sunnuntaina, joulukuuta 05, 2010

"Jeesusta odotettiin, saatiin kappalainen"

Itseironia on vaikea laji, mutta toivottavasti kunniallinen tarkoitus välittyy myös tästä saarnan kirjallisesta muodosta. Seurakuntalaisten reaktioista päätellen ainakin kirkossa vitsit ymmärrettiin pääasiallisesti niin kuin ne oli tarkoitettu...


Saarna 5.12.2010 Vanhassa kirkossa
Toinen adventtisunnuntai ”Kuninkaasi tulee kunniassa”, kappalaisen virkaanasettamismessu
Jes. 35:3-6; Hepr. 10:35-39; Luuk. 12:35-40

Viime viikolla on kohuttu, kun Wikileaks-nettisivuston kautta on vuotanut julkisuuteen amerikkalaisdiplomaattien salaisia muistiinpanoja. Eräässä HS:n julkaisemassa otteessa Yhdysvaltain suurlähettiläs arvioi Turkin pääministeriä Recep Tayyip Erdogania: ”Puolueen sisällä pääministerin vallanhimo käy ilmi autoritaarisesta tyylistä ja epäluottamuksesta muita kohtaan. Vaimonsa mukaan Tayyip uskoo Jumalaan, mutta ei luota häneen.”

Huhupuheiden perusteella on vaikea oikein arvioida pääministeri Erdogania ja hänen uskoaan. Mutta vaimon esittämällä arviolla on yleismaailmallinen merkitys. Mitä hyötyä on uskosta, ellei se toteudu luottamuksena? Eikö uskon nimenomaan pitäisi näkyä luottamuksena, joka myös ohjaa päätöksentekoamme? Tai jos ajattelemme toisin päin: Miksi pitäisi esittää uskovansa Jumalaan, jos päätökset on kuitenkin parempi tehdä reaalipoliittisesti, järkeä käyttäen?

Tänä toisena adventtisunnuntaina pitää puhua eskatologiasta, lopun ajoista, siitä, kun kuninkaamme tulee kunniassa. Lopun ajat ovat olleen teologiassa keskeisellä sijalla 1800-luvulta alkaen. Silloin alettiin uudelleen ymmärtää, että Uuden testamentin monet kohdat tulevat ymmärrettäviksi vasta, kun niitä tulkitaan juutalaisen tulevaisuudentoivon näkökulmasta. Varhaiset kristityt odottivat kiihkeästi maailman lopullista tuomiota vielä omana elinaikanaan. Mutta he joutuivat pettymään. 1800-luvun lopun teologiassa katsottiin, että kirkon järjestyksen ja opin syntyminen olivat yrityksiä selvitä tästä pettymyksestä. Kappalaisen virka on tämän tulkinnan mukaan sopeutumista siihen pettymykseen, ettei Jeesus tullutkaan takaisin niin nopeasti. Odotettiin Jumalan valtakuntaa, mutta tuli kirkko. Odotettiin Jeesusta, saatiin kappalainen ja kirkkoherra. Pettymys on kova.

Joka tapauksessa moderni kristillinen teologia on kiinnostunut siitä, mitä Uuden testamentin palava lopun aikojen toivo merkitsee meille. Tuleeko tulevaisuuden toivo käsittää tämän puoleisesti ja toimia yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden hyväksi? Vai onko tällainen ihmisen omiin kykyihin ja merkitykseen perustuva tulevaisuuden toivo sittenkin vailla pohjaa ja kaikki tulee muuttumaan vasta, kun Jumalan puuttuu ihmiskunnan asioihin? Joskus – aika useinkin – nämä kaksi näkökulmaa on asetettu vastakkain ikään kuin olisi tehtävä valinta. Joko toimitaan nyt tai sitten odotetaan ja rukoillaan, että Jumala toimisi.

Jeesuksen puhe isäntäänsä odottavista palvelijoista sisältää kaksi rinnakkaista vertauskuvaa: vaatteet vyötettynä ja lamput palamassa. Molemmat vertaukset puhuvat havainnollisella tavalla siitä, mitä usko ja luottamus tarkoittavat.

Vaatteet vyötettyinä
Jeesuksen aikaan ihmiset käyttivät vaatteina pitkähelmaisia viittoja, jotka väljyytensä vuoksi suojasivat tehokkaasti kuumuudelta. Pitkät helmat kuitenkin haittasivat työntekoa. Siksi helmat oli sidottava vyötäisille, kun ryhdyttiin töihin. Vaatteiden vyöttäminen tarkoittaa siis valmiutta työntekoon. Ja juuri tätä asennetta Jeesuksen vertaus kuvaa. Palvelijoilla, jotka odottavat isäntäänsä hääjuhlista, on suuri kiusaus laskea vaatteensa alas, ottaa rennosti, sanoa toisilleen: ”Ei se tule vielä pitkään aikaan. Sillä on tapana juhlia niin pitkään.”

Mitä tästä asenteesta seuraa? Mennään sohvalle napostelemaan ja katsotaan telkkaria. Annetaan asioiden olla. Se on kuva seurakunnasta, jossa kaikki on ulkonaisesti kohdallaan, mutta mitään ei tapahdu. Tällainen seurakunta voi näyttää ulospäin hyvinkin hurskaalta. Siellä voidaan tehokkaasti osoittaa suurta kunnioitusta kirkollisia perinteitä kohtaan, mutta virat, vaalit, kunnia, valta, hierarkia ovat syrjäyttäneet Kristuksen palvelemisen. Siellä kyllä uskotaan Jumalaan, vaikka onkin jo aikapäiviä sitten unohdettu, mitä tarkoittaa luottaa Häneen. Mutta ei auta mitään, että sanoo uskovansa, jos ei toimi sen mukaisesti.

