sunnuntaina, elokuuta 15, 2010

Mistä tietää olevansa tekopyhä?

Saarna 15.8.2010 Itsensä tutkiminen – Luukas 18:9-14 Fariseus ja publikaani

Mistä tietää olevansa tekopyhä?

Jeesus esitti kertomuksen fariseuksen ja publikaanin rukouksesta ”muutamille, jotka olivat varmoja omasta vanhurskaudestaan”. Heti herää muutamia kysymyksiä. Keitä nämä ihmiset olivat? Heidän täytyi jollain tavalla kulkea Jeesuksen seurassa tai olla kiinnostuneita kuulemaan häntä, koska Jeesus kerran puhui heille. Jeesuksen seurassa kulkee siis ainakin muutamia tekopyhiä.

Mutta mitä väärää siinä on, että on varma omasta vanhurskaudestaan? Eikö niin pitäisikin olla? Paavalin mukaan ihminen tulee vanhurskaaksi, kun hän uskoo, ei omien tekojen perusteella. Jos siis uskallan sanoa: ”Minä uskon, auta minun epäuskoani!”, enkö silloin olekin vanhurskas?

No, me ymmärrämme asian tietysti niin, että Jeesus tarkoitti ihmisiä, jotka pitivät itseään vanhurskaina oman erinomaisuutensa perusteella ja lisäksi väheksyivät muita. Sen me ymmärrämme hyvin. Sellaisia emme halua olla, emmekä halua sellaisia ihmisiä lähellemme. Mutta vasta tässä pääsemme käsiksi varsinaiseen ongelmaan. Mistä voi tietää olevansa tekopyhä? Entä jos sinä oletkin juuri sellainen, joista Jeesus varoittaa? Mistä sen voi tietää?

Viime viikolla lomamatkalla kirjakaupassa käteeni osui Kathryn Schultzin teos Being Wrong, ”Väärässä oleminen”. Schultz on kiinnostunut tästä yleismaailmallisesti ilmiöstä, että vaikka kaikki ihmiset kaikkialla haluavat olla oikeassa, he kuitenkin hyvin usein ovat väärässä ja mitä siitä seuraa. Schultz huomauttaa muun muassa, että ihminen ei samanaikaisesti voi olla väärässä ja tietää olevansa väärässä. Jos ihminen tietää olevansa väärässä, hän ei enää luule olevansa oikeassa. Ihminen voi olla väärässä vain niin kauan kuin hän ajattelee olevansa oikeassa. Schultz kertoo, että kirjaa kirjoittaessaan monet ihmiset sanoivat hänelle innoissaan: ”Haastattele minua! Minä olen aina väärässä!” Mutta kun hän pyysi kyseistä henkilöä tarkemmin kertomaan, missä asiassa tai asioissa he ovat väärässä, he eivät kyenneetkään enää sanomaan. Heillä oli vain sellainen tunne, mutta aivan kuin väärässä oleminen olisi pyyhkiytynyt muistista pois. Milloin muuten olit viimeksi väärässä?

Mietin tätä itsekin viikolla, enkä oikein osannut sanoa, kunnes perjantaina olin väärässä. Katselin erästä luottokorttilaskua, jossa luki, että ”tilillenne on tullut ylisuoritus”. Valittelin sitä närkästyneenä vaimolleni: ”Miksi tässä lukee vain, että on tullut ylisuoritus, mutta ei lue sitä summaa? Kaikki ostokset on kyllä lueteltu, mutta hyvitettävää summaa ei.” Silloin vaimo sanoi: ”Käännäpä siitä laskusta seuraava sivu.” Ja siellä se oli. Olin ollut väärässä, vaikka luulin olleeni oikeassa.

Onko tekopyhyys tai omavanhurskaus samanlaista kuin väärässä oleminen, että sitä ei voi tietää? Mistä voi tietää olevansa tekopyhä?

Kirjailija Ylva Eggehorn kirjoittaa eräässä teoksessaan ”hyvien ihmisten ongelmasta”. Se on taiteissa hyvin tunnettu asia. Kirjailijat tietävät tämän. ”On vaikeata kuvailla hyvyyttä niin, että siitä tulee voimakasta, dynaamista, yllättävää.” Danten Jumalaisen näytelmän Helvettiä pidetään yleisesti paljon mielenkiintoisempana kuin Paratiisia. Paratiisissa kaikki on kohdallaan ja hyvin, mutta sieltä puuttuu rosoisuus ja särmä.

Hyvät ihmiset eivät tee väärin. He eivät rosvoa, huijaa eivätkä huoraa. Lisäksi he antavat rahaa hyväntekeväisyyteen ja usein vielä käyvät kirkossakin. Voidaan siis sanoa, että fariseuksen kuvaus itsestään sopii melko täsmällisesti niin kutsuttuihin hyviin ihmisiin – siis meihin.

