perjantaina, huhtikuuta 23, 2010

Jäsenyys, Osa I

Miten on, kannattaiskohan tämä C. S. Lewisin esitelmä suomentaa? Tai onko se mahdollisesti suomennettu jossain kokoelmassa? Mielestäni teema on mitä ajankohtaisin, Lewis kirjoittaa tapansa mukaan terävästi ja puolen vuosisadan aikaerosta huolimatta hänen huomionsa ovat edelleen käypää tavaraa. Laitan tähän pari ensimmäistä kappaletta näytteeksi. Artikkelin pituus on vain 14 sivua. Pahoittelen paikoitellen kömpelöä käännöstä, mutta en ryhdy nyt sitä stilisoimaan, koska muuten se jää julkaisematta.


'Membership'
Kirjoittanut C. S. Lewis

Luettu esitelmänä Society of St Alban and St Sergius (Oxford) ja julkaistu artikkelina Sobornostissa, Nr. 31 (kesäkuu 1945).
Käännös perustuu tekstiin kirjassa Fern-seed and the Elephants. And Other Essays on Christianity (Fontana 1975).

Kukaan kristitty ei voisi - eikä itse asiassa kukaan historioitsija voisi - hyväksyä otsikkoa, jonka mukaan uskonto on "sellaista, mitä ihminen harrastaa ollessaan yksin". Luultavasti se oli Wesley, joka sanoi, että Uusi testamentti ei tunne yksityistä uskonnollisuutta. Meidän ei ole lupa laiminlyödä yhteen kokoontumista. Kristillisyydellä on järjestäytynyt muoto jo varhaisimmissa lähteissään. Kirkko on Kristuksen morsian. Me olemme toistemme jäseniä.

Oman aikamme aate, että uskonto kuuluu yksityiselämään - että se on, itse asiassa, yksilön vapaa-aikaan kuuluva harraste - on samanaikaisesti ristiriitainen, vaarallinen ja luonnollinen. Se on ristiriitainen siksi, että tämä uskonnon alueella tapahtuva yksilön korostaminen nousee esiin aikana, jolloin kaikilla muilla elämänaloilla kollektiivisuus häikäilemättä peittoaa yksilön. Näen tämän jopa yliopistossa. Kun aloitin opintoni Oxfordissa, tyypilliseen opiskelijaryhmään kuului noin tusina opiskelijaa, jotka tunsivat toisensa läheisesti ja kuuntelivat toistensa esitelmiä pienessä oleskeluhuoneessa pohtien käsillä olevaa ongelmaa yhteen tai kahteen yöllä. Jo ennen sodan alkua tyypillinen opiskelijaryhmä oli kasvanut sadan tai kahdensadan opiskelijan sekalaiseksi yleisöksi suureen saliin, jossa se kuunteli vierailevan kuuluisuuden luentoa. Edes noina harvinaisina hetkinä, jolloin nykyaikainen opiskelija ei osallistu johonkin tuollaiseen joukkotilaisuuteen, hänen tuskin onnistuu lähteä kävelylle yksin tai ystävän kanssa, vaikka juuri näin edeltävien sukupolvien mielet kasvatettiin. Hän elää osana joukkoa; viiteryhmä on syrjäyttänyt ystävyyden. Eikä tällainen muutos pelkästään ole todellisuutta yliopistossa ja sen ulkopuolella, usein sellaista pidetään jopa toivottavana. On syntynyt lauma touhottajia, itseoikeutettuja seremoniamestareita, joiden elämä on omistettu yksinolon tuhoamiselle missä sellaista vielä on jäljellä. He kutsuvat tätä 'nuorison innostamiseksi' tai 'herättelemiseksi' tai 'apatian voittamiseksi'. Jos joku Augustinus, Vaughan, Traherne tai Wordsworth syntyisi nykyaikaan, