tiistaina, lokakuuta 26, 2010

Kaapista ulos

Seurakuntaneuvoston päätös valita mut Vanhan kirkon kappalaiseksi sai kuulemma viime yönä lainvoiman, kun oli kulunut säädetyt kolme viikkoa päätöksestä ilman huomautuksia. Pysyn siis saman seurakunnan palveluksessa, mutta siirryn Tuomiokirkosta seitsemän korttelia länteen. Ensimmäinen saarnavuoro kappalaisena osuu tuomiosunnuntaille 21.11. klo 10. Ainiin, viimeinen saarnavuoro Tuomiokirkossa tällä haavaa osuu vastaavasti Arton-päivään eli ensi sunnuntaille 31.10. Paljon on ajatuksia ja toiveita sen suhteen, mitä voisimme yhdessä lähteä Vanhan kirkon ja Annankadun uuden toimintakeskuksen puitteissa lähteä tekemään, mutta niistä myöhemmin lisää.

Olen ollut pitkään melko hiljaa täällä blogirintamalla. Siihen ei ole ollut alunperin mitään muuta syytä kuin se, että ei ole iltaisin tehnyt mieli käyttää hereilläoloaikaa tietsikan ääressä. Nyt kirjoittamiseen on jälleen syy.

Kirkko on elänyt viimeisen puolitoista viikkoa lähes kriisitunnelmissa homokeskustelun ja siitä aiheutuneen eroaallon vuoksi. Arvioni on, että homokeskustelu sävyineen ja käänteineen on ollut kirkolle paljon isompi kriisi kuin eroamispiikki. Kirkon seksuaaliopetuksen muuttamista haluavat eivät jostain syystä ole onnistuneet luomaan sellaista ilmapiiriä, joka rakkaudellisessa ja kristillisessä hengessä kutsuisi varovaisempia, konservatiivisempia kristittyjä muutokseen. On nähty piikittelyä, syyllistämistä, leimaamista, ivailua - ja ennen kaikkea hirvittävä sekamelska mielipiteitä ja väitteitä, joihin moni on halunnut olla millään tavalla koskematta. Kun ilmassa lentää paljon tavaraa, on parempi painaa pää alas ja odottaa rauhallisempia aikoja.

Mun on ollut vaikea pitää päätä alhaalla, vaikka periaatteessa tiedän, että vaikeneminen on kultaa ja "tyhmäkin käy viisaasta kun vaiti on". No, mitään julkilausumia en ole tehnyt ja olen kovasti odottanut jotain kädenojennusta, johon olisin voinut tarttua. Sellaista ei ole tullut. On pakko tunnustaa, että on tuntunut pahalta. Tosi pahalta. Ihan kuin minut olisi tungettu kaappiin, johon en ole halunnut ja jota en ole valinnut.

Olen itkenyt.

Olen itkenyt kirkkoa ja itseäni (tämä jälkimmäinen on tosi typerää, mutta totta). Ja olen itkenyt kaikkia niitä hyviä ja kauniita uskovaisia ihmisiä, jotka tunnen ja joiden tuntema Jeesus - siis se, joka kuoli ristillä ja pelastaa ihmisen synnin, kuoleman ja saatanan vallasta - on asetettu kyseenalaiseksi. Tilalle on tarjoiltu toinen Jeesus-kuva. Se on Jonas Gardellin vähemmistöjen Jeesus. Jeesus, joka ei enää ole Kristus. "Kerta kerran jälkeen meidän on ravistettava itsemme irti Jeesus-kuvasta, joka on iskostunut meihin, käsityksistämme Jeesuksesta Kristuksesta. Jos me todella etsimme Jeesusta, saamme nähdä, että hän on useimmiten aivan toinen kuin meille on opetettu." (Jonas Gardell, Jeesuksesta. 2010, s. 53.)

Olen ehkä itkenyt vähän sitäkin, että olen koko ajan sydämessäni tiennyt, miten tämän asian pitää mennä, mutta en ole saanut sitä sanotuksi. Sanon sen siis nyt näin.

1. Jos homoseksuaalisesti käyttäytyvät ihmiset eivät voi kokea todellista, pyyteetöntä rakkautta ja hyväksyntää kirkossa, kuinka ihmeessä evankeliumi voisi olla totta? Kirkko ei voi, ei saa, eikä evankeliumi anna lupaa hyljeksiä tai toisarvoistaa ketään sen vuoksi, että hän on homo. Sen, mitä kirkko tekee, tulee olla täysin ja ehdottomasti kaikkia varten, yhtälailla homoja kuin heteroja varten. Jeesuksen sanoja taivasten valtakunnasta on mahdotonta ymmärtää, jos homot jäävät ulkopuolelle. Ei Jeesusta ylistetä sanomalla "Herra, Herra", vaan tekemällä taivaallisen Isän tahto, toteuttamalla oikeudenmukaisuutta ja rakkautta toisia ihmisiä kohtaan. Virret, joita laulamme, puhuvat tästä: "Koko maailmamme yllä loistaa risti Kristuksen. Yhteistä on tuska kyllä, avuntarve yhteinen. Kun me täällä huojennamme veljiemme kuormia, näkymättä rinnallamme kulkee Kristus, auttaja." (Virsi 437:3.) Kuinka tätä voisi laulaa, jos kieltäisin veljeni ja sisareni kuormat?

2. Lisäksi haluan sanoa tämän henkilökohtaisesti. Haluan sitoutua puhumaan homoista vain hyvää. Toivon, että homoseksuaalisten kristittyjen kyvyt, luovuus, kokemukset, näkemykset, myös haavat ja ahdistukset, siis kaikki mitä heissä on, voisi tulla täysimääräisesti Jumalan valtakunnan käyttöön kirkossa. Haluan tehdä heidän kanssaan (teidän kanssanne) yhteistyötä asettamatta ehtoja tai arvostelematta heitä (teitä) ihmisinä. Olen iloinen siitä, että monet heistä (teistä) ovat jaksaneet pysyä kirkossa kiinni ja tehdä työtä sen hyväksi tähän asti. Toivon, että se jatkuu ja yhteistyö tiivistyy. Meillä on kirkkona isoja velvollisuuksia maailman köyhiä, sorrettuja ja kärsiviä kohtaan. Siinä tarvitaan jokaista, erityisesti niitä, jotka tietävät, mitä on olla marginaalissa ja erilaisena.

3. Haluan tehdä työtä sellaisessa kirkossa ja sellaisen kirkon hyväksi, jossa hyvät, tavalliset, uskossaan nöyrät ja Jumalaa tuntemista kaipaavat, mutta seksuaalimoraalin kysymyksissä arat, perinteisesti ajattelevat ihmiset voivat tuntea olevansa tekemisissä saman Jeesuksen kanssa, jota myös kristityt homot ja heidän oikeuksiaan puolustavat rakastavat. Ymmärrän sekä järjelläni että Jeesuksen sanan perusteella (Matt. 19) avioliiton miehen ja naisen välisenä erityisenä suhteena, joka on Jumalan asettama ja jolla on erityinen Jumalan siunaus. Ymmärrän myös, että niillä, jotka eivät syystä tai toisesta halua tai kykene avioliittoon, on tarve läheisyyteen, rakkauteen ja oman seksuaalisuutensa toteuttamiseen. Haluan siunauta kaikkia ihmisiä katsomatta elinolosuhteisiin, asemaan, uskontoon tai sukupuoliseen orientoitumiseen.

4. Tämä yrittää olla kädenojennus. Tajuan, että tälle voi kääntää selän kahdesta vastakkaisesta syystä. Mua ei ole sillä tavalla rakennettu, että motivoituisin siitä, että musta kauheasti joka paikassa tykätään. Mutta etsin ja kaipaan kädenojennuksia ja ihmisiä, jotka osaavat ja haluavat rakentaa sovintoa.

"Perustus on jo laskettu ja se on Jeesus Kristus. Muuta perustusta ei kukaan voi laskea." (1. Kor. 3:11).

perjantaina, lokakuuta 22, 2010

Suomi on tullut hulluksi

Otsikko on lainaus Arja Alhon blogikirjoituksesta Angstia ilmassa. Tämän päivän Suomen Kuvalehti huutaa kannessa, että Suomi tarvitsee hulluutta.

Olkoon kumpi tahansa, itse ajattelisin, että tarvitaan väärässä olemisen taitoa. Siksi pitkän tauon jälkeen julkaisen suomentamani pienen otteen Kathryn Schultzin teoksesta Being Wrong. Adventures in the Margin of Error (HarperCollins 2010), luvusta "Wrongology", s. 21-23.