”Pitäkää vaatteenne vyötettyinä” on aina yhtä ajankohtainen kehotus meille. Usko on toimintaa sen hyväksi, mikä ei vielä ole tullut, mutta joka tulee. Se on toimintaa oikeuden¬mukaisuuden, totuuden ja rakkauden puolesta, vaikka Herramme tulo vielä viipyykin.

Pitäkää lamppunne palamassa
Toinen Jeesuksen käyttämä kuva on palava lamppu. Kuten tiedätte, öljylamppuun tarvitaan öljysäiliö ja lampun sydän. Jotta valoa olisi saatavilla, lamppuöljyn määrää on tarkkailtava ja sydäntä on säännöllisesti huollettava. Jos palvelija on huolimaton ja unohtaa tehtävänsä, lamppu voi sammua minä hetkenä hyvänsä ja koko talo on pimeänä, kun Herra tulee.

Jeesus sanoo vuorisaarnassaan, että ”silmä on ruumiin lamppu. Jos silmäsi on terve, koko ruumiisi on valaistu. Jos silmäsi ovat huonot, koko ruumis on pimeä.” Lamppu kuvaa siis ihmisen sisäistä olemusta, moraalista, psyykkistä ja hengellistä näkökykyä. Mitä tapahtuu, jos tämä lamppu sammuu? Ihmisen kyky erottaa toisistaan oikea ja väärä hämärtyy. Ystävistä tulee vihollisia ja vihollisista ystäviä. Henkinen tasapaino järkkyy. Vintti voi mennä pimeäksi monella tavalla, ei kaikista tule harmittomia kylähulluja. Liian moni kärsii tarkoituksettomuudesta ja masentuu. Liekki lepattaa vielä, mutta varjot suurenevat ja käyvät päälle.

Henkisen hyvinvoinnin edistämiseen saa paljon käteviä ohjeita kirjakaupoista ja naistenlehdistä. Eikä niitä ole mitään syytä väheksyä. Menneiden sukupolvien niksit ja ohjeet eivät enää kanna. Tai ne on unohdettu, eikä uusia ole vielä opittu. Raamattuun suhtaudutaan vieroksuen tai pelokkaasti. ”Sinun sanasi on lamppu minun askeleilleni” on vaihtunut epämääräiseen pelkoon, että Jumalaan uskominen vie kyvyn terveeseen harkintaan ja onnellisuuteen. Siksi etsitään jotain, joka valaisisi elämämme.

Mikä on se lamppu, joka Jeesuksen mukaan meidän tulee pitää palamassa? Raamattu tuntee oikeastaan vain yhden todellisen valon ja hän on Kristus itse, ihmiseksi tullut Jumalan sana. Meidän lamppumme on siis yhteys Kristukseen. Ja se toteutuu kuuntelemalla hänen ääntään Raamatun sanassa ja kertomalla hänelle huolemme rukouksessa. Jumalan Sana on enemmän kuin peiliin katsomista, se pitää jalkamme tiellä. Rukous asettaa meidät yhteyteen. Siksi jumalanpalvelukseen kokoontuminen on luovuttamatonta tälle seurakunnalle, niin kuin se on luovuttamatonta mille tahansa seurakunnalle missä tahansa päin maailmaa. Koska täällä me tulemme muistutetuiksi siitä, ketä me odotamme ja kenelle teemme työtämme.

Ora et labora
Huomaamme siis, että Jeesuksen kahdesta vertauskuvasta nousee esille vanha kristillisen elämän perusohje: tee työtä ja rukoile, ora et labora. Uskon sisällön kannalta on mahdotonta erottaa näitä toisistaan. Kristilliseen uskoon kuuluu tien valmistaminen, siis työn tekeminen sen hyväksi, että Kristus voi tulla, JA hänen tulemisensa herkeämätön odotus rukouksessa. Näissä tehtävissä, palvelussa ja rukouksessa, Jeesus kehottaa meitä pysymään uskollisina. Sinulla voi olla epäilyksiä oman uskosi tilasta tai vierustoverin mieltymyksistä, mutta sillä ei ole merkitystä. Ole uskollinen, älä luovuta. ”Me emme ole niitä, jotka luopuvat ja joutuvat tuhoon, vaan niitä, jotka uskovat ja pelastavat sielunsa.” Tällaista seurakuntaa haluamme rakentaa myös Vanhassa kirkossa jos Herra tulo viipyy.

Ehkä kaikkein kauneinta ja vaikuttavinta Jeesuksen vertauksessa on kuvaus hääjuhlasta saapuvasta isännästä, joka on niin otettu palvelijoidensa uskollisuudesta, että hän heti vyöttää itsensä ja järjestää heille aterian. Se on kuva Jumalasta, joka palvelee meitä ruokapöydässä. Siitä Uusi testamentti käyttää nimitystä diakonia, pöytäpalvelu. Kun me palvelemme niitä, jotka sitä tarvitsevat, itse Jumala palvelee meitä.

2 kommenttia:

Veksi kirjoitti...

Ajankohtainen ja mielenkinntoinen saarna! Tähtäys on Herran tulo kunniassa joka asettuu mielekkäisiin yhteyksiin noiden vertausten käsittelyssä! Viisaiden ja tyhmien neitseiden vertauksessa "lamppu" voi olla myös ulkoinen tunnustus, koska tyhmilläkin paloi tuo lamppu, joka kuitenkin sammui öljyn (sisällisen hengellisen elämän) puutteesta.

Anonyymi kirjoitti...

hei Arto! Hyvää joulua Jeesusta odotellessa!