sunnuntaina, toukokuuta 30, 2010

Ei vain Hengestä, vaan vedestä ja Hengestä

Saarna Helsingin tuomiokirkossa Pyhän Kolminaisuuden päivänä 30.5.2010

Saarnatekstinä Johanneksen evankeliumi 3:1-15

"Jos ihminen ei synny vedestä ja Hengestä, hän ei pääse Jumalan valtakuntaan.”

Nikodemos oli aidosti kiinnostunut Jeesuksesta, mutta Jeesuksen vastaukset Nikodemoksen kysymyksiin eivät olleet kovin selventäviä. Ne herättävät entistä enemmän lisäkysymyksiä. Voi olla, että tälle saarnalle käy samalla tavalla.

Mutta Nikodemos oli aidosti kiinnostunut. Hän ymmärsi, että viisaus ei aina asu siellä, missä kansan viralliset edustajat ja valtaapitävät kokoontuvat. Hengellisissä asioissa erityisesti on osattava kuunnella niitä, jotka tulevat vallan laitamilta. Ehkä Nikodemos oli poikkeuksellisen avomielinen ja ennakkoluuloton ihminen kaltaistensa fariseusten joukossa, jonkinlainen liberaali muuten kovin vanhoillisen uskonnollisen eliitin joukossa.

Eikä ole vaikea nähdä, että Nikodemoksen kaltaisia kiinnostuneita on paljon tänäänkin. Istuin muutama päivä sitten kahvilla kauppatorilla, kun pöytääni tuli siististi pukeutunut mies pienessä nousuhumalassa. Keskustelu kääntyi nopeasti kirkon asioihin, vaikka en mitenkään ilmaissut olevani pappi. Mies oli erittäin tuohtunut katolisen kirkon pedofiliaskandaalista ja piti paavia siihen syypäänä. - Se mies ei ainakaan edusta Jeesusta maan päällä, hän sanoi. - Tai jos edustaa, silloin Jeesuksen täytyi olla täysin väärässä.

Olin tavallaan aika iloinen tästä kommentista. En siksi, että katolista kirkkoa moitittiin, vaan siksi, että Jeesuksella ja sillä, mitä hän edustaa, on väliä. Eikä kyseessä ole vain satunnainen kadunmies. Kansa, myös sen älymystö, ei ole lainkaan niin piittaamaton hengellisistä asioista, kuin joskus median kautta saattaa vaikuttaa. Fiksut, älykkäät ihmiset ovat kiinnostuneita henkisyydestä, hengellisyydestä ja myös Jeesuksesta, mutta kirkossa jokin mättää. Hengellisesti virittyneen ihmisen mielestä hengen tuuli puhaltaa missä tahtoo, eikä pysy minkään organisaation seinien sisällä. Uskonto on ongelma, ei ratkaisu. Kirkkoa parhaimmillaan siedetään, mutta harvoin ylistetään.

Ruotsalainen hengellinen opettaja ja pastori Peter Halldorf on sanonut Pyhästä Hengestä, että me emme suinkaan opi tuntemaan Pyhän Kolmiyhteisen Jumalan kolmatta persoonaa viimeisenä, vaan ensimmäisenä. ”Kaikki todellinen hyvyys, kaikki totuus ja rakkaus, kaikki aito armeliaisuus, esiintyipä se missä tahansa ja ilmeneepä se kenen nimissä hyvänsä, todistaa Pyhän Hengen läsnäolosta.” Tuuli todellakin puhaltaa missä tahtoo. Sanoohan Jeesus (Joh. 6:44): ”Ei kukaan voi tulla minun luokseni, ellei Isä, joka on minut lähettänyt, vedä häntä.” ja miten Isä vetää ihmisen Pojan luokse? Rakkauden köysin, Pyhän Hengen vaikutuksen avulla. Kirkkoisä Augustinus sanoo tunnustuksissaan: ”Ajattele, oi Herrani, että kun janoan sinua, sekin on sinun työtäsi.” Pyhä Henki on aina ihmistä askelen edellä.

Jeesuksen ja Nikodemoksen välille ei kuitenkaan synny yhteisymmärrystä, kun Jeesus sanoo, että on synnyttävä "uudesti, ylhäältä". Nikodemos pitäytyy ehkä hieman lapsellisestikin konkreettisessa ajattelussa. ”Miten joku voisi vanhana syntyä?” Ehkä kysymys ei kuitenkaan ole lapsellinen. Voi olla, että kiinnostuminen hengellisistä asioista on juuri sitä, että halutaan ymmärtää sanojen takana oleva yksinkertainen totuus. Siksi Jeesus avaa Nikodemokselle ylhäältä syntymisen merkityksen. ”Jos ihminen ei synny vedestä ja Hengestä, hän ei pääse Jumalan valtakuntaan.”

Vesi ja Henki. Ne ovat Jeesuksen mukaan avain Jumalan valtakuntaan, hengelliseen näkemiseen ja ymmärrykseen. Miten yksinkertaisesta asiasta tässä oikein on kyse? Ja kumpi näistä on helpompi, kumpi vaikeampi ymmärtää?

Luulen, että niin Nikodemokselle kuin oman aikamme hengelliselle kyselijälle puhe Hengestä ja sen tuomasta uudesta syntymästä on kiehtovaa. Se näyttää ohjaavan hengellisyyteen, joka on täysin vapaa ulkoisista paineista, mutta tarjoaa jonkinlaisen suoran kosketuksen jumaluuteen. Ja jos menet Akateemiseen kirjakauppaan etsimään hengellistä kirjallisuutta, huomaat nopeasti, että kristinuskolle varattu hylly on kutistunut melko pieneksi muun henkisyyttä tarjoavan tuotannon rinnalla. Löydä se itsestäsi. Opettele läsnäolon taito. Tule tietoiseksi voimavaroistasi. Saat kaiken, mitä uskallat ajatella. Henki todellakin puhaltaa missä tahtoo ja johtaa ihmisiä kohti Jumalaa. On erilaisia teitä, erilaisia kokemuksia, mutta kaikki ne johtavat samaan.

Mutta sitten on tämä vesi. Se on jollain tavalla paljon helpompi kuin Henki, mutta toisaalta kovin paljon vaikeampi. Jokainen ymmärtää, että vesi on kaiken elämän edellytys. Kun avaruuden planeettoja tutkitaan, halutaan tietää, onko niissä vettä, koska sitä kautta toivotaan saatavan tietää, onko niissä elämää. Vesi on vastaanottava elementti, pehmeä kuin kohtu, jossa uusi elämä mahtuu kehittymään..

Paavi Benediktus on tarttunut kirjassaan Jeesus Nasaretilainen Johanneksen evankeliumin vesisymboliikkaan. Evankelista kirjoittaa vedestä monessa keskeisessä kohdassa, aivan ensimmäiseksi juuri tässä Jeesuksen ja Nikodemoksen välisessä keskustelussa. ”Voidakseen päästä Jumalan valtakuntaan, ihmisen täytyy tulla uudeksi, toiseksi – hänen täytyy syntyä uudesti vedestä ja Hengestä. Mitä se merkitsee?” Benediktus kirjoittaa. ”Niin kuin luonnollinen syntymä edellyttää mieheltä siittämistä ja naiselta raskaaksi tulemista, niin uudestisyntymiselläkin on kaksi alkusyytä: Jumalan Henki ja vesi, kaiken luonnollisen elämän universaali äiti – kasteen sakramentissa armon kautta neitseellisen Jumalansynnyttäjän sisarkuvaksi korotettu”.