Koska meillä on sisäsyntyinen taipumus välittömästi pyyhkiä pois mielestä hylkäämämme uskomukset, ei ole mikään ihme, että meidän on niin vaikeaa hyväksyä erehtymistä osana itseämme. Koska emme sisäisessä maailmassamme aina koe, muista ja tallenna erehtymisiämme, väärässä oleminen näyttää tulevan jostain ulkopuolelta. Mutta todellisuus on aivan toista. Erehtyminen on äärimmäinen sisäpiirin juttu. Maailma voi kyllä olla syvästi hämmentävä ja ihmiset voivat kyllä pettää ja johtaa meitä harhaan. Siitä huolimatta lopulta vain sinä itse päätät uskoa omiin uskomuksiisi. Osittain siksi omien erehdystemme huomaaminen on niin outo kokemus: ollessamme täysin tottuneita olemaan eri mieltä toisten ihmisten kanssa huomaammekin äkkiä olevamme itsemme kanssa eri mieltä. Erehtyminen ei tuona hetkenä ole niinkään älyllinen kuin eksistentiaalinen, olemassaoloamme koskeva, ongelma – kriisissä ei ole vain se, mitä tiedämme, vaan se, mitä olemme. Jotain tuosta identiteettikriisistä voidaan kuulla kysymyksissä, joita erehtymisen jälkeen kysymme itseltämme: Mitä oikein ajattelin? Kuinka olen voinut tehdä noin?

Nämä yksilön näkökulmasta esitetyt kysymykset erehtymisen alkuperästä heijastavat laajempaa kyselyä, jota on harrastettu ammoisista ajoista. Jos väärässä oleminen sekä vainoaa meitä että pakenee ymmärrystämme, voimme lohduttautua sillä, että niin se on tehnyt lukemattomille filosofien, teologien, psykologien, sosiologien ja luonnontieteilijöiden sukupolville. Yrittäessään ymmärtää miksi erehdymme monet uskonnolliset ajattelijat ovat löytäneet tien paratiisin portille. Niinpä 1200-luvun skolastikko Tuomas Akvinolainen ajatteli, että erehdymme, koska meidät on häädetty paratiisista; meidät on ikuisiksi ajoiksi erotettu suorasta yhteydestä jumalalliseen totuuteen. Akvinolaisen ja monen muun teologin näkemyksen mukaan erehtymisemme johtuu kuilusta oman, rajoittuneen ja vahingoittuneen mielemme ja Jumalan rajattoman ja täydellisen kaikkitietävyyden välillä.

Samaa perusajatus on saanut lukemattomia maallisia sovellutuksia. Platon ajatteli, että ikuinen sielumme oli alun perin yhtä maailmankaikkeuden kanssa ja aloimme erehtyä vasta, kun saimme nykyisen, ruumiillisen muotomme ja unohdimme kosmiset totuudet. Valistusfilosofi John Locke ajatteli, että erehtyminen vuotaa elämäämme siitä kuilusta, joka on sanojen keinotekoisuuden ja niiden nimeämien asioiden todellisuuden välillä – erosta kuvaamattoman tosiolevan ja sitä lähinnä olevan sanoituksen välillä. Saksalainen filosofi Martin Heidegger ajatteli, että erehtyminen voidaan selittää sillä, että elämme ajassa ja paikassa. Koska meidät on sidottu tiettyihin koordinaatteihin, emme voi nousta niiden yläpuolelle ja nähdä todellisuutta sellaisena kuin se on, lintuperspektiivistä (tai Jumalan silmin). Vaikka selitykset näyttävät erilaisilta, kaikki nämä ajattelijat ja monet muut heidän tavallaan katsovat erehtymisen aiheutuvan jostakin kuilusta: erityisen ja yleisen välillä, sanojen ja todellisuuden välillä, nykyhetken ja ikuisen välillä, kuolevaisen ja jumalallisen välillä. Joka tapauksessa ja periaatteellisella tasolla tämä kuilu on oman mielemme ja muun maailman välillä.

Suurimman osan ajasta elämme ikään kuin tätä kuilua ei olisi olemassa. Siihen on hyvä syy. Kuka haluaa jatkuvasti tulla muistutetuksi olevansa erossa Jumalan suosiosta tai totuudesta? Mutta kun olemme väärässä, tämä repeämä sisäisen ja ulkoisen todellisuuden välillä yhtäkkiä tulee näkyväksi. Siinä on yksi syy sille, miksi erehtyminen voi olla niin häkellyttävää. Toinen, oudolla tavalla ristiriitainen syy on se, että emme kyenneet havaitsemaan tätä repeämää aikaisemmin. Virheemme osoittavat, että mielemme sisältö voi vakuuttaa meidät aivan yhtä hyvin kuin todellisuus. Se on lannistava havainto, sillä juuri tähän kykyymme vakuuttua, pitää totena, luotamme arvioidessamme, mikä on oikeaa ja totta.

