maanantaina, marraskuuta 22, 2010

Liekehtivän valtaistuimen edessä

Saarna 21.11.2010 Vanhassa kirkossa, Ruoholahdessa ja Agricolan kirkon Tuomasmessussa

Tuomiosunnuntai – Kristuksen kuninkuuden sunnuntai

Ensimmäinen lukukappale Daniel 7:9-10,13-14
Kun minä sitä katselin,
istuimet asetettiin paikoilleen,
ja Ikiaikainen istuutui.
Hänen pukunsa oli valkea kuin lumi
ja hänen hiuksensa ja partansa kuin puhdas villa.
Hänen valtaistuimensa oli tulen liekkejä,
ja sen pyörät olivat palavaa tulta.
Hänen luotaan lähti liikkeelle
tulinen virta.
Tuhannet ja taas tuhannet palvelivat häntä,
miljoonat seisoivat odottaen hänen edessään.
Oikeus asettui istumaan,
ja kirjat avattiin.

Yhä minä katselin yöllisiä näkyjä
ja näin, miten taivaan pilvien keskellä
tuli eräs, näöltään kuin ihminen.
Hän saapui Ikiaikaisen luo.
Hänet saatettiin Ikiaikaisen eteen,
ja hänelle annettiin valta, kunnia ja kuninkuus,
kaikkien kansojen, kansakuntien ja kielten
tuli palvella häntä.
Hänen valtansa on ikuinen valta, joka ei katoa,
eikä hänen kuninkuutensa koskaan häviä.

Evankeliumi Matteuksen mukaan 25:31-46

Danielin kirjan näyt kuuluvat kirjallisuuslajiin, jota kutsutaan apokalyptiikaksi; se tarkoittaa salaisten asioiden paljastamista. Apokalyptiikkaa kirjoitettiin suurten ja väkivaltaisten mullistusten keskellä, kun järjettömyyden keskellä piti nähdä merkitys. Daniel näki näyssään kuinka taivaan neljä tuulta panivat valtameren kuohumaan. Merestä nousi neljä petoa. Ensimmäinen oli kuin leijona, ja sillä oli kuin kotkan siivet. Toinen oli karhun kaltainen ja sillä oli kolme kylkiluuta suussaan hampaiden välissä. Sille sanottiin: ”Nouse, syö paljon lihaa.” Kolmas peto oli kuin pantteri, jolla oli neljä linnunsiipeä selässään ja neljä päätä. Ja lopulta neljännestä eläimestä kirjoitetaan, että se oli ”pelottava, kauhistuttava ja hyvin väkevä. Sillä oli suuret rautaiset hampaat ja se söi ja ruhjoi kaiken ja tallasi tähteet jalkoihinsa, - - ja sillä oli kymmenen sarvea. - - Ja se puhui suuria sanoja.”

Kuohuvalla merellä ja siitä nousevilla pedoilla tarkoitetaan kansakuntia ja sen hallitsijoita. Näky voidaan liittää historiallisiin tapahtumiin Antiokhos IV Epifaneen aikana eli Jerusalemin temppelin häpäisyyn vuonna 167 eKr. Mutta se ei tyhjenny siihen, vaan kurottaa paljon pidemmälle ja korkeammalle.

