lauantaina, tammikuuta 01, 2011

Valot loistaa

No, nyt sinne Tuomiokirkon edessä olevaan mustaan ristiin on saatu valot päälle. Hienoltahan se näyttää. En tosin jaksanut olla uudenvuodenaattona valveilla niin pitkään, että olisin nähnyt liittyikö ristivaloshow jotenkin senaatintorin juhlintaa. Jostain syystä vuoden vaihtuminen on viime vuosina jäänyt juhlimatta. En tiedä, onko kyseessä yleinen juhlaväsymys vai pelkästään se, että lapset on jo sen verran isoja, että ilotulitus ei enää aiheuta samanlaista säpinää. Kuulin kyllä, että Uspenskin edessä ja senaatintorilla paukuteltiin, mutta äänet sulautuivat jotenkin siihen uniseen hyvään oloon, että saa olla kaikessa rauhassa omassa sängyssä nukkumassa. Sitä paitsi ehdin kymppiuutisista ja Kaisan viestistä kuulla, että vuosi oli vaihtunut Sydneyssä, joten arvelin, että kyllä se ajan myötä vaihtuu Helsingissäkin, vaikka olisinkin nukkumassa.

Laitoin kännyn hälyttämään klo 8, että aamutoimiin ja saarnatekstin tulostamiseen jää mukavasti aikaa. Heräsin klo 8.38, eikä hälytys ollut soinut. Kirkolla olin kuitenkin ihan hyvissä ajoin puoli kymmenen maissa. Lähetysyhdistys Kylväjän väkeä oli mukana jumalanpalveluksessa ja kirkkokahveilla. Janne Sironen ja lähetysjohtaja Pekka Mäkipää pitivät molemmat hyviä pointteja sisältäneet puheenvuorot kirkkokahveilla. Varmasti jatkamme hyvää yhteistyötä.

Saarnan teema kääntyi jälleen kerran aiheeseen yksilöllisyys vs. yhteisöllisyys. Olenkohan jotenkin fiksautunut tähän? No, mielestäni Jeesuksen sanoilla Joh 14:12-14 on selkeä yhtymäkohtansa tähän aiheeseen. Saarnan jälkeen luin seurakunnalle väestötietoja ja tasavallan presidentin rukouspäiväjulistuksen. Sattumoisin rukouspäiväjulistus sisälsi voimakkaan kannanoton yhteisöllisyyden puolesta, ehkä hieman poliittis-korrektisti muotoiltuna tosin. Jännällä tavalla julistuksessa näkyy yhteisöllisyyden ehtona yksilön oman erilaisuuden huomioiminen. Näiden välistä jännitettä ei tosin mitenkään käsitellä, vaan ne sulautetaan yhteen, ikään kuin ne olisivat samaa asiaa. Kirkkoonkin tullaan tasavallan presidentin mukaan jäseneksi yksilön, ei yhteisön ehdoilla.

No, julistus on toki Suomen ekumeenisen neuvoston työryhmän laatima yhdessä tp:n kanslian kanssa. Erikoisinta julistuksessa on se, että siinä ei sanallakaan mainita rukouspäiviä, eikä julistuksessa millään tavalla kehotetan kansalaisia rukoilemaan yhteisestä kyseisinä päivinä tai muutenkaan. Rukouspäiviä vietetään siis 18.1. ja 24.10.


”Jeesuksen nimessä” saarna 1.1.2011 Vanha kirkko
Joh. 14:12-14

Kaksi lähes käsittämättömän suurta lupausta: 1) että Jeesukseen uskova on tekevä suurempia tekoja kuin Jeesus itse ja 2) että Jeesus tekee kaiken, mitä me hänen nimessään pyydämme. Tässä saarnassa on melko pitkä johdanto. Tähtäyspisteessä ovat kuitenkin näiden lupausten ymmärtäminen.

Sanotaan, että vielä ennen toista maailmansotaa eurooppalainen uskonnollisuus oli valtaosaltaan yhteisöllistä. Toki oli henkilökohtaista uskonratkaisua korostavia suuntauksia ja vastaavasti kirkosta eroamista yksilöllisistä syistä. Suurin osa ihmisistä eli kuitenkin melko ongelmattomasti siinä todellisuudessa, että uskonasiat ratkaistiin yhteisesti. Kirkkoon kuuluttiin perheen, suvun ja kansallisuuden kautta.

Sotien jälkeen länsimaisen ihmisen uskonnollisessa käyttäytymisessä on tapahtunut merkittäviä muutoksia. Yhä suuremmalle osalle ihmisistä kysymys kirkkoon kuulumisesta tai uskonnollisesta vakaumuksesta on henkilökohtainen valinta. 1990-luvulla alettiin puhua jälkimodernista vallankumouksesta, jossa uskonnollisuuden tilalle tuli hengellinen ja henkinen, opin tilalle kokemus, yhteisöllisen tilalle henkilökohtainen, jäykän hierarkian tilalle tasa-arvoisuus, Jumala-keskeisyyden sijaan ihmiskeskeisyys.

