perjantaina, lokakuuta 22, 2010

Suomi on tullut hulluksi

Otsikko on lainaus Arja Alhon blogikirjoituksesta Angstia ilmassa. Tämän päivän Suomen Kuvalehti huutaa kannessa, että Suomi tarvitsee hulluutta.

Olkoon kumpi tahansa, itse ajattelisin, että tarvitaan väärässä olemisen taitoa. Siksi pitkän tauon jälkeen julkaisen suomentamani pienen otteen Kathryn Schultzin teoksesta Being Wrong. Adventures in the Margin of Error (HarperCollins 2010), luvusta "Wrongology", s. 21-23.

Koska meillä on sisäsyntyinen taipumus välittömästi pyyhkiä pois mielestä hylkäämämme uskomukset, ei ole mikään ihme, että meidän on niin vaikeaa hyväksyä erehtymistä osana itseämme. Koska emme sisäisessä maailmassamme aina koe, muista ja tallenna erehtymisiämme, väärässä oleminen näyttää tulevan jostain ulkopuolelta. Mutta todellisuus on aivan toista. Erehtyminen on äärimmäinen sisäpiirin juttu. Maailma voi kyllä olla syvästi hämmentävä ja ihmiset voivat kyllä pettää ja johtaa meitä harhaan. Siitä huolimatta lopulta vain sinä itse päätät uskoa omiin uskomuksiisi. Osittain siksi omien erehdystemme huomaaminen on niin outo kokemus: ollessamme täysin tottuneita olemaan eri mieltä toisten ihmisten kanssa huomaammekin äkkiä olevamme itsemme kanssa eri mieltä. Erehtyminen ei tuona hetkenä ole niinkään älyllinen kuin eksistentiaalinen, olemassaoloamme koskeva, ongelma – kriisissä ei ole vain se, mitä tiedämme, vaan se, mitä olemme. Jotain tuosta identiteettikriisistä voidaan kuulla kysymyksissä, joita erehtymisen jälkeen kysymme itseltämme: Mitä oikein ajattelin? Kuinka olen voinut tehdä noin?

Nämä yksilön näkökulmasta esitetyt kysymykset erehtymisen alkuperästä heijastavat laajempaa kyselyä, jota on harrastettu ammoisista ajoista. Jos väärässä oleminen sekä vainoaa meitä että pakenee ymmärrystämme, voimme lohduttautua sillä, että niin se on tehnyt lukemattomille filosofien, teologien, psykologien, sosiologien ja luonnontieteilijöiden sukupolville. Yrittäessään ymmärtää miksi erehdymme monet uskonnolliset ajattelijat ovat löytäneet tien paratiisin portille. Niinpä 1200-luvun skolastikko Tuomas Akvinolainen ajatteli, että erehdymme, koska meidät on häädetty paratiisista; meidät on ikuisiksi ajoiksi erotettu suorasta yhteydestä jumalalliseen totuuteen. Akvinolaisen ja monen muun teologin näkemyksen mukaan erehtymisemme johtuu kuilusta oman, rajoittuneen ja vahingoittuneen mielemme ja Jumalan rajattoman ja täydellisen kaikkitietävyyden välillä.

Samaa perusajatus on saanut lukemattomia maallisia sovellutuksia. Platon ajatteli, että ikuinen sielumme oli alun perin yhtä maailmankaikkeuden kanssa ja aloimme erehtyä vasta, kun saimme nykyisen, ruumiillisen muotomme ja unohdimme kosmiset totuudet. Valistusfilosofi John Locke ajatteli, että erehtyminen vuotaa elämäämme siitä kuilusta, joka on sanojen keinotekoisuuden ja niiden nimeämien asioiden todellisuuden välillä – erosta kuvaamattoman tosiolevan ja sitä lähinnä olevan sanoituksen välillä. Saksalainen filosofi Martin Heidegger ajatteli, että erehtyminen voidaan selittää sillä, että elämme ajassa ja paikassa. Koska meidät on sidottu tiettyihin koordinaatteihin, emme voi nousta niiden yläpuolelle ja nähdä todellisuutta sellaisena kuin se on, lintuperspektiivistä (tai Jumalan silmin). Vaikka selitykset näyttävät erilaisilta, kaikki nämä ajattelijat ja monet muut heidän tavallaan katsovat erehtymisen aiheutuvan jostakin kuilusta: erityisen ja yleisen välillä, sanojen ja todellisuuden välillä, nykyhetken ja ikuisen välillä, kuolevaisen ja jumalallisen välillä. Joka tapauksessa ja periaatteellisella tasolla tämä kuilu on oman mielemme ja muun maailman välillä.

Suurimman osan ajasta elämme ikään kuin tätä kuilua ei olisi olemassa. Siihen on hyvä syy. Kuka haluaa jatkuvasti tulla muistutetuksi olevansa erossa Jumalan suosiosta tai totuudesta? Mutta kun olemme väärässä, tämä repeämä sisäisen ja ulkoisen todellisuuden välillä yhtäkkiä tulee näkyväksi. Siinä on yksi syy sille, miksi erehtyminen voi olla niin häkellyttävää. Toinen, oudolla tavalla ristiriitainen syy on se, että emme kyenneet havaitsemaan tätä repeämää aikaisemmin. Virheemme osoittavat, että mielemme sisältö voi vakuuttaa meidät aivan yhtä hyvin kuin todellisuus. Se on lannistava havainto, sillä juuri tähän kykyymme vakuuttua, pitää totena, luotamme arvioidessamme, mikä on oikeaa ja totta.

Mutta jos mielen temppuilu on meille hämmentävää, sen pitäisi samalla olla lohduttavaa. Ihmismielen ihme on lopultakin siinä, että se voi näyttää meille maailman ei vain sellaisena kuin se on, vaan myös sellaisena, joka se ei ole: sellaisena kuin sen muistamme menneisyydestä, toivomme tai pelkäämme sen olevan tulevaisuudessa, sellaisena kuin se voi olla jossain muualla tai jollekin toiselle ihmiselle. Erehtymisen voi melko hyvin määritellä ”maailman näkemiseksi sellaisena kuin se ei ole”. Mutta sama määritelmä sopii myös mielikuvitukselle, kekseliäisyydelle ja toivolle. Sen vuoksi virheemme kantavat joskus paljon makeampaa hedelmää kuin se epäonnistuminen ja häpeä, jonka erehtymiseen liitämme. Totta kyllä, virheen havaitseminen on vieraantumisen hetki sekä itsestämme että aiemmin niin vakuuttavalta tuntuneesta maailmankäsityksestä. Mutta mitä pahaa siinä on? Vieraantuminen antaa meille mahdollisuuden nähdä asiat – myös itsemme – vieraina, siis uudessa valossa.

1 kommentti:

Veksi kirjoitti...

Todella virkistävä näkökulma, osaisinpa vain useammin olla väärässä...