Petojen jälkeen Daniel näkee, kuinka ”istuimet asetettiin paikalleen ja Ikiaikainen istuutui. Hänen pukunsa oli valkea kuin lumi ja hänen hiuksensa ja partansa kuin puhdas villa. Hänen valtaistuimensa oli tulen liekkejä, ja sen pyörät olivat palavaa tulta.” Kuvaus on samaan aikaan vaikuttava ja jollain tavalla hyvin hämmentävä. Tämä on yksi niistä Vanhan testamentin teksteistä, joiden perusteella Jumala joskus kuvataan vanhana, valkopartaisena miehenä, jonka hahmoa joulupukki ja Gandalf jäljittelevät. Ja mitä mielikuvia liekehtivä valtaistuin saa aikaan? Mainosgrafiikassa liekit liittyvät miehisiin tuotteisiin kuten grillimakkaroihin ja moottoripyöriin. Liekehtivä valtaistuin voisi hyvin toimia metallimusiikin konsertissa pyroteknisenä tehosteena. Meidän on siis helppo ymmärtää Danielin näyn kuvakieltä. Se on edelleen käytössä. Liekkien tarkoitus on nostaa hiki pintaan. Valkopartainen hahmo edustaa oikeutta ja viisautta. Mutta samalla näemme liian helposti tehosteiden läpi. Meidät on opetettu kysymään merkitystä, syvempää ymmärrystä, totuutta kuvien takana.

Siksi kerron esimerkin.

Olin 13-vuotiaana murrosikäisenä aika hankala oppilas. Kotitaloustunnilla tuli jotain riitaa opettajan kanssa. Pöydät piti pyyhkiä uudestaan tai jotain muuta sellaista, mikä nuoren kapinallisen näkökulmasta oli täydellisen epäreilua. Riitahan siitä seurasi, pöydät jäivät pyyhkimättä ja todennäköisesti tulin käyttäneeksi myös aika kovaa kieltä. Niinpä sain kutsun rehtorin puhutteluun.

Kontulan Yhteiskoulun rehtorina toimi 70-luvulla teologian tohtori Mikko Mielonen, Mikkelin lyseon kasvatti, joka oli saanut kutsumuksen lähteä kasvattamaan Itä-Helsingin ongelmalähiön nuorista kunnon kansalaisia. Olin oppinut kyseenalaistamaan opettajien auktoriteetin luokkahuoneessa, mutta rehtori oli sen yläpuolella. Hän oli meidän oppilaiden mielestä rento, huumorintajuinen ja samalla vähän omalaatuinen heppu, joka ei pienestä hätkähtänyt. Häneen saattoi luottaa.

Mikko Mielosella ei ollut liekehtivää valtaistuinta, mutta murrosikäisen koltiaisen mielessä astuminen rehtorin työhuoneeseen tarkoitti astumista valtaistuinsaliin. Siellä muut äänet vaimenivat ja oltiin totuuden edessä. Hän varmaan kysyi minulta: ”Mitä siellä luokassa oikein tapahtui? Kerropas nyt.” Ja: ”Miten sinä nyt sillä tavalla?” Muistan kuinka tärkeää minulle oli, että en siinä kohtaa kiellä itseäni ja näyttele sopuisampaa kuin oikeasti olin. Oli tärkeää, että minut otetaan vakavasti sellaisena kuin olen. Siksi vastasin, en uhmakkaasti, vaan hieman häpeillen: ”Mä nyt olen tällanen. En mä voi itselleni mitään.”

Siinä oli jo katumuksen sävy, mutta ei vielä ratkaisua. Tajusin tehneeni väärin, mutta en keksinyt mitään keinoa, millä sama meno ei tulisi jatkumaan tulevaisuudessakin. Odotin siis rangaistusta, joka vahvistaisi oman arvion itsestäni. Ja uhkausta, että jos häiriö toistuu, käy vielä pahemmin. Mikko Mielosen vastaus oli erilainen. Hän näki miten nuoren pojan itsetuntemus oli vasta iduillaan. ”Ihminen voi muuttua”, hän sanoi. Se tarkoitti: Tulevaisuus alkaa tästä hetkestä. Sinun elämääsi ei vielä ole eletty. Älä tuomitse tulevaisuuttasi menneisyytesi perusteella. Se, mitä olet tehnyt on väärin, Arto. Niin ei saa tehdä. Ja sovitaanko, että kun tästä huoneesta lähdet, etsitään parempia toimintamalleja. Niinhän Jeesuskin sanoi: ”Mene, äläkä enää syntiä tee.”