Syntyminen vedestä tarkoittaa kastetta. Jumalan valtakuntaan tullaan kasteen kautta. Jumalan valtakunta ei olekaan vain tuulen ujellusta hongikossa, vaan sillä on näkyvä muoto. ”Henki ja vesi, taivas ja maa, Kristus ja kirkko kuuluvat yhteen. Sillä tavoin tapahtuu uudestisyntyminen. Vesi edustaa sakramentissa maaäitiä, pyhää kirkkoa, joka ottaa vastaan luomisen.” (Benediktus, Jeesus Nasaretilainen). Siksi vesi voi olla paljon vaikeampi hyväksyä kuin Henki. Moni ajattelee, että Jeesus on kiinnostava hengellinen opettaja, mutta vain jos hänen opetuksensa puhdistetaan myöhemmästä kirkollisesta hapatuksesta. Tässä Jeesus sanoo, että ilman Pyhän Hengen kosketusta ja kastetta ei voi päästä Jumalan valtakuntaan. Kirkko onkin jotain muuta kuin kiinteistöjä, organisaatioita, virkoja ja sääntöjä. Kirkko on olemukseltaan hengellinen, vedestä ja Hengestä syntyneiden yhteisö.

Nikodemoksen reaktio on hämmentynyt kysymys: ”Miten tämä kaikki on mahdollista?” Kuinka on mahdollista elää Pyhän Hengen johdossa, yhteydessä Jumalaan, vapaana kuin taivaan lintu ja irti kaikista maallisen elämän kahleista? Miksi fiksu ja hengellisistä asioista kiinnostunut ihminen ei menisi Akateemisessa sille hyllylle, missä myydään henkisen elämän oppaita ilman kirkkoa, ilman uskontoa ja ilman sääntöjä, jos kerran siellä tarjotaan paljon suurempaa vapautta?

Jeesus vastaa Nikodemokselle harmistuneena: ”Etkä sinä, Israelin opettaja, ymmärrä sitä?” Kun opetuslapsi Filippos myöhemmin Johanneksen evankeliumissa pyytää Jeesukselta: ”Herra, anna meidän nähdä Isä, muuta emme pyydä”, Jeesus vastaa samalla tavalla: ”Etkö sinä, Filippus, tunne minua? Joka on nähnyt minut on nähnyt isän.”

Tie Jumalan luokse käy Jeesuksen kautta. Pyhä Henki toimii kaikkialla täysin riippumattomana, ilman mitään välittäjää. Jokainen ihminen on Pyhän Hengen työn kohteena. Mutta kaikki Pyhän Hengen työ johtaa kohti Kristusta. Ja Kristus on tie Jumalan yhteyteen. Ei ole täydellistä vapautta ilman täydellistä antautumista. Ei ole voittoa ilman kärsimystä. Ei ole sovitusta ilman uhria. Ei ole uutta elämää ilman kuoleman voittamista. Ei ole muuta tietä. Siksi sinut on kastettu.

Nikodemokselle Jeesus selittää tämänkin, jälleen vertauskuvan kautta: ”Niin kuin Mooses autiomaassa nosti käärmeen korkealle, niin on myös Ihmisen Poika korotettava, jotta jokainen, joka uskoo häneen, saisi iankaikkisen elämän.” Hengellisyys on äärimmäisen konkreettista ja käytännöllistä. Se on antautumista kuolemaan, että kuolema voitettaisiin ja sinä ja minä saisimme elää. Evankelista Johanneksen kirjaama Jeesuksen puhe jatkuu: ”Sillä Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan poikansa, ettei yksikään, joka uskoo häneen, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.”

Tämä kirkko on koko kesän auki puoleenyöhön saakka, että kuka tahansa Nikodemos, hengellisistä asioista kiinnostunut ihminen, voisi tulla tänne vaikka yöllä, kohdata täällä Kristuksen ja löytää uudelleen yhteyden Jumalaan.

Kuihtuvaa kosketa

Nyt taitaa kuulkaa olla ennätyspitkä väliaika edelliseen blogipostaukseen. Vaikka (tai: koska) nyt on kevät, bloggaaminen ei kukoista. Onko innostus kuihtumassa pois? No, tuskin ehkä kuitenkaan. Jotenkin vain oma fokus on enemmän reaalimaailmassa kuin virtuaalisessa. Taistelen siis omalta osaltani infoähkyä vastaan vähentämällä verkkoon syötettyjen bittien määrää.

Tänään aamulla olin messuvuorossa Tuomiokirkossa ja julkaisen saarnani täällä iltapäivän aikana. Annoin itselleni saarnasta arvosanan 7-, siis nipin napin tyydyttävän. Siitä tuli jotenkin aivan liian monimutkainen ja teologinen. Syynä oli valmisteluprosessi. Sain idean saarnan rakenteesta torstaina ja olin tosi tyytyväinen. Kirjoitin idean ja joitakin iskulauseita muistikirjaani ja pidin saarnaa tavallaan valmiina, puhtaaksikirjoitusta vailla. Se oli harhaa. Lauantai-iltana tajusin, että argumentaatio oli kesken, siirtymät eri osien välillä heikohkoja ja saarnan pointti kaipasi terävöittämistä. Tein toki parhaani ja kirjoitin kohtuullisen sujuvan käsikirjoituksen, jonka sain valmiiksi kymmenen jälkeen illalla.

Aamulla kun tulin kirkolle, korjailin vielä tekstiä ja koeluin sitä saarnatuolissa ennen kuin kirkon ovet avattiin. Kun sitten yhdeksän jälkeen tapasin urkuparvella Cantores minoresin pojat, tajusin, että saarna ei tulisi toimimaan - ei ainakaan poikien mielestä. Olin jäänyt teeman käsittelyssä aivan liian teologiselle tasolle, esimerkit puuttuivat, aiheen jaksottaminen puuttui, argumentointi oli liian epämääräistä ja jäsentymätöntä. Mietinkin koko messun alkuosan ajan, miten selviän tästä tehtävästä. Ensimmäinen lukukappale Jesaja 6:1-8 iski tähän mielentilaan kuin veitsi sulaan voihin. Jesajaa hieman mukaillen: "Voi minua, minä hukun! Minulla on huono saarna ja kansalla, jonka keskellä elän, on muut asiat mielessä." Jesajan kutsumusnäyssä serafi lensi profeetan luokse kädessään henkuva hiili, jolla hän kosketti profeetan huulia ja sanoi: - Katso, tämä on koskenut huuliasi, sinun syyllisyytesi on poissa ja syntisi sovitettu. Tämän jälkeen kuului vielä Herran ääni: - Kenet minä lähetän? Ja profeettaa vastaa: - Tässä olen, lähetä minut!

Jotenkin koin Jesajan kutsumusnäyn omakseni. Eihän tehtävän suorittamisessa ole kyse minusta, vaan Hänestä, joka kutsuu ja lähettää. Rohkeasti eteenpäin siis, sanoisi mummo lumessa.

No, muokkasin hieman aloitusta ja jätin joitain kohtia pois. Mun vahvuus on varmaankin se, että puhun normaalilla intonaatiolla ja paatostakin löytyy. Näillä paikkasin sen, mikä paikattavissa oli. Lopputulos tuskin siitä kuitenkaan hirveästi parani. Saarnan jälkeen olo oli katuvainen. Miksi en käynyt painia tekstin kanssa loppuun saakka, vaan tyydyin hajanaiseen ajatelmaan? Ovella ihmisiä tervehtiessä ja saarnajatkoilla sain toki asiaan kuuluvaa rohkaisua, mutta osittain oma arvioni myös vahvistui. Jos Jeesuksen vastaukset Nikodemokselle olivat hankalia, niin oli myös minun saarnani.

No, tällainenkin voi saarnaprosessi joskus olla. Kunhan ehdin stilisoida muistiinpanot, julkaisen tekstin täällä. Julkaistava saarna jäänee silti joiltain osin kauas siitä, mitä puhuin.

