sijaan on toisen näkemistä arvokkaana. Siksi sanotaan, että todellinen nöyryys on totuudessa elämisen tottumus.

Nöyryydestä on paha saarnata, kun tajuaa, miten paljon sitä itseltä puuttuu. Vain vähäisessä määrin minua lohduttaa se, että myös Pietarilla saattoi olla jonkinlainen nöyryysongelma. Kun Magdalan Maria tuli kertomaan opetuslapsille, että Jeesuksen hauta on tyhjä, Pietari lähti paikalle juoksujalkaa. Toinen opetuslapsi, jonka nimeä Johannes ei paljasta, juoksi kuitenkin nopeammin ja oli paikalla ensin. Luulen, että tämä jäi harmittamaan Pietaria. Kun Jeesus ilmestyi Tiberiaanjärvellä opetuslapsille heidän ollessaan turhauttavan yön jälkeen väsyneinä veneessä, Pietari ei halunnut jäädä kakkoseksi. Se opetuslapsi, jonka nimeä evankelista Johannes ei paljasta, sanoi: ”Se on Herra!” Silloin Pietari välittömästi kietaisi ylleen viittansa, jonka oli riisunut ja hyppäsi veteen. Muut saivat tulla veneen ja verkon kanssa perässä.

Jokin tässä Pietarin ja Jeesuksen kohtaamisessa koskettaa. Ei tässäkään lopulta ollut kyse ensisijaisesti Pietarista ja hänen reaktiostaan. Tärkeää oli ylösnousseen kohtaaminen.

Kristityn elämässä, todistuksessa, lähetyskäskyn toteuttamisessa, maailman evankelioimisessa ei ole ensisijaisesti kyse minusta tai sinusta. Me olemme epävarmoja, osumme harhaan ennustuksissamme, teemme vääriä ja huonosti perusteltuja ratkaisuja, ajattelemme kaavamaisesti, sorrumme omahyväisyyteen, teemme nöyryyden hyveestä teennäistä nöyristelyä. Kaiken tämän vuoksi on ensisijaisesti kyse Jeesuksesta, joka jo ennen meidän verkkojamme ja saalistamme, ennen meidän kykyämme ymmärtää Jumalan suunnitelman suuruutta, on valmistanut aterian, jolle hän kutsuu ja sanoo: ”Tulkaa syömään!”

Ylösnousseen todistaminen on sitä, että teemme sen, mitä Jeesus pyytää. Tulemme yhteiseen pöytään syömään ja opettelemme noudattamaan hänen käskyään rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseämme. Kalaakin varmasti tulee ajallaan.