Se oli vapauttavaa. Vastaväitteeni oli pois pyyhitty. Tekoni tuomittiin, mutta ei minua ihmisenä. Päinvastoin sille annettiin tilaa kasvaa kohti hyvää. Varmasti monta kertaa sen jälkeenkin käyttäydyin huonosti. Jotain minussa siis ei muuttunut. Olin sellainen kuin olin. Mutta näkökulma oli muuttunut. Oli lupa ja oikeus katsoa pois itsestä, ylöspäin ja eteenpäin, kohti toisia. Se opetti uskomaan. Usko ei muuta menneisyyttä, mutta se antaa tulevaisuuden ja toivon.

Lopuksi

Apokalyptiikan on niin vahva kirjallisuudenlaji, koska se puhuu kuvien avulla. Se auttaa katsomaan epätäydellistä maailmaa uskon ja toivon kautta. Meidän toivomme perusta ei ole se, mihin itse olemme kyenneet tai miltä maailma ympärillä näyttää, vaan Jumalan valtakunta, joka tulee. Kun katsomme maailmaa ympärillä, se ei mitenkään näytä toteutuneen. Monessa kohtaa näyttää päinvastoin siltä, että ihmiskunnan valtava tekninen ja taloudellinen edistys tekee ihmisestä suuremman ja samalla vie meitä kohti yhä suurempia ja mahdottomampia ongelmia. Eikä kirkonkaan tulevaisuus näytä voitonriemuiselta. Se joutuu ahtaalle ja kärsimään. Kristuksen seuraamiseen kuuluu ristin tie, kirvelevät tappiot, epäonnistumiset, jatkuva kamppailu ylpeyttä, itsekkyyttä, riitaa ja valhetta vastaan.

Mutta siinä ei ole kaikki. Jumalan valtakunta tulee. Ja se on täällä jo nyt. Kun Ihmisen Poika, Jeesus Kristus, istuu kunniansa valtaistuimella, siellä kysytään suhdetta häneen. Nyt, tänään ja täällä suhde Kristukseen tarkoittaa sitä, että voit nostaa katseesi itsestäsi kohti toisia ja toisten kautta kohti Kristusta. Miksi katsoisit itseesi, laiminlyönteihisi, siihen kärsimykseen ja pahaan, mitä olet aiheuttanut itsellesi ja muille? Tai miksi luettelisit niitä hyviä tekoja ja hyviä aikeita, joilla olet yrittänyt ostaa hyväksyntää toisilta ihmisiltä ja Jumalalta? Ne ovat Jumalan edessä kuin saastainen vaate. Tee täyskäännös. Katso Kristukseen, niin vapaudut. Hän tekee kaiken uudeksi. Hän antaa tulevaisuuden ja toivon. Häntä me julistamme, häntä me rakastamme, häntä me kiitämme ja palvomme.

lauantaina, marraskuuta 20, 2010

Vanha kirkko - uusi laulu

Eilen eli perjantaina 19.11.2010 alkoi virallisesti mun viranhoito Vanhan kirkon kappalaisena. (Ja samalla Tiinasta tuli ruttopuiston kappalaiska.) Vietin päivän mökillä seinälautoja sahaten ja rakennusjätettä siivoillen, koska se sattui olemaan vapaapäivä. Jälkikäteen tietysti ajattelin, että olisko päivää pitänyt jotenkin erityisesti huomioida. Luin kuitenkin aiheeseen liittyen Psalmin 96: Laulakaa Herralle uusi laulu! ja mietiskelin, miten vanhan ja uuden voi liittää toisiinsa tässä tapauksessa. Jeesushan varoitti laittamasta uutta viiniä vanhoihin leileihin.