Nyt on havahduttu siihen, että välttämättä mitään jälki- eli postmodernia ei edes tarvita selittämään näitä muutoksia. On vain käynyt niin, että 1700-luvun valistusajan aatteista on vihdoin tullut koko kansan omaisuutta. Yksilön ehdoton ja maksimaalinen vapaus valita on saavuttanut kansan syvät kerrokset. Se, mikä 1800-luvulla ja viime vuosisadan alussa oli sallittua vasta älymystölle, on nyt miltei jokaisen ulottuvilla.

Valinnanvapautemme on tullut niin suureksi, että se aiheuttaa jo stressiä. Amerikkalainen Barry Schwartz kirjoittaa kirjassaan The Paradox of Choice. Why More Is Less (Valinnanvapauden ristiriita. Miksi enemmän on vähemmän) niistä psykologisista vaikutuksista, joita liian suurella valinnanvapaudella on ihmisen hyvinvoinnille. Kun kaikki riippuu jatkuvasti omista valinnoista, ihmisen on entistä vaikeampi tyytyä tekemäänsä valintaan. Valitseminen aiheuttaa kohtuuttomia odotuksia, niihin liittyviä pettymyksiä ja itsesyytöksiä huonojen ratkaisujen vuoksi.

Älkää käsittäkö väärin. Barry Scwartz on valinnanvapauden ja yksilön oikeuksien innokas puolustaja. Ongelma ei ole valinnan mahdollisuus sinänsä, vaan se, että harhaudumme tekemään mitättömiä valintoja mitättömistä asioista sen sijaan, että keskittyisimme todella tärkeisiin valintoihin. Haluan itsekin puhua ja toimia yksilön oikeuksien puolesta. En ole kovin vakuuttunut sellaisesta kirkollisesta puheesta, jossa haikaillaan menneen maailman kyläyhteisöä tai viljellään sanaa yhteisöllisyys ratkaisuna kaikkiin nykypäivän ongelmiin. Yhteisöllisyys on kiva sana, mutta pitää muistaa, että yhteisöllä on sääntönsä. On ihan ymmärrettävää haikeasti muistella, millaista oli lapsena kotona. Tunnen kuitenkin liikaa niitä, joille nuoruuden ahdasmielinen ympäristö on aiheuttanut vain elinikäisen trauman kaikkea hengellisyyttä kohtana. Jos yhteisöllisyys sääntöinen ja rajoituksineen asetetaan vaakakuppiin yksilön oikeuksien ja vapauksien kanssa, yhä useammat kanssaihmisemme valitsevat epäröimättä yksilön vapauden. Ja juuri tästä kulttuurin ja uskonnollisuuden muutoksessa on kysymys.

Kummalla tavalla meidän on siis luettava Jeesuksen lupaukset? Koskevatko ne meitä yksilöinä, niin että sinä voit tehdä suurempia tekoja kuin Jeesus ja että Jeesus vastaa sinun yksilöllisiin rukouksiisi? Vai koskevatko lupaukset meitä yhdessä, Jumalan kansana, Kristuksen ruumiina, uuden ihmisyyden edustajina? Onko meidän valittava olemmeko katolisia ja kansankirkollisia yhtenäiskulttuurin edustajia vai herätyskristillisiä yksilöhurskauden ja kokemuksen korostajia?

Johanneksen evankeliumin 14 luku on osa Jeesuksen jäähyväispuhetta opetuslapsilleen. Puheen eräs toistuva ja painokas viesti on, että opetuslasten tulee olla yhtä. Jeesuksen seuraajien välinen yhteys ei ole vain valinnainen asia, vaan siitä riippuu maailman tulevaisuus. Juuri keskinäisestä yhteydestä meidät tunnetaan Kristuksen opetuslapsiksi. Ja juuri tähän yhteyteen meidän tulee kutsua kaikki maailman kansat, jokainen ihminen.

Niinpä on oikein ja luontevaa lukea Jeesuksen lupaukset yhteyden näkökulmasta. Jeesuksen seuraajien joukko on tekevä sellaisia tekoja kuin Jeesus itse, ja vielä suurempiakin. Jeesuksen toimintaa kuului merkittävällä tavalla sairaiden parantaminen. Sen ajan lääketiede oli aika alkeellista. Monet sairaudet tarkoittivat ihmisen putoamista pois yhteiskunnan rattaista oman onnensa nojaan. Jeesus välitti opetuslapsilleen toisenlaisen asenteen. Jokainen on tärkeä. Köyhiä, sairaita ja orpoja ei saa halveksia, vaan heitä tulee hoivata ja auttaa. Ja juuri tätä Jeesuksen seuraajat eli kristillinen kirkko on tehnyt alusta lähtien. Me tiedämme, että länsimaisen lääketieteen ja suomalaisen sosiaaliturvan taustalla on vuosisatojen ajan juurtunut kristillinen sivistys.