- -

Ensi viikolla koulut loppuu, valitsemme piispan ja moni saa lakin. Itse en ehdi yksiinkään lakkiaisiin tänä vuonna, koska olen vihkimässä ja hautaamassa. Siitä huolimatta onnea ja siunausta kaikille uusille ylioppilaille ja ammattiin valmistuneille!

Piispan vaalin suhteen olen aika rauhallisella mielellä. Pidän Mattia melko vahvana ennakkosuosikkina. Toki lopputulos voi kääntyä aivan kumpaan suuntaan tahansa. Irjan valinnassa olisi toki paljon positiivistakin, vaikka en pidäkään häntä Matin veroisena ehdokkaana. Katsotaan siis rauhassa, mitä torstaina tapahtuu ja kiitetään Jumalaa kaikesta.

maanantaina, toukokuuta 17, 2010

Paarman surinaa ja Onkelin kolinaa

Arkkipiispan tehtävät jättävä Jukka Paarma sanoi lähtösaarnassaan, että kristinuskon vastainen propaganda on voimistunut, vaikka se onkin edelleen pientä moniin muihin maihin verrattuna. Helsingin Sanomien (HS 17.5.2010, s. A6) mukaan STT:n toimittaja oli myöhemmin pyytänyt täsmentämään, mitä Paarma tällä tarkoitti, jolloin hän nosti esimerkiksi Tampereen vapaa-ajattelijoiden Eroa kirkosta -kampanjan.

Arkkipiispan lausunto saa lisää uskottavuutta, kun kääntää saman Hesarin sivulle D2. En tiedä, onko kukaan mahtanut kerätä arkistoa näistä kolumnistien kirkonvastaisista vuodatuksista. Tällä kertaa vuorossa on helsinkiläinen kirjailija Kreetta Onkeli. Hänelle on luonnollisesti annettu vapaat kädet kirjoittaa mistä tahansa elämän ilmiöstä. Koska kolumni ei edusta lehden omaa mielipidettä, ylilyönneistäkään ei ole haittaa lehden kannalta. Rapatessa roiskuu ja toimituspäällikkö taputtaa karvaisia käsiään. Kun kolumni seuraa toistaan, ei monikaan jaksa ryhtyä penäämään höpertelevien mutta itsetietoisten besserwissereiden oikaisemista. Hazard astui rajan yli, kun retosteli edesmenneen Tony Halmeen maineella. Kirkko on hyvä maalitaulu, koska kukaan ei tiedä, keneen haukku silloin osuu.

Joka tapauksessa Onkelin kirjoitelma edustaa jälleen yhtä rimanalitusta. Viimeistään viimeinen kappale paljastaa, että kirjoittajan syvä varmuus asiastaan perustuu joko täydelliseen tietämättömyyteen tai täydelliseen välinpitämättömyyteen tosiasioista. "En muista, että kirkko olisi ulottanut lohdun ja armon sanomansa hädänalaisten elämään. Ruotsissa asunnottomat majoittuvat yöksi kirkkoihin." - "En muista", hän kirjoittaa. Niinpä.

Onkeli on eronnut kirkosta 1980-luvulla. Silti hän väittää, että "tekopyhyys ja itsensä nostaminen toisia paremmaksi on yhä kirkon nykypäivää." Arvaus on tietysti aivan yhtä hyvä peruste väitteelle kuin mikä tahansa muu mielikuva. Eikä tällainen arvaus edes voi mennä kovin pieleen. Mitä muuta Onkelin oma kirjoitus edustaa kuin "itsensä nostamista toisia paremmaksi"? Ja jos helsinkiläinen, kirkosta eronnut kirjailija harrastaa moista, toki samanlaista pitää kirkon piirissäkin jossain piillä.

No, ironisointi ei tietenkään mitään auta. Kirkonvastainen propaganda on todellakin vahvistunut kaikkialla. Osa siitä menee ihan kirkossa toimivien ihmisten omaan piikkiin. Taannoin joku Hesarin toimittaja nimesi Kirkko ja Kaupunki lehden "kirkonvastaiseksi kirkolliseksi lehdeksi". Väittäisinkin, että hyvää tarkoittava, mutta täysin vääristä motiiveista nouseva perinteisesti uskovien ahdistelu kirkon omassa sisäisessä keskustelussa ei suinkaan herätä lisää luottamusta kirkkoa kohtaan, vaan päin vastoin lyö korville paitsi näitä perinteisesti uskovia myös kirkkoon kuulumattomien suosiota kalastelevia kevytkristittyjä.

Yhdestä asiasta olen melkein samaa mieltä Kreetta Onkelin kanssa. Lasten seksuaalinen hyväksikäyttö on kuvottavaa. (Onkeli tosin hieman liiottelee: "En tiedä mitään kuvottavampaa". Pystyn helposti kuvittelemaan asioita, jotka ovat vielä kuvottavampia, enkä usko, että kirjailijankaan mielikuvitus on tässä ihan niin rajattu.) Hyväksikäyttöön on puututtava voimakkaasti ja päättäväisesti. On sietämätöntä ajatella, että Raamatun sanomaa synnistä, parannuksenteosta ja armosta on käytetty tälle sanomalle täysin vastakkaisiin tarkoituksiin, peittelemään jatkuvaa heikompiin osapuoliin kohdistuvaa pahantekoa. Jeesus itse puhui myllynkiven ripustamisesta sellaisten kaulaan, jotka viettelevät yhdenkin näistä pienimmistä. Kirkossa asia on nyt joka tapauksessa nostettu esiin, kun lestadiolaisen herätysliikkeen piirissä on tullut esiin tällaisia tapauksia. (Onkelin väite, että kirkossa vaietaan, on siis jälleen osoitus siitä, että hän vain ei tiedä mitään asiasta, josta on päättänyt kirjoittaa.)

Oli miten oli, katolisesta kirkosta levinnyt pedofiliaskandaali vaikuttaa kaikkiin kirkkoihin ja erityisesti pappeihin. Ja niin tietysti pitääkin olla, jos asiat aiotaan pohjia myöten selvittää. Hopea kirkastuu vasta, kun se on tulessa puhdistettu. On siis helppo ennustaa, että kirkonvastainen propaganda tulee yltymään, ei laantumaan. Siihen on hyvä varautua. Myös kirkon sisäinen valtakamppailu tulee yltymään. Veikkaukseni on, että pedofiliatapauksia tullaan häikäilemättä käyttämään hyväksi tässä kamppailussa. Tästä sain jo pientä esimakua eräällä Kirkon koulutuskeskuksen kurssilla muutamia vuosia sitten ja kirjoitinkin siitä tähän blogiin. Leimaaminen on siis käynnissä. Ei mitään uutta auringon alla.

torstaina, toukokuuta 13, 2010

Ihmeet ja merkit taas ilmenee

Saarna Helsingin tuomiokirkossa helatorstaina 13.5.2010

Saarnatekstinä Markus 16:14-20


Virsissä ja hengellisissä lauluissa kristillinen seurakunta ilmaisee uskonsa ydintä. Evankeliumista nostetaan esiin niitä asioita, joita pidetään kaikkein innoittavimpina ja merkittävimpinä ja niiden äärellä viivytään. Mikael Agricolan muokkaama keskiaikainen virsi 420 perustuu helatorstain evankeliumiin. Mutta kun tarkkaan katsomme, sieltä puuttuu jotain. Säkeissä 2-4 toistetaan Jeesuksen käsky mennä saarnaamaan ja saarnaamisesta seuraavat kaksi vaihtoehtoista reaktiota: usko ja epäusko. Julistamista seuraavista tunnusmerkeistä kuitenkin vaietaan. Tai ehkä ei ihan kokonaan. Anna-Maija Raittilan ja hänen miehensä Taisto Niemisen uudistamassa säkeessä 6 sanotaan, että saarnan kajahdusta ja Hengen tuulen puhallusta seuraavat tunnusmerkit: ”hän kylmät mielet pehmittää, ne iloisiksi lämmittää”. Seuraavassa säkeessä jatketaan: ”se voimansa saa taivaasta, se päästää synnin vallasta”. Ei sanaakaan demoneista, kielilläpuhumisesta, käärmeistä, myrkystä tai sairaiden paranemisesta. Mihin ne ovat kadonneet?