Vanha kirkko on sijainniltaan keskeisin Helsingin kirkoista. Tuomiokirkko on selkeästi laitakaupungilla, Agricola on syvässä etelässä, Johannes on siinä rajoilla. Pohjoiseen päin mentäessä seuraavat kirkot ovat Temppeliaukio Töölönlahden länsipuolella ja Kallion kirkko sen itäpuolella. Suurimmat ihmisvirrat kiertävät Vanhan kirkkopuiston muutaman korttelin päästä Narinkkatorilla ja Kolmen Sepän aukiolla. Tosin Vanha kirkko ei ole iso turistinähtävyys ainakaan kävijämäärien perusteella. Osittain tähän varmaan vaikuttaa se, että kirkko on auki vaivaiset kolme tuntia päivässä klo 12-15. Sen sijaan Vanha kirkko on tällä hetkellä meidän suosituin vihkikirkko, kun kesälauantaisin muusikot urakoivat siellä seitsemän vihkimistä päivässä. Ja onhan Vanha kirkko myös kiinnostava ja merkittävä osa Helsingin historiaa.

Vanhan kirkon välittömässä läheisyydessä on muiden kirkkokuntien tiloja: Adventtikirkko ja Vapaakirkko Annankadulla, Lähetysseurakunta Iso Roballa, Metodistikirkko Fredalla. Ja onhan Kampissa tietysti myös juutalaisen seurakunnan synagoga ja Fredalla islamilainen moskeija. Bullankulmaan on avautumassa ensi vuonna remontin jäljiltä uusittu kirkkoherranvirasto, jonne tulee työtilat myös koko seurakunnan papistolle ja kirkkomuusikoille. Samaan taloon, Annankadun puolelle, tulee seurakunnan diakonian ja kansainvälisen työn keskus, jota olisi nyt tarkoitus lähteä kehittämään yhdessä Vanhan kirkon kanssa toimivaksi kokonaisuudeksi.

Nyt pitäisi siis viisaasti, mutta määrätietoisesti osata ryhtyä rakentamaan uutta toimintakulttuuria. Ovien tulisi olla entistä enemmän auki. Kirkko ei ole vain rakennus, vaan yhteisö. Siksi siellä pitäisi voida tavata joku, jolle jutella ja joka voi auttaa. Palkatut työntekijät eivät voi yksin edustaa kirkkoa ja seurakuntaa, vaan siihen tarvitaan seurakuntalaisia. Kynnystä vastuutehtäviin pitää madaltaa ja tehdä vähemmän hierarkkiseksi. Esittävän ja ohjelmallisen toiminnan sijaan on luotava yhdessäolemisen ja vuorovaikutuksen paikkoja.

Vanhassa kirkossa on perinteisesti vaalittu melko matalakirkollista profiilia. Se on mielestäni hyvä perinne. Toisaalta matala- ja korkeakirkollisuus saattavat tänä päivänä tarkoittaa eri asioita kuin muutama vuosikymmen sitten. Mun mielestä olis hienoa, jos matalakirkollisuus voisi tarkoittaa ystävällisyyttä, hengellistä teeskentelemättömyyttä ja tervejärkisyyttä. Viime vuosina Vanhassa kirkossa on ollut erityisen paljon herätysliikkeiden tilaisuuksia ja yhteiskristillistä toimintaa. En itse ole hirveän innostunut siitä, että ulkopuoliset tahot käyttävät kirkkoa vain omiin tilatarpeisiinsa. Sen sijaan, jos on yhteisiä intressejä ja järjestöjen toiminta tukee sitä, mitä me teemme Vanhassa kirkossa, varmasti yhteistyötä voidaan kehittää.

Jonkinlaisina inspiraation lähteinä mulla on mielessä Rooman Sant' Egidion yhteisö ja Tukholman Santa Claran kirkon toiminta. Molemmissa on piirteitä, jotka eivät sellaisenaan sovi meille. Eikä matkiminen mitään auta sellaisenaan. Mutta on hyvä tietää, millaisia ratkaisuja muualla on tehty ja mikä meitä yhdistää. Jotenkin se aina kuitenkin palaa siihen, mikä on kirkon perustehtävä. Kutsua ihmisiä Jeesuksen luokse. Rukous ei siis ole keino jonkin tavoitteen saavuttamiseksi. Rukous on itse asia. Siitä on hyvä lähteä. Rukous on vanha, mutta joka päivä uusi. Ihmisyyden peruslaulu.