Eräs nuori radiotoimittaja joitakin aikoja sitten haastatteli arkkiatri Pelkosta sairaanhoidon arvokysymyksistä. Yhtäkkiä toimittajan mieleen tuli kysymys: Mihin muuten sairaanhoidn etiikka oikein pohjautuu?” Arkkiatrin vastaus jäi mieleeni, koska se tuli niin selvänä ja vahvana: ”Sairaanhoito perustuu kristilliseen lähimmäisenrakkauteen.” Jeesus sanoi: ”Joka uskoo minuun, on tekevä sellaisia tekoja kuin minä teen, ja vielä suurempiakin.” Jeesuksen seuraajat ovat menneet paikkoihin, joihin Jeesus ei elämänsä aikana koskaan päässyt ja auttaneet miljoonia sairaita, vangittuja ja hyljeksittyjä tavalla, joka ylittää moninkertaisest kaiken sen, mitä Jeesus ehti elämänsä aikana tekemään. Tämän toisenlaisen ihmisyyden ja armeliaisuuden tähden Lähetysyhdistys Kylväjä edelleen lähettää ihmisiä kertomaan Jeesuksesta sinne, missä häntä ei vielä tunneta. Jeesuksen ensimmäinen lupaus on täyttynyt ja täyttyy edelleen siellä, missä häntä seurataan.

Jeesuksen lupaus rukousvastauksista on hankalampi. Se koskettaa meitä niin henkilökohtaisesti. ”Mitä te minun nimeeni vedoten pyydätte minulta, sen minä teen.” Monella meistä on kokemus vilpittömästä rukouksesta, johon ei ole tullut haluttua vastausta. Mutta myös lupaus rukousvastauksista on ymmärrettävä yhteisöllisesti. Jeesuksen nimessä esitettävä rukous ei voi olla itsekäs, sen kiteytynyt muoto on ”tapahtukoon sinun tahtosi”. Jeesus siis lupaa rukoilijalle paljon, mutta samalla kehottaa seuraajiaan luopumaan itsekkäistä tarkoitusperistä. Miten se on mahdollista? Jälleen vastaus on yhteydessä. Matteuksen evankeliumin mukaan Jeesus sanoi: ”Mitä tahansa asiaa kaksi teistä yhdessä sopien rukoilee, sen he saavat minun Isältäni, joka on taivaissa.”. Kahden kristityn välinen sopimus, heidän välillään vallitseva yhteys, on yhteyttä Jeesukseen ja Jeesuksen kautta Isään. Juuri siinä näyttää piilevän rukouksen ydin. Vain rukoillessamme yhdessä, seurakuntana, voimme aidosti rukoilla Jeesuksen nimessä. Myös silloin kun olemme yksin tai eristyksissä, meidän tulee mielessämme yhtyä seurakunnan yhteiseen rukoukseen.

Olenko siis näiden Jeesuksen sanojen perustella sitä mieltä, että yksilön korostaminen on haitallista ja että todellinen uusi ihmisyys toteutuu vain osana yhteisöä? Kyllä – ja en. On aivan selvää, että Jeesus todisti ja rukoili kristittyjen yhteyden puolesta. Mutta hän ei halveksinut yksilöä. Jeesus kohtasi jokaisen ihmisen henkilökohtaisesti. Jokaisen tulee saada äänensä kuuluville. Jokaisella on oikeus tulla kohdelluksi oikeudenmukaisesti ja ystävällisesti. Yksilö on tärkeä, eikä yksilön oikeuksia saa uhrata yhteisön painostuksesta.

Mutta Jeesus tuli esittämään henkilökohtaisesti jokaiselle kohtaamalleen ihmiselle kutsun tulla osaksi jotain suurempaa, sitä Valtakuntaa, jota kutsutaan Kristuksen ruumiiksi, sitä yhteisöä, joka toteuttaa Hänen tehtäväänsä tässä maailmassa. Siihen sinut on kutsuttu ja kasteessa valtuutettu.

Kun aloitamme tämän Herran vuoden 2011 Jeesuksen nimessä, teemme sen Jumalan luomina ja arvokkaina yksilöinä yhdessä koko muun kristikunnan kanssa.

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Hyvää alkanutta vuotta 2011!
Arto! Ymmärrän oikein hyvin, että Sinulla on muutakin tekemistä, kuin tänne blogiisi kirjoittaminen-, mutta olisi tosi mukavaa, jos ennättäisit laittaa luettavaksi (edes) saarnasi.Toivoo Lea