Sitä paitsi me haluamme olla hyviä. Hyviä ihmisiä palkitaan siitä, että he ovat hyviä. Pahat kylläkin saavat enemmän huomiota ja palstatilaa, mutta hyvät tulevat toimeen naapureidensa kanssa. Eivät metelöi, eivätkä aiheuta hämminkiä. Sananlaskujen kirjassa puhuttiin rikkomusten tunnustamisesta ja hylkäämisestä. Siis siitä, että ihminen myöntää olleensa väärässä ja toimineensa väärin. Mutta juuri edellisessä jakeessa sanotaan myös: ”Kun vanhurskaat vallitsevat, kansa iloitsee. Kun pahat saavat vallan, kaikki kätkeytyvät.” Niinhän se on. Ja koska hyviä ihmisiä palkitaan siitä, että he käyttäytyvät hyvin, me haluamme myös käyttäytyä hyvin.

Tässä on ensimmäinen koetinkivi omavanhurskaudelle. Se liittyy toisten ihmisten antamaan hyväksyntään, ihmispelkoon, joka tukahduttaa elämänrohkeuden. Väärin tekemisen pelko on niin suuri, että ihminen käpertyy sisäänpäin ja lakkaa olemasta se leikkivä ja kokeileva lapsi, joksi hän syntyi. Uskonpuhdistaja Martti Luther tunsi hyvien ihmisten ongelman niin henkilökohtaisesti, että eräässä kirjeessään antoi itsetutkistelun syövereissä kamppailevalle ystävälleen Melanchtonille rajun ohjeen: ”tee syntiä lujasti”, lat. pecca fortiter. Se minkä teet, tee reilusti ja urheasti. Silloinkin, kun sinusta tuntuu, että se ehkä voisi olla syntiä. Ja varsinkin silloin, jos vaihtoehtoina ovat vaikeneminen, paikalleen jääminen ja mukautuminen yleiseen mielipiteeseen. Lutherin lause jatkuu: ”sillä vielä lujempi on usko ja ilo Kristuksessa”, sed fortius fide et gaude in Christo.

Kyseessä oli siis henkilökohtainen neuvo hyvälle ystävälle tilanteessa, jossa epävarmuus uhkasi lamauttaa, ei yleinen teologinen periaate. Tätä Lutherin ohjetta on joskus luettu ikään kuin hän kehottaisi tekemään syntiä siksi, että armo tulisi suuremmaksi. Kristillisestä uskosta tulee joillekin pakkopaita, joka pitää ravistaa päältä niin, että näkyy ja kuuluu. On julkaistava niin rumia pilapiirroksia, että tekopyhät varmasti hätkähtävät. Ehkä on tehtävä tietoisesti syntiäkin ihan pelkästään tekopyhien uskovaisten hämmentämiseksi. Mutta sellaisessa ei tietenkään ole mitään järkeä. Ihminen vain asettaa itsensä jälleen toisten yläpuolelle ja tuomariksi.

Siksi meidän onkin syytä palata Jeesuksen kertomukseen. Kysymykseen ”Mistä tietää olevansa tekopyhä?” kertomus esittää vastaukseksi kaksi erilaista rukousta. Sinun rukouksesi paljastaa sinut! Fariseuksen rukous alkaa hyvin, kiitoksella. Näin rippikoulussakin opetetaan. Rukouksessa lausutaan ensin sen nimi, jota rukoillaan ja sitten se asia, joka on mielessä. Jos ei ole mitään erityistä, aina voi aloittaa kiitoksella. Mutta jo ensimmäisessä sivulauseessa fariseus ajaa metsään. Kiitoksen kohteena on kyllä Jumala, mutta kiitoksen aiheena on oma itse. ”Minä kiitän sinua, etten ole sellainen kuin muut ihmiset”. Sen jälkeen fariseus luettelee ansionsa, ensin ne pahat asiat, joita hän ei tee, ja sitten ne hyvät asiat, joita hän säännöllisesti tekee. Ja kaikki, mitä hän sanoo, on ihan totta! Fariseus ei siis ole väärässä. Tekopyhyys ei ole samaa kuin väärässä oleminen. Se on oikeassa olemista. Ja siinä me kaikki olemme tosi hyviä. Fariseuksen ongelma ei ole siinä, että hän olisi väärässä, vaan siinä, että hän halveksii toista. Se tekee hänet tekopyhäksi. Hän korotti itsensä toisen yläpuolelle. Publikaani oli myös oikeassa. Hän tiesi olevansa syntinen. Hän tiesi tehneensä väärin. Siksi hänen rukouksensa oli oikea. Molemmat puhuivat Jumalalle totta, mutta heidän asentonsa oli erilainen. Jos haluat tietää, oletko tekopyhä, mieti miten rukoilet.


Kun sanot rukouksessasi ”Herra, armahda” – kuten me olemme jo täällä yhdessä tehneet – tuo rukoukseen mukaan kaikki, mitä sinussa on. Älä peittele mitään, älä jätä varauksia, älä yritä salata mitään. Avaa sydämesi. Sillä Jumala katsoo sydämeen. Ja kun näin teet, saat nousta vanhurskaana, täynnä iloa ja kiitollisuutta Jumalalle.

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos, olipa hyvä kirjoitus tutusta tekstistä. En jaksanut nousta viime sunnuntaina messuun, joten oli ilo lukea tämä.