---

Kristuksen kuninkuuden sunnuntaina 21.11. klo 10 Vanhassa kirkossa vietetään virsimessua. Se tarkoittaa sitä, että seurakunta saa laulaa normaalia enemmän kun synnintunnustus, uskontunnustus ja moni muukin osa toteutetaan laulaen. Mulla on mahdollisuus hattutemppuun, kun saarnavuoro on ensin Vanhassa kirkossa, sitten klo 12 Ruoholahdessa ja vielä klo 18 Agricolan Tuomasmessussa. Näkemisiin näissä.

perjantaina, marraskuuta 05, 2010

Konstruktiivista geologiaa

Talonrakennusta on kiva seurata. Tämä on vähän samanlainen huomio kuin: "Pidän työnteosta. Voisin katsella sitä tunteja yhteen menoon." Meille on nimittäin nousemassa saunamökki Vihtiin. Kun en juurikaan itse osaa rakentaa, on siis ollut kiva katsella vierestä, kun tulee valmista. Lokakuulle olin optimistisesti varannut yhden lomaviikon sitä varten, että pääsisin silloin johonkin apuhommiin. Valitettavasti juuri silloin rakentamisessa oli pieni suvantovaihe, kun seiniin ja kattoon puhallettiin selluvilla ja sen piti antaa kuivua. No, kaivoin kuitenkin noin 40 metriä ojaa sähkökaapelia varten. Eilen pidin vapaapäivää ja sain tehtäväkseni ruuvata maahan teräspaalut terassia varten.

Yksi paaluista oli hieman viallinen. Siitä puuttui yläpäästä reikä, josta paalua voi rautakangen avulla kiertää, niin että se ruuvautuu maan sisään. Soitin tavaran toimittajalle ja hän toi noin tunnin kuluttua viallisen tilalle uuden paalun. Kävi ilmi, että kyseessä oli itse keksinnön tekijä ja patentin haltija Ortkivi Oy:stä. Kaikesta näki, että keksintö oli hänelle sydämen asia. Hän näytti kädestä pitäen, miten kankeen saadaan lisää vipuvoimaa ja miten ruuvaaminen sujuu parhaiten. Oli patentista kuulemma neuvoteltu puolitoista vuotta Rautaruukin kanssakin, mutta riittävän rahanarvoista ratkaisua ei ollut löytynyt. Patentti jäi siis omiin käsiin ja itse markkinoitavaksi. Ihan hyvin firmalla näyttää menevän, mutta isoa bisnestä siitä ei ilman suuryrityksen markkinointikoneistoa ole tullut.

Asetelma tällaisella pienellä rakennuksella on monessa mielessä täysin päinvastainen kuin omassa työympäristössä. Rakennuksella on pelkästään äijiä. Puhetta kyllä on, mutta yleensä melko harvakseltaan. Välillä seisotaan vähän ja katsellaan ja mietitään, mitä kannattais tehdä seuraavaksi. Suunnittelua tehdään sen verran, että osataan tilata oikeaa tavaraa toimitettavaksi oikeaan aikaan. Kaikki rakentavat samaa rakennusta - silloinkin, kun toteutuksesta on erilaisia käsityksiä. Työt aloitetaan seiskalta ja lopetetaan viimeistään neljältä.