Mutta jos mielen temppuilu on meille hämmentävää, sen pitäisi samalla olla lohduttavaa. Ihmismielen ihme on lopultakin siinä, että se voi näyttää meille maailman ei vain sellaisena kuin se on, vaan myös sellaisena, joka se ei ole: sellaisena kuin sen muistamme menneisyydestä, toivomme tai pelkäämme sen olevan tulevaisuudessa, sellaisena kuin se voi olla jossain muualla tai jollekin toiselle ihmiselle. Erehtymisen voi melko hyvin määritellä ”maailman näkemiseksi sellaisena kuin se ei ole”. Mutta sama määritelmä sopii myös mielikuvitukselle, kekseliäisyydelle ja toivolle. Sen vuoksi virheemme kantavat joskus paljon makeampaa hedelmää kuin se epäonnistuminen ja häpeä, jonka erehtymiseen liitämme. Totta kyllä, virheen havaitseminen on vieraantumisen hetki sekä itsestämme että aiemmin niin vakuuttavalta tuntuneesta maailmankäsityksestä. Mutta mitä pahaa siinä on? Vieraantuminen antaa meille mahdollisuuden nähdä asiat – myös itsemme – vieraina, siis uudessa valossa.

sunnuntaina, lokakuuta 03, 2010

Hyvän puolesta pahaa vastaan

Mikkelinpäivän konfirmaatiomessun saarna Helsingin Vanhassa kirkossa 3.10.2010 klo 10

Ilm. 12:7-12
Matt. 18:1-6,10

Lapsen kaltaiset

Evankeliumissa puhutaan lapsen kaltaisuudesta, kun Ilmestyskirja maalaa eteemme kuvan ylienkeli Mikaelin ja saatanan voimien välisestä taistelusta. Mitä tekemistä näillä on toistensa kanssa? Aloitamme lapsen kaltaisuudesta.

Matteuksen evankeliumista luettu Jeesuksen sana on monelle meistä tuttu kastejuhlista. ”Ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te että pääse taivasten valtakuntaan.” Jeesus asetti lapsen keskelle.

On hyvä muistaa, että lasta ei muinaisessa maailmassa suinkaan pidetty minään ihanneihmisenä. Päinvastoin, lasta pidettiin monella tavalla puutteellisena ja keskeneräisenä aikuiseen verrattuna. Jeesus opetti katsomaan lasta toisella tavalla. Tämä Jeesuksen tapa on muuttanut maailmanhistoriaa ja tänä päivänä puhumme jo sujuvasti lapsen oikeuksista.

Kun lapsi kastetaan, vanhemmilta ja kummeilta kysytään: Tahdotteko yhdessä seurakunnan kanssa huolehtia siitä, että hän saa kristillisen kasvatuksen? Rippikoulu, jonka nämä nuoret ovat nyt suorittaneet loppuun, on osa tätä ”yhdessä seurakunnan kanssa” toteutunutta prosessia. Ei rippikoulussa oikeastaan voida enää opettaa mitään sellaista, mikä ei olisi jollain tavalla ollut läsnä jo kotikasvatuksessa. Parhaimmillaan rippikoulu onkin vain kodissa annetun kristillisen kasvatuksen vahvistamista ja täydentämistä.

Näitä nuoria katsoessa olen vakuuttunut siitä, että heillä on erinomaiset eväät elämään. Ulkonainen hyvinvointi on turvattu ja on paljon mahdollisuuksia itsensä toteuttamiseen. Pyysin nuoria kirjoittamaan lapuille kolme uutta asiaa, jotka he ovat rippikoulussa oppineet. Kaikkein useimmin siellä mainittiin uudet ystävyyssuhteet. Myös itsenäistymisen kokemus oli monessa lapussa. Lisäksi moni mainitsi kokemuksen turvallisesta ilmapiiristä, jossa oli mahdollista jakaa myös hengellisiä asioita. Tänään on siis todella syytä kiitollisuuteen ja juhlaan.