Muistan lapsuudestani erään helluntailaisten hengellisen laulun, jossa sanottiin: ”Ihmeet ja merkit taas ilmenee. Sairaat jo saavat terveyden, halvattu, rampa käy riemuiten. Sokea, kuuro nyt avun saa kiittäen Jumalaa”. Mutta onko meistä tullut kokemuksen kautta viisaampia, niin että tiedämme, ettei tällaista oikeasti tapahdu, vaikka kuinka uskoisimme ja haluaisimme? Tai pidämmekö ehkä itsellämme oikeuden ajatella, että niin kyllä varmaan periaatteessa tapahtuu tai pitäisi tapahtua, vaikka emme voikaan sellaista todistaa? Helatorstain evankeliumista olisi varmasti helpompi puhua, jos demonit, myrkyt ja sairaat voisi virren lailla siirtää syrjään ja keskittyä olennaisempiin asioihin. Jostain syystä en nyt kuitenkaan kyennyt väistämään näitä tunnusmerkkejä. Yritän ymmärtää niistä kahden kysymyksen avulla: (1) Mikä asema tunnusmerkeillä on tässä Markuksen evankeliumin kohdassa? (2) Ovatko nämä tunnusmerkit edelleen totta?

1. Tunnusmerkit Markuksen evankeliumin lopussa

Markuksen evankeliumin loppu ei ilmeisesti ole Markuksen itsensä kirjoittama, koska se puuttuu kaikista vanhimmista käsikirjoituksista. Alkuperäinen evankeliumi joko päättyi jakeen 8 sanoihin: ”He eivät kertoneet kenellekään mitään, sillä he pelkäsivät” tai sitten alkuperäinen lopetus on kadonnut. Oli selvää, että Markuksen seurakunnalla oli kova tarve liittää loppuun lyhyt yhteenveto Jeesuksen ilmestymisistä ja tehtävänannostaan opetuslapsille. Seurakunnalle oli selvää, että vaikka Jeesus oli lähtenyt pois, hänen antamansa tehtävä on jäänyt. Tätä tehtävää jokainen kristitty toteutti omassa elämässään ja siihen samaan tehtävään kutsuttiin kaikkia lähellä ja kaukana.

Oikeastaan tässä on jo helatorstain evankeliumin keskeinen opetus. Ilman tehtävänantoa mikään liike ei menesty. "Ilman näkyä kansa hukkuu", sanottiin Sananlaskujen kirjan vanhassa käännöksessä. "Ilman profeettoja kansa käy kurittomaksi", sanotaan sama kohta nykyraamatussa. Molemmat tarkoittavat samaa. Ihmiset kaipaavat johtajaa. Kristitytkin kaipaavat johtajaa. Mieluiten ottaisimme asian niin, että Jeesus tulisi juuri nyt tähän ja ratkaisisi meidän puolestamme kaikki vaikeat kysymykset, niin että voisimme sitten ylistää ja palvella häntä tyytyväisinä ja rauhassa. Jeesus kuitenkin meni pois. Hän jopa sanoi: ”Teille on hyväksi, että minä menen pois.” Sen sijaan hän antoi meille tehtävän. Siksi meille kristityille on niin tärkeää muistuttaa itseämme ja toisiamme tästä tehtävästä.

Markuksen loppujakeiden rakenne saadaan helposti selville, kun jaetaan se ensin viiteen pääajatukseen tai päälauseeseen: 1) Jeesus moitti opetuslapsia, 2) hän antoi heille tehtävän (saarnata evankeliumia kaikille luoduille), 3) hänet otettiin ylös taivaaseen, 4) opetuslapset lähtivät saarnaamaan ja 5) Herra toimi heidän kanssaan.

Toinen päälause eli Jeesuksen tehtävänanto on luonnollisesti keskeisin ja se sisältää eniten jälkilauseita. Katsotaan sitä tarkemmin. Ensinnäkin Jeesus lupaa, että julistuksella on kahdenlainen vaikutus: usko ja epäusko. Molempiin pitää varautua. Ei epäuskoinen vastareaktio välttämättä tarkoita sitä, että sanoma on kerrottu väärin tai että olisi keksittävä joku nykyaikaan paremmin sopiva viesti. Joka uskoo ja saa kasteen, se pelastuu. Mutta on myös niitä, jotka eivät usko. Heillekin pitää julistaa. Kaikille pitää julistaa. Itse asiassa epäuskosta oli puhetta vain pari jaetta aikaisemmin, juuri siinä, mistä tämä Jeesuksen ja opetuslasten keskustelu alkoi. ”Hän moitti heidän epäuskoon ja sydämensä kovuutta, kun he eivät olleet uskoneet niitä, jotka olivat nähneet hänet kuolleista nousseena.” Nyt siis, heti näiden moitteiden jälkeen, Jeesus antaa näille epäuskoisille ja kovasydämisille opetuslapsille tehtävän! Älä siis lannistu, jos naapurisi, lapsesi, lapsenlapsesi tai miniäsi ei usko evankeliumia. Ethän sinä itsekään ole aina ollut niin hirveän uskonhenkinen. Jeesuksen tehtävänanto pysyy silti samana.

Vasta kun Jeesus on esittänyt nämä kaksi julistustehtävän seurausvaikutusta (uskon ja epäuskon), hän liittää niistä ensimmäiseen eli uskoon toisen jälkilauseen: ”niitä jotka uskovat, seuraavat nämä tunnusmerkit”. Tunnusmerkit ovat siis tässä Jeesuksen puheessa jälkilauseen jälkilause. Ne eivät sen vuoksi ole merkityksettömiä eikä niitä pidä unohtaa – edes virrestä. Mutta on huomattava niiden asema. Jeesuksen tehtävänanto oli: ”Menkää kaikkialle maailmaan ja saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille”. Siinä se oli. Piste. Meidän on kyettävä erottamaan, mikä on varsinaista tehtävää ja mikä siitä johtuvaa seurausta.

2. Ovatko tunnusmerkit edelleen totta?

Tunnusmerkit mainitaan tässä samassa katkelmassa vielä toiseen kertaan, nimittäin aivan lopuksi, kun (3) Jeesus oli otettu ylös taivaaseen ja (4) opetuslapset lähtivät saarnaamaan kaikkialla, (5) sanotaan, että ”Herra toimi heidän kanssaan ja vahvisti sanan tunnusmerkeillä”. Kysymys siis on, koskevatko nämä tunnusmerkit edelleen meitä ja meidän aikaamme vai oliko tällä raamatunkohdalla parasta ennen –päiväys joskus vuonna 300 jKr.?

Ensin on syytä lausua ääneen varoitus naiivista tulkintatavasta. Kun Jeesus puhuu käärmeiden käsittelystä, se ei voi tarkoittaa vain konkreettista käärmeiden käsissä pitelemistä. Sellaista osaavat monet, käärmeitä pidetään jopa lemmikkeinä. On aivan selvää, että Jeesuksen luettelemilla tunnusmerkeillä on syvempi hengellinen merkitys.