Me ollaankin rakennusmestarina toimivan Pekan kanssa pariin otteeseen vertailtu duunejamme ja mietitty, miltä tuntuisi vaihtaa. Pekka ei kuulemma kaipaisi papin hommiin, vaikka onkin kunnon kristitty ja tekee vapaa-aikanaan evankelioivaa työtä Pietarin vankiloissa. Myös minusta alkaa tuntua, että rakentaminen saattaa olla kivempaa näin harrastuksena kuin jos sitä tekisi tosissaan joka päivä elääkseen. Hatunnosto kuitenkin kaikille niille, jotka osaavat homman ja saavat aikaan kestävää jälkeä. Olis kiva, jos tämä mökki pysyisi pystyssä pidempään kuin se edellinen samalla paikalla ollut, jonka isä ja vaari rakensivat 50-luvulla ja joka jouduttiin purkamaan jo joskus 80-luvulla.

maanantaina, marraskuuta 01, 2010

Riskisijoituksia

Saarna 31.10.2010 Helsingin tuomiokirkko klo 10 ja Järvenpään kirkko klo 17
Antakaa toisillenne anteeksi
Matteus 18:23-35

Monella meistä on tuttuja, jotka ovat kokeneet - tai ehkä olet itse kokenut – täpärän pelastumisen kuolemasta. Auto lähti liukkaalla tiellä alta ja aivoissa ehti jo välähtää ajatus: tässä se nyt on. Tai vakava sairaus vei leikkauspöydälle, jonka jälkeen jokainen päivä tuntuu ihmeelliseltä lahjalta. Tällainen täpärän pelastumisen kokemus on kuvattu myös suositussa tv-sarjassa Sopranos. Newjerseyläinen mafiapomo Tony Soprano joutuu dementoituvan setänsä ampumaksi ja päätyy henkihieverissä teho-osastolle. Sairaalan vuotella käytävää kamppailua elämän ja kuoleman välillä kuvataan useassa jaksossa. Kun taistelu kääntyy voitoksi ja Tony virkoaa, hän katselee kaikkea ja kaikkia ympärillä oleviaan uusin silmin. Perhe ja läheiset näyttävät arvokkaalta, bisnes tuntuu turhalta. Ei mene kuitenkaan kovinkaan kauan, kun mafiapomon normaali elämä vetää hänet takaisin samaan ahdistuneeseen ja väkivaltaiseen elämäntapaan, josta hän jo luuli pelastuneensa. Mistä tulisi se voima, joka saisi ihmisen säilyttämään täpärästi pelastuneen arvomaailman?

Kuinka monta kertaa on annettava anteeksi sellaiselle, joka loukkaa sinua? Riittääkö seitsemän kertaa? Tätä Pietari kysyi Jeesukselta ja Jeesus vastasi äsken kuulemallamme kertomuksella kuninkaasta ja kahdesta palvelijasta. Pietarin kyselyssä on taustalla oletus, että jossain kohtaa ihmisellä on oikeus antaa ärsytykselle valta. Hyväntahtoisuus ei voi jatkua loputtomiin.

Teen Jeesuksen kertomuksesta vain kaksi huomiota. Ensimmäinen on se, että kuninkaan ja palvelijan välillä on iso ero. Toinen huomio koskee velan suuruutta.

1. Kuningas on toisenlainen

Ajattele kuninkaan käyttäytymistä palvelijaansa kohtaan. Ensin hän vaatii tämän tilille. Se on helppo ymmärtää. Jos on jotain lainannut, tulee myös takaisinmaksun aika. Sitten kuningas heltyy ja antaa anteeksi. Se on poikkeuksellista, mutta Jeesuksen kertomuksessa myös ymmärrettävää – varmasti siksi, että Jeesus on täysin sisällä Vanhan testamentin opettamassa käsityksessä armahtavasta ja ihmisiä rakastavasta Jumalasta. Yhä uudestaan Vanhan testamentin kirjoittajat muistuttavat, että Jumala on kärsivällinen ja antaa anteeksi jokaiselle, joka sitä häneltä pyytää. Tästä samasta Jumalasta Jeesus opetti.