Taistelu

Mutta vaikka maassa on rauha ja elämme ennen näkemättömän hyvinvoinnin aikaa, taistelu ei ole lakannut. Emme tosin joudu juurikaan näkemään ulkonaista sotaa tai tappelua lähiympäristössämme, vaan taistelu käydään entistä selvemmin sisällä, nuorten sieluista ja sydänten herruudesta. Ei ole mikään ihme, että sota- ja taistelupelit myyvät niin hyvin. Ja osa rock-lyriikasta suorastaan ammentaa aiheensa Ilmestyskirjan ja apokalyptiikan kuvastosta.

On syytä muistaa, että Johannes ei suinkaan itse keksinyt ylienkeli Mikaelin hahmoa, lohikäärmettä tai Saatanan joukkoja, jotta ne muodostaisivat kristillisen uskon keskeisen oppisisällön. Päinvastoin, Johannes liittyi tuhansia vuosia vanhaan kieleen ja kuvastoon, joka oli tunnettua kaikkialle Lähi-idän ja Välimeren alueella. Olennaista hänen näyissään ei siis ole niiden ulkoinen muoto, vaan asiasisältö. Kamppailu hyvän ja pahan välillä on todellisuutta yhtä paljon tänään kuin se oli Johanneksen kirjoittaessa muistiin näkyään vankeudessa Patmoksen saarella. Samaa taistelua nuorten (myös aikuisten) sieluista käydään kodeissa, kouluissa ja vaikkapa perjantai-iltaisin Vanhan kirkon puistikossa.

Raamatun ilmoituksen kannalta olennaista on myös se, että on oikeasti olemassa sielunvihollinen eli vastustaja, pahanpuhuja (diabolos tarkoittaa sananmukaisesti erilleen heittäjää, riidankylväjää) ja syyttäjä (heprean verbi satan tarkoittaa syyttämistä), joka pyrkii tuhoamaan ihmisen. Sen tarkoitus on syöttää jokaiselle meille valhe siitä, että mitään ei ole tehtävissä, millään ei ole mitään väliä, sinä olet jo pilannut mahdollisuutesi ja kannattaa vain yrittää mahdollisimman paljon nauttia elämästä ennen kuin se on liian myöhäistä ja kaikki loppuu. Juuri tätä vastustajaa vastaan ylienkeli Mikaelin joukot taistelivat.

Voitto on meidän

Miten paha sitten voidaan voittaa? Ymmärrämme, että niin kauan kuin elämme, olemme taistelukentällä. Emme siis tämän elämän aikana tule näkemään vielä lopullista ratkaisua. Mutta meidän tulee tietää, miten taistelua käydään.

Raamatun ilmoitus on oikeastaan aika hätkähdyttävä. Paha on jo voitettu! Nyt on enää kyse siitä, kenen puolella olet. Johannes, joka Patmoksella istuessaan tiesi hyvin, että kristittyjen päitä putosi ja paha oli vallalla, näki koko taistelun aivan toisesta näkökulmasta. Hän ymmärsi, että todellinen taistelu ei ole se, joka tapahtuu maan päällä ja jossa väkivalta näyttää voittavan. Todellinen taistelu on hengellinen ja se käydään toisella tasolla. Se voittaa, joka on oikeuden puolella. Vääryys ei voita. On vain pysyttävä uskollisena.

Ja tästä uskosta rakentuu aivan uudenlainen valtakunta, Jumalan valtakunta. Meitä tämän valtakunnan kansalaisia ei ohjaa tappiomieliala, vaan usko Kristuksen voittoon, hyvyyden voittoon, oikeuden voittoon.

Kun tapasimme ensimmäisen kerran rippikouluryhmän kanssa keväällä täällä Vanhassa kirkossa, puhuin jotain sakramenteista. Sakramentti on roomalaisilta lainattu sana. Se tarkoitti aikoinaan sotilaiden tekemää lippuvalaa. Se oli lupaus pysyä uskollisena siinä joukko-osastossa, johon kuului, ja niille taistelutovereille, jotka kulkevat rinnalla. Varhaiset kristityt näkivät tässä sanassa jotain tuttua ja ottivat sen käyttöön uudessa merkityksessä.

Sakramentit, kaste ja sen vahvistaminen eli konfirmaatio ja ehtoollinen, ovat sitoutumista siihen valtakuntaan, joka jatkaa taistelua hyvän puolesta pahaa vastaan kaikkina aikoina kaikkialla. Se on valtakunta, jossa lapset ovat ensimmäisiä. Sen valtakunnan perustaja ja kuningas on ihmiseksi tullut ja kaikessa meidän laillamme kärsinyt Jeesus Kristus.