Koska olen psalmitutkija, otan tässä avukseni Psalmin 58. Se ei ole kaikkein siteeratuimpia ja kauneimpia psalmeja. Runo on melko raakaa ja kostonhaluistakin. Kirjoittaja on vallanpitäjien vainoama ja valehtelijoiden armoilla. Kuvatessaan vastustajiaan hän käyttää useita eläinvertauksia: he ovat kuin leijonat, kuivukoot he kuin etanat helteessä. Eläinvertausta runoilija käyttää myös kuvatessaan ihmisten vilpillisyyttä:

- Väärämieliset ovat harhateillä syntymästään saakka,

äitinsä kohdusta asti ovat valehtelijat eksyksissä.

Heidän myrkkynsä on kuin käärmeen myrkky,

he tukkivat korvansa, ovat kuin kuuro kyy,

joka ei kuule käärmeenlumoojan ääntä,

vaikka tämä kuinka taitavasti lumoaisi.

Mielessäni tämä psalmikohta liittyy Paavalin sanaan efesolaisille: ”Me emme taistele ihmisiä vastaan, vaan henkivaltoja ja voimia vastaan”. Taistelu pahaa vastaan, josta Paavali puhuu ja johon Jeesus viittasi puhuessaan tunnusmerkeistä, on käynnissä edelleen ja on jokaisen nähtävissä. Jokainen pieni lapsi, joka syntyy tähän maailmaan, tulee alttiiksi ei pelkästään sairauksille ja onnettomuuksille, vaan ihmisen sisäisestä hallinnasta taisteleville pahan voimille. Me taistelemme toki myös aivan käsin kosketeltavia ja aineellisia vihollisia vastaan: sairautta, kyyn pistoksia, tartuntatauteja ja niin edelleen. Mutta varsinainen taistelu käydään ihmisen sisällä ahneutta, piittaamattomuutta, itsekkyyttä, rakkaudettomuutta vastaan. Me valehtelemme toisillemme, petämme toisiamme, näyttelemme olevamme jotain muuta kuin olemme ja pahinta kaikesta, uskomme joskus omiin valheisiimme. Jokainen meistä joutuu nielemään myrkkyä pelkästään siksi, että elää toisten ihmisten kanssa.

Mutta Jumalan kansa on kutsuttu julistamaan evankeliumia kaikille. Tämän evankeliumin sisältönä on Jeesuksen Kristuksen nimessä julistettava kääntymyksen ja syntien anteeksi antamisen sanoma. Tämä sanoma rististä on vastalääke perkeleen myrkkyä vastaan. Kristuksen veri on vastamyrkky, hänen ruumiinsa on osallisuus iankaikkiseen elämään. Pahuus on voitettu, kuolema on voitettu, Kristus on ylösnoussut! Vaikka joutuisit päivittäin nielemään valheen myrkkyä ja käsittelemään kieroja käärmeitä, ne eivät sinua vahingoita, kun pysyt tässä tunnustuksessa. Joka tämän uskoo ja saa kasteen, on pelastuva. Ja nämä tunnusmerkit seuraavat niitä, jotka uskovat. Uskotko sen?

Kristus on ylösnoussut, Hänet on korotettu korkealle, Hän on kansojen kuningas, Hän istuu pyhällä istuimellaan. Seurakunta kulkee hänen voimassaan, ei omassa voimassaan tai oman uskonsa varassa.






tiistaina, toukokuuta 11, 2010

Helsingin piispaehdokkaat puntarissa

Ensimmäinen vaalikierros on tänään käyty ja viidestä ehdokkaasta poimittu kaksi jatkoon pääsijää. Helsingin tuomiorovastikunnan vaalitoimitus klo 13 Meritullin seurakuntasalissa sujui tuttuun tyyliin: ensin tarjottiin kahvia, sitten luettiin lakia, odoteltiin ennakkoäänten laskentaa, äänestettiin jonossa ja lopulta, noin 14.45, ääntenlaskijat ilmoittivat tuloksen, joka lähetettiin saman tien tuomiokapituliin. Tulos: Hannu 24, Marja 19, Irja 70, Matti 75, Leo 4, tyhjiä 1. Äänestysprosentti oli yllättävän alhainen, kun kolmisenkymmentä äänioikeutettua reilusta kahdestasadasta jätti äänestämättä.

Lopullinen, kaikkien rovastikuntien yhteinen tulos on luettavissa Helsingin hiippakunnan kotisivuilta: Hannu 222, Marja 89, Irja 386, Matti 399, Leo 27, hylättyjä 3. Toiselle kierrokselle menevät siis Irja ja Matti, kuten oli odotettua. Laskennallisesti Hannun äänien jakautuminen näiden kahden kesken tulee ratkaisemaan vaalin. Irja keräsi enimmät äänet Kallion ja Malmin rovastikunnissa, Huopalahden rovastikunnassa Hannu ja Irja jakoivat ykköspaikan, Matti taas voitti tuomiorovastikunnan lisäksi Vantaalla, Vartiokylässä ja Porvoossa.

Mutta numeroita tärkeämpää on tietysti nyt kahden jäljellä olevan ehdokkaan arvioiminen. Koska olen alusta asti avoimesti liputtanut Matin puolesta, mun oma kanta on tietysti selvä. Matin vahvuuksina Irjaan verrattuna korostuvat pätevyys ja kokemus. Matilla on sekä akateemisesti että kirkollisesti korkeampi ja monipuolisempi koulutus. Olin ehkä hieman yllättynytkin siitä, kun Agricolan vaalipaneelissa kävi ilmi, että Irjalla ei ole maisterin tutkinnon lisäksi akateemista tai ammatillista erityiskoulutusta. Hän on toki toiminut kirkkososiologian assistenttina yliopistolla 1970- ja 80-luvulla ja suorittanut tieteellisiä jatko-opintoja sekä kotimaassa että ulkomailla. Tutkinnot kuitenkin puuttuvat. Tavallaan hieman sympatisoinkin Irjaa tässä, koska eihän minulla itsellänikään ole muuta kuin maisterin tutkinto, vaikka plakkarissa on lähes täysi määrä tohtorintutkintoon vaadittavia jatko-opintoja. Matti on suorittanut teologian lisensiaatin tutkinnon ja luonnollisesti hänellä on tuomiorovastin virkaan vaadittava kirkollinen pätevyys. Muodollista koulutusta tärkeämpää on se, että Matin koko työura on ollut toimimista kirkon elämän keskiössä: seurakuntapappina ihmisten elämän kaikissa käänteissä, katekismus-projektissa kirkon kasvatustyön keskiössä, kirkkoherrana ja piispan sijaisena seurakunnallisen muutosjohtamisen asiantuntijana.

Irjan puutteena on myös nähty se, että hänelle ei ole pitkästä työurasta huolimatta kertynyt johtamiskokemusta. Se kertoo ainakin Irjan halusta paneutua työssään toisenlaisiin tehtäviin opettajana ja avustajana. Matilla johtamiskokemusta sen sijaan on monista eri tehtävistä ja hänen maineensa johtajana on hyvä. Tietysti pelkästään se, että Matti on tuomiorovastina toiminut piispan sijaisena, antaa hänelle erinomaisen lähtökohdan viran hoitoon. Molemmilla ehdokkailla on kokemusta ulkomailta ja kirkon ulkosuhteista ylipäänsä, Matilla ulkosuomalaisten pappina Ruotsissa ja erilaisissa teologisissa edustustehtävissä, Irjalla muun muassa Euroopan kirkkojen konferenssista Genevestä.

Mutta nämä ovat tietysti vain muodolliseen pätevyyteen liittyviä seikkoja, eikä niillä välttämättä ole ratkaisevaa merkitystä valitsijoiden mielissä. Vaikea myöskään sanoa, mikä käytännön merkitys on kirkkolain määritelmällä, että vaalissa on äänestettävä sitä pappia, joka "jumalanpelon, opin ja kyvyn puolesta kelvollisimmaksi avoinna olevaan piispanvirkaan" (KVJ 3:3). Jumalanpelon arvioiminen jättää valitsijoille paljon liikkumavaraa, mutta toisaalta vaatii arvioimaan ehdokkaita hengellisesti. Älyllisellä epäilylläkin saa olla tilaa, mutta kuten eräs valitsija sanoi: piispan pitää voida uskoa vaikka seurakuntalaisten puolesta, mutta ei voi olla niin, että seurakuntalaiset joutuvat kannattelemaan piispan heikkoa uskoa. Itse tietysti toivoisin, että nämä kolme kriteeriä olisivat kirkkaina jokaisen valitsijan mielissä.

Jos medialta kysyttäisiin, tärkeimmiksi valintakriteereiksi nousisivat varmaankin mielikuvat. Arkkipiispanvaalissa mielikuva pyrittiin luomaan homokysymyksellä - ja varmasti siinä jossain määrin onnistuttiinkin. Toisaalta väittäisin silti, että media ei ratkaissut arkkipiispan vaalia. Äänestäjien hienoinen enemmistö vain piti Kari Mäkistä luotettavampana valintana kuin Miikka Ruokasta. On oikeastaan helppo nähdä, miksi Kari voitti, miksi Kari voitti niin niukasti ja miksi Miikka voitti Karin kotikentällä Satakunnassa.

Arkkipiispan vaalin perusteella uskaltaisin siis ajatella, että media ja mielikuvat eivät tule lopulta ratkaisemaan myöskään Helsingin piispanvaalia. Irjan taustajoukoissa hänet halutaan nähdä uudistajana ja raikkaiden tuulien tuojana ummehtuneeseen kirkon hallintoon. Ja varmasti Irjalla onkin tuoreita ja tervetulleita ajatuksia, joita kannattaa kuunnella. Toisaalta piispan virassa pitää pystyä viemään asioita eteenpäin ja hallita se laaja koneisto, jonka kautta asiat hoidetaan. Piispa ei ole yksinäinen susi, joka muuttaa kaiken, vaan kirkon yhtenäisyyden symboli ja kantaja. Matin vahvuus on nähdäkseni siinä, että hänellä on myös näyttöä siitä, että hän on valmis ja myös kyvykäs tarttumaan pitkäkestoiseen ja kärsivällisyyttä vaativaan uudistustyöhön (seurakuntatyö, katekismus, Agricola-hanke) kirkon uskon keskuksesta käsin.



sunnuntaina, toukokuuta 09, 2010

Kreikkalaista salaattia

Olen varmaan yhtä hämmentynyt Kreikan talouskriisistä kuin useimmat muutkin EU-kansalaiset. Silti - tai ehkä juuri siksi - en malta olla kommentoimatta. Ymmärrän tietysti, että yksittäisen maan talouteen vaikuttavat niin monet tekijät, että voi olla mahdotonta osoittaa tarkkaan, missä järjestyksessä ja mittakaavassa ne ovat vaikuttaneet kriisin syntymiseen.

Vasemmiston suunasta kriisistä on syytetty pankkeja ja markkinavoimia. Voitot kuulemma yksityistetään, mutta tappiot sosialisoidaan. Tällaistahan vasemmistopopulismi on. Kreikkaa on hallittu nykyaikaisen sosialidemokraattisesti 1980-luvulta saakka. Rahaa on painettu ja etuuksia jaeltu. Äärivasemmiston ärhäkkyyttä on pyritty heikentämään tarjoamalla kansalle elintasoa. Viimeisimmistä retkahduksista tosin kunnia menee varmaankin oikeistolaiselle Nea dimokratialle, joka oli vallassa 2004-2009. Kreikkalaisen kadunmiehen käsitys lienee kuitenkin se, että sos-dem PASOK ja oikeistolainen Nea dimokratia edustavat samaa oligarkiaa, vain leima on eri.

Yhtenä suurena yhteisenä nimittäjänä on joka tapauksessa keskuspankkien lupa painaa rahaa. Varallisuutta luodaan tyhjästä, jotta hallituksilla olisi liikkumavaraa suhteessa kovaan pääomaan. Tämä ei ole kapitalismia, vaan valtioiden yhteistuumin hyväksymää sosialismia. Painamalla rahaa pääoman liikkeitä pyritään säätelemään ja kohdentamaan tärkeäksi katsottuihin kohteisiin. Kreikan hallitus on tässä toiminut täsmälleen samalla tavalla kuin Yhdysvallat tai mikä tahansa muu länsimaa. Euron myötä rahan painamisen valta on siirtynyt Euroopan keskuspankille, joten Kreikan hallituksen on täytynyt keksiä muita keinoja kansanlaistensa elintason keinotekoiseen pumppaamiseen. Tarkoitus on kuitenkin sama, luoda varallisuutta tyhjästä. Tästä on kyse koko länsimaisessa kulutuskuplassa. Elämme yli varojemme ja olemme totuttaneet itsemme ja kasvavan polven ajattelemaan, että tämä kuuluu meille.

Nyt siis euromaiden hallitukset pyrkivät kantamaan vastuunsa pumppaamalla jälleen lisää rahaa (mistä?) systeemiin. Laitavasemmistosta huudetaan lisää sääntelyä. Se on tietysti turhaa. Ongelmana ei ole ollut sääntelyn puute, vaan se, että säännöistä ei olla kauniiden ja demokraattisten elintasolupausten vuoksi välitetty. Ongelmaa ei tietenkään voi ratkaista tekemällä lisää sitä, mikä ongelman alunperin on aiheuttanut: lisäämällä markkinoille rahaa ja sääntöjä, joiden noudattamista kukaan ei kykene valvomaan. Mutta päinvastaiseen kenelläkään ei ole halua, mahdollisuuksia eikä ehkä tahtoakaan. Sehän tarkoittaisi keskuspankkien vallan lakkauttamista, rahan painamisen lopettamista, valuuttojen sitomista kultakantaan ja rehellisen (yhteisten pelisääntöjen mukaisesti toimivan) markkinaliberalismin palauttamista kunniaan. Niinpä meille sanotaan, että vaihtoehtoja ei ole. Rahaa pitää olla, vaikka siihen ei olisikaan varaa.

Kaikki kunnia silti Kataiselle, Rehnille ja muille päättäjillemme, jotka varmasti pyrkivät tekemään tässä tilanteessa sen, mihin rahkeet riittävät ja mikä on mahdollisuuksien rajoissa. Ihmettelen silti globaalin rahapolitiikan kritiikin puutetta. Vasemmiston vaatimukset tiukemmasta poliittisesta valvonnasta näyttävätkin pelkästään antavan tälle järjestelmälle entistä suuremman arvon. Kun sitten tätä kritiikkiä vastaan puolustaudutaan, varsinainen asia jää käsittelemättä. Entä jos on lähtökohtaisesti väärin, että rahamarkkinoita yritetään ohjailla poliittisesti? Säännöt on toki luotava poliittisesti ja niitä on valvottava järkähtämättä. Mutta miksi ihmeessä Kreikan hallituksen tai Euroopan keskuspankin tai euromaiden hallitusten pitäisi päättää, että järjetön elintasokupla saa jatkua maailman tappiin?

- - -

No. Äitienpäivän iltapohdinnaksi tämä nyt ei ole kovin mieltä ylentävää. Sanotaan siis tähän lopuksi, että olen äärettömän kiitollinen sekä omasta äidistäni ja lasteni äidistä. Olen onnellinen, että molemmat ovat terveitä, viisaita ja elämäntäyteisiä ihmisiä. Monia armorikkaita vuosia äidille, Tiinalle ja kaikille muillekin äideille!

lauantaina, toukokuuta 08, 2010

Kissa kirkossa ja ruotsalaista ikonografiaa

Kävin maanantaina Tukholmassa tapaamassa Carl-Erik Sahlbergia. Saavuin Klarakyrkalle tasan klo 10, kun kirkon ovet avattiin ja lähdin kuuden aikaan illalla, kun päivän touhu oli ohi. Siinä välissä en oikeastaan käynyt missään muualla, mutta silti tuntuu, että olisin ollut kymmenessä eri paikassa. Klarakyrkan toiminta perustuu siis siihen, että ovet ovat auki, sinne voi tulla ja siellä tapahtuu. Ehkä kaikkein mielenkiintoisin havainto näin paikan päällä käydessä olikin se, että toiminta keskittyy lähes täysin päiväsaikaan. Iltaisin kirkon sivutiloissa kyllä kokoontuu pienryhmiä ja perjantai-iltaisin on jotain isompaakin ohjelmaa nuorisolle, mutta varsinainen toiminta tapahtuu arkipäivisin klo 8-17 ja sunnuntaisin kolmessa jumalanpalveluksessa (ruotsiksi klo 11, swahiliksi klo 14 ja farsiksi klo 16).

Mitä päivän aikana sitten ehtii tapahtua? Opetuslapseuskoulu (lärjungaskola) kokoontuu joka arkipäivä kirkon vieressä sijaitsevassa Lillkyrkanissa klo 9-12. Kurssi alkaa syksyllä ja päättyy keväällä, joten melko intensiivisestä ja aikaa vaativasta kurssista on kysymys. Mitään tiedollisia pääsyvaatimuksia ei ole ja joillakin oppilailla ei ole juuri mitään taustatietoa kristillisestä uskosta - tämä on siis eräänlainen aikuisten rippikoulu. Oppilaita oli parisenkymmentä ja opetuksesta vastasi Jens Peterson, joka on Klarakyrkan nuorisopappi. Tauon aikana minulla oli mahdollisuus lyhyesti haastatella oppilaita, jotka vaikuttivat hyvin innokkailta ja sitoutuneilta. He käyttivät koulustaan
nimitystä "raamattukoulu". Ikähaarukka näytti alkavan pari-kolmekymppisistä ja päättyvän kuusikymppisiin. Kyselin Carl-Erikiltä opetuslapseuskoulun synnystä. On selvää, että viitenä päivänä viikossa toimiva kurssi vaatii jo isoa resurssia eikä sellainen synny yhtäkkiä. Ensin on syntynyt tarve, vasta sitten toiminta.

Kun kurssilaiset jatkoivat oppituntiaan, siirryimme Klara Västra Kyrkogatanille, jossa aivan kirkkoa vastapäätä sijaitsee työvoimatoimisto. Sen ovista kulkee päivän aikana satoja maahanmuuttajia ja työhakijoita. Heitä varten on nyt vuoden verran kadulla pidetty kahvikärryä, josta jaetaan kahvia, pullaa, banaaneja - ja kristillistä todistusta. Kärryn toiminnasta vastaa joukko irakilaisia miehiä (nähdäkseni heitä oli neljä tai viisi, yksi oli ilmeisesti etiopialainen). Heillä on kärryssä mukana kristillisestä uskosta kertovaa materiaalia eri kielillä. Halal-niminen hymyilevä kuusikymppinen kaveri kertoi seisseensä samalla paikalla myös talvella -17 asteen pakkasessa. Hänen päivänsä alkaa seitsemältä kun hän käy ensimmäisessä kioskissa, joka lahjoittaa voileipätarvikkeita Klarakyrkan toimintaan. Klo 8-9 kaikki osallistuvat aamurukoukseen, mutta sen jälkeen kierros lähikioskeissa, ruokakaupoissa ja parissa hotellissa jatkuu. Lahjoittavia tahoja on toistakymmentä (Pressbyrån, 7 Eleven, Hemköp jne.) ja eri lahjoittajilla käydään eri viikonpäivinä.

Kärryjen vieress seisoi hieman onnettoman näköisenä Norsunluurannikolta kotoisin oleva kaveri. Kun hän näki pastorin tulevan (Carl-Erik ei käyttänyt papinpaitaa, koska kaikki näyttivät tunnistavan hänet muutenkin), hän alkoi heti kertoa tarvitsevansa kipeästi majapaikkaa seuraavaksi yöksi. Carl-Erik näytti olevan tietoinen tilanteesta ja eri vaiheissa päivän aikana asiaa selviteltiin. Pääasiallinen auttamiskeino näytti olevan se, että löydetään joku seurakuntalainen, joka voisi majoittaa miehen kotiinsa. Irakilaiset miehet sanoivat tietävänsä jonkun ja selvittävänsä asiaa. Carl-Erik majoittaa ihmisiä myös omaan kotiinsa, tällä hetkellä heitä on kuulemma kolme, joten tilaa ei enää ole.

Jossain välissä aamupäivän aikana Carl-Erik antoi haastattelun televisiokameralle kirkon keskikäytävällä. Tilanne meni ohi siinä muun touhun keskellä, enkä tullut kysyneeksi, mistä siinä oli kyse. Olettaisin kuitenkin, että se liittyi seurakunnan omaan lähi-tv-lähetystoimintaan.

Puoleltapäivin kirkossa vietettiin messua, joka maanantaisin perustuu Per Harlingin musiikkiin. Messun toimitti pappi, jonka olen aikaisemmin tavannut S:t Jacobsissa, mutta en muista hänen nimeään. Klarakyrkan alttaripöytä on ison kuorialueen takana, joten päivämessu toimitetiin pyörien päällä kulkevalta alttaripöydältä eteläiseltä sivukäytävältä. Messun alkaessa pääalttarin ääressä oli vielä neljän ulkomaalaisen ryhmä pitämässä omaa rukoushetkeään ja kirkon ovella oli normaalia liikehdintää. Mitään kirkon toimintaa ei siis keskeytetty tai rajoitettu messun ajaksi: ovet pysyivät auki, ihmisiä liikkui kirkossa, suntio
vastaili satunnaisten kävijöiden kysymyksiin.

Istuimme lounaalle syömään lettuja, mansikkahilloa ja täysmaitoa (!) Carl-Erikin työhuoneeseen, joka sijaitsee kirkon sivulaivassa toisessa kerroksessa. Kun mainitsin, että mielestäni hän on luonut Klarakyrkan toimintaan hyvää kaaoksen sietokykyä, Carl-Erik ei oikein pitänyt sanavalinnastani. Hänen mielestään kyseessä ei ole kaaos tai sekasotku, vaan hallittu struktuuri. Ja tottahan sekin on. Sanoin, että nähdäkseni kaaos on ulkopuolella, mutta meidän suhtautumisemme siihen voi vaihdella. Siellä, missä kaaos pyritään rajaamaan täydellisesti ulkopuolelle, saadaan aikaan vain steriiliä vieraantuneisuutta. Siksi minusta näyttää tärkeältä, että Klarakyrkassa on sietokykyä tietylle sekaisuudelle. Nuorisopappi Jens oli samaa mieltä siitä, että Klarakyrkan johtamiskulttuuri on toisaalta selkästi strukturoitua, mutta samalla riittävän avointa salliakseen aloitteellisuuden.

Kyselin, mitä virheitä kahdenkymmenen vuoden toiminnan aikana on tehty. Carl-Erik piti
rekrytointia tässä mielessä erityisen keskeisenä juttuna. Palkattujen työntekijöiden rekrytoinnin hän arvioi onnistuneen hyvin, mutta vapaaehtoisten kohdalla tehtiin virheitä ainakin alkuaikoina. Ilmeisesti toiminnallisia vapauksia annettiin melko hölläkätisesti ja luottavaisesti ja siitä on jouduttu linjaa tiukentamaan huonojen kokemusten vuoksi. Ehkä opetuslapseuskoulun perustaminen on ollut tässä osa ratkaisuyritystä. Nykyään kukaan vapaaehtoiseksi pyrkivä ei voi suoraan ilmoittautua mihinkään muuhun kuin avustaviin keittiötehtäviin. Kaikilta muilta edellytetään Klarakyrkan jäsenyyttä ja sitoutumista arvoihin.

Jäsenyyskysymys on tietysti erittäin mielenkiintoinen ja todennäköisesti näyttää hyvin erilaiselta Ruotsissa ja Suomessa. Ruotsin kirkossa ollaan siis menty tai menossa englantilaistyyppiseen ratkaisuun, jossa paikallinen 'seurakunta' voi pitää yllä omaa jäsenrekisteriään, joka on riippumaton virallisista kirkonkirjoista. Tämä on tuskin
kovin yleista vielä Ruotsissakaan, mutta ainakin pää on avattu. Suomessa seurakunnallinen struktuuri on vielä niin tiukka, että tällaista järjestelyä mietitään kirkolliskokouksessa lainsäädännöllisenä avauksena. Todennäköisesti asia ei kuitenkaan muutu kirkkolainsäädännön kautta, vaan paikallisen aktiivisuuden tuloksena. Ja Klarakyrka on tietysti jossain hallinnollisessa mielessä edelleen osa Tukholman tuomiokirkkoseurakuntaa. Ainakin kirkkokiinteistön ylläpito ja palkattu suntiotyövoima tulee seurakunnan kassasta, kun taas Klarakyrkan oma yhdistysrakenne vastaa muun toiminnan rahoituksesta.

Iltapäivällä klo 13 alkaen Klarakyrkan kahvikärry on vuosikausien ajan ollut Sergelstorgilla (plattan), mutta nyt se on jouduttu poliisin pyynnöstä siirtämään Klarakyrkan omaan puistikkoon. Neuvottelut Tukholman poliisin kanssa olivat käynnissä asian normalisoimiseksi. Ilmeisesti vapaaehtoisten ja poliisin välillä oli ollut jotain hämminkiä aiemmin, kun kaikki vapaaehtoiset eivät puhu kunnolla ruotsia. Kahvikärryn kautta kirkkoon tulee paljon avuntarvitsijoita ja seurakunta luo sitä kautta suhteensa ympäristöön. Yksi nainen kantoi olkapäillään kirkkoon lemmikkikissansa. Se lähti juoksentelemaan penkkien väliin, mutta ilmeisesti löytyi lopulta.

Kahvikärryltä Carl-Erik kutsuttiin kirkkoon, jossa kaksi vapaaehtoista naishenkilöä oli
opastamassa Beninistä ja Togosta vierailulla ollutta neljän pastorin ryhmää. C-E ohjasi ryhmän kirkon kuoriin, johon asetettiin tuolit pientä keskusteluhetkeä varten. Siinä sitten käytiin läpi tutut yhdeksän elinvoimisia kirkkoja yhdistävää tekijää. Erityisesti C-E nosti esiin havaintonsa köyhien merkityksestä. "Jos kirkko haluaa saavuttaa ne, jotka ovat korkeassa asemassa, se ei onnistu heidän saavuttamisessaan, mutta ei myöskään heikommassa asemassa olevien saavuttamisessa. Jos taas kirkko haluaa saavuttaa heikommassa asemassa olevat, se saavuttaa sekä heidät että korkeammassa asemassa olevat." Tämä on ainakin tukholmalaisessa ympäristössä koettu todeksi. Tanzanian kokemukseensa vedoten C-E piti afrikkalaisten kirkkojen erityisenä vaarana sitä, että kirkon johtomiehet eivät enää avaa edes oman autonsa ovea, eivätkä muutenkaan ole tavallisten tavoitettavissa. Länsi-afrikkalaiset pastorit sanoivat näkevänsä, mitä C-E tarkoittaa. He olivat odottaneet tapaavansa tärkeän miehen, jonka ympärillä olisi suuri joukko avustajia ja turvamiehiä, mutta sen sijaan heidät otti vastaan aivan tavallisiin aivan vaatteisiin pukeutunut, vaatimaton pappi keskellä seurakunnan arkista toimintaa.

Kirkossa on kahvila auki joka arki-iltapäivä heti päivämessun jälkeen. Sekin pyörii vapaaehtoisvoimin ja tarjoaa ensinnäkin helpon tavan tulla mukaan seurakunnan toimintaa ja toiseksi tapaamispaikan. C-E vietti ehkä tunnin verran iltapäivästä jutellen kahvilan pöydässä parin ihmisen kanssa. Myöhempään iltapäivään kuului vielä yksi palaveri ilmeisesti kaupungin edustajien kanssa.

Päivän toinen rukoushetki pidetään 15.45-16.45 ja balkanilainen kaveri, joka oli antanut omakohtaisen todistuksensa kaupungin väelle, kertoi rukoushetkessä omasta tilanteestaan. Tunnin rukoushetkeen mahtui yhteislaulua (jota tällä kertaa säesti C-E kitaralla), pienissä ryhmissä rukousta ja karismaattishenkistä toisten siunaamista. Rukoushetken veti Klarakyrkan toinen voimahahmo ja Carl-Erikin tärkein työtoveri, diakoni Inga Pagréus. Karismaattinen rukouselämä on Klarakyrkalle hyvin luonteenomaista ja toimintaan osallistuville luovuttamatonta. Jäin silti mielessäni miettimään, miten suuri merkitys sillä toisiasiassa on toiminnan onnistumiselle. Se on tietysti selvää, että säännöllinen rukous on yhteisön hengitystä, jota ilman se ei tule toimeen. Karismaattisuuteen liittyvät epämääräisemmät ilmiöt, kuten henkisesti epätasapainoisesti ihmisten profetiat, ankarat lopunajan visiot, ahdistava ja henkilökohtaisuuksiin menevä esirukous sen sijaan tuntuvat minusta enemmänkin kasvun esteiltä kuin kasvun edellytyksiltä.

Mutta tämä on tietysti vanha ja moneen kertaan tunnistettu dilemma. Kuinka voi olla samaan aikaan sekä palavahenkinen että järkevä? Sietokyky ja rajojen asettaminen ovat avain. Jos kirkon ovia halutaan tosissaan pitää auki, on siedettävä monenlaista. Jokainen kirkko ja seurakunta asettaa rajansa johonkin. Jotkut asettavat rajat opillisilla tai eettisillä perusteilla: ei esimerkiksi haluta olla tekemisissä niiden kanssa, jotka eivät hyväksy naispappeutta. Toiset asettavat rajoja sovinnaisuuden perusteella: ei haluta, että kirkossa esiintyy häiriötekijöitä. Klarakyrkassa on valittu toisenlainen suunta: ei haluta toimintaan yksinkertaisen Jeesus-uskon kyseenalaistavia elementtejä.

- -

Ja loppukevennykseksi ruotsalaista ikonografiaa. Prisma
Teknik valmistaa suojateiden valo-ohjaukseen liittyvää teknologiaa. Firman omistaja on tunnustava kristitty ja hänen mukaansa meille kaikille tuttu symboli viittaa siihen, että ihmisellä on kaipaus yhteyteen Jumalan kanssa.