Ei siis ole yllättävää, että velka on maksettava ja että Jumala armahtaa. Yllättävää – ehkä jopa häiritsevää – Jeesuksen kertomuksessa saattaa olla se, miten nopeasti ja dramaattisesti kuninkaan tahto muuttuu, kun palvelija osoittautuu armottomaksi ystäväänsä kohtaan. Kuningas peruu velan anteeksiannon. Hän muuttaa mieltään. Palvelija ei olekaan turvassa. Kuningas ei ole sidottu tekemäänsä sopimukseen, vaan saattaa omasta päätöksestään ja yksioikoisesti perua sen ja heittää palvelijan vankeuteen.

Miksi Jeesus haluaa antaa Jumalasta tällaisen kuvan? Eikö tässä ole toiminnassa juuri se taivaallinen despootti, jollaisella meitä antikristillisessä mediassa pelotellaan? – On ja ei. Kenelle tahansa, joka katselee kristillistä jumalauskoa täysin ulkopuolelta arvostellen, sen täytyy jollain tavalla vaikuttaa oudolta. Siitä ei pidä yllättyä. Mutta sellaiselle, joka itse etsii yhteyttä elävään Jumalaan, kysymys näyttää aivan toiselta. Miten kuvataan sellaista, jota ei voi kuvata? Miten puhua Jumalasta, joka on niin täysin toisenlainen kuin me ihmiset? Miten käsittää Hänet, joka on samaan aikaan sekä kaikkivaltiudessaan pelottava ja pyhä, että hyväsydäminen ja ihmistä rakastava. Jeesus käyttää kertomusten ja vertausten voimaa. Kuningas on jotain aivan muuta kuin hänen palvelijansa. Tämä on siis saarnan ensimmäinen huomio. Jumala on toisenlainen. Hän on pyhä. Hän on sekä armahtava että pelottava.

2. Paljonko on paljon?

Jeesus sanoo, että palvelija oli kuninkaalle velkaa 10.000 talenttia. Se on järkyttävän suuri summa. Historioitsija Josefus kertoo, että Jeesuksen aikana käskynhaltija keräsi vuosittain veroina Juudean, Idumean ja Samarian alueelta yhteensä 600 talenttia. 10.000 talenttia oli siis koko alueen 16 vuoden verotuloja vastaava summa. Kun yksi hopeatalentti painoi 43,6 kiloa, saamme palvelijan velan kokonaissummaksi 436.000 kiloa hopeaa. Nykyrahaksi muutettuna se on ainakin tsiljoona euroa. Sairaan paljon. Vastaavasti toisen palvelijan velka oli 100 denaaria, 364 grammaa hopeaa, työmiehen muutaman kuukauden palkka.

Kun tiedämme, että Jeesus tarkoittaa kuninkaalla Jumalaa, tästä asetelmasta seuraa mielenkiintoinen kysymys: Mikä on ihmisen velka Jumalalle? Jeesuksen kertomus näyttää perustuvan ajatukseen, että ihminen on saanut koko elämänsä lainaksi Jumalalta. Lainan suuruus on kuvaus ihmiselle annetun elämän arvosta.

Kysyin saarnaa valmistellessani Facebookissa: Kuinka suuren osan omista kyvyistään ihminen pystyy elämänsä aikana hyödyntämään? Sain vastauksia, jotka vaihtelivat yhdestä prosentista 110 prosenttiin. (Se osoitti ainakin sen, että kyselytutkimukseen ei pidä luottaa, koska sanavalinnoilla ihmiset saadaan vastaamaan melkein mitä tahansa.) Mutta se kertoi minulle myös siitä, miten olemme oppineet arvioimaan itseämme. Meille kerrotaan, että on mahdollista elää täysillä. On myös mahdollista kuluttaa liikaa voimavarojaan ja palaa loppuun, ikään kuin ihmisen mahdollisuudet olisi loppuun käytetty. Ihminen on tehty halvoista aineista, suurimmaksi osaksi vedestä ja hiilestä. (Lisäksi meissä on pari kiloa typpeä, noin kilo kalsiumia, hieman vähemmän fosforia, reilut sata grammaa rikkiä, klooria ja natriumia ja sitten vielä puolisen kiloa muita noin 50 alkuainetta.) Tavallisia ja siksi melko vähäarvoisia aineita kaikki. Ihminen vaikuttaa melko mitättömältä olennolta, jonka voimavarat on äkkiä käytetty.

Jeesuksen näkökulmasta katsottuna ihminen on tsiljoonien arvoinen. Näkökulma on täysin toinen ja ehkä yllättävänkin nykyaikainen. Pelkästään tämä pääosin vedestä ja hiilestä koostuva massa on Luojan käsissä melko uskomaton paketti. Kun yhden elektronin massaa vastaava energia on noin puoli miljoonaa elektronivolttia, keskikokoisen ihmisen massaan sidottu energiamäärä vastaa noin 100.000 Hiroshiman atomipommia. Siis siihen aineeseen, mistä sinut on tehty, on sidottu noin paljon energiaa. Ihmisen älyllisiä toimintoja kantava neuroniverkko ja sähkö-kemiallinen säätelyjärjestelmä on luovuudessaan jotain sellaista, jota ihminen ei ole vieläkään pystynyt keinotekoisesti täysin matkimaan. Olemme saaneet Jumalalta lahjan, jonka arvoa meidän on vaikea käsittää ja josta me osaamme hyödyntää vain häviävän pienen murto-osan. Jos jokaista tervettä päivää aletaan verrata sairaalan tehohoidossa vietetyn päivän kustannuksiin, emme ole päässeet vielä edes kunnolla alkuun. Tsiljoona euroa. Sairaan paljon. ”Paljon ois aihetta lapsella kiittää” ja jokainen päivä on lahja.

3. Maksamme velkaa

Kun tulemme tilinteon paikalle, mitä me voimme tarjota Jumalalle? Kukin meistä toki tuo sen, mitä olemme saaneet aikaan. ”Me punomme kehdosta hautahan, me punomme, puramme jälleen, kunnes kuolema laulumme katkaisee ja sen viemme me virittäjälleen.” (Eino Leino) Enempää ei ole. Mutta Jumalalta saatua lainaa sillä ei makseta takaisin. Jeesus tunsi psalmin 49, jossa varoitetaan luottamasta maallisen rikkauteen: ”Henkeään ihminen ei voi lunastaa, ei hän voi käydä kauppaa Jumalan kanssa. Elämän lunnaat ovat liian kalliit, ne jäävät iäti maksamatta.”

Ja juuri tässä on Jeesuksen opetuksen ydin. Jumalan edessä ei ole selittelyjen eikä filosofisten vastaväitteiden aika. Voimme vain heittäytyä Jumalan armon varaan. Jumala on tehnyt meihin riskisijoituksen ja ainoa, mitä hän meiltä odottaa vastineeksi, on, että armahdamme toisiamme. Jos olet edes salaa mielessäsi ajatellut tulla Jumalan eteen vetoamalla siihen, mitä osaat tai että olet elänyt elämäsi täysillä, nyt on hyvä hetki pysähtyä ja tehdä täyskäännös. Tai jos olet jo aikaisemmin pysähtynyt ja tehnyt tämän havainnon, mutta elämän ahdistukset ovat vieneet sinut kauas Jumalan rakkaudesta, tässä messussa Jumala kutsuu sinut eteensä jälleen tekemään tiliä ja ottamaan vastaan armahdus.

”Me maksamme velkaa”, lauletaan eräässä laulussa. Me emme koskaan voi maksaa takaisin velkaamme Jumalalle. Mutta hän on tullut Jeesuksessa ihmiseksi, tuntee meidät läpikotaisin ja antaa meille meidän velkamme anteeksi, että mekin antaisimme niille, jotka ovat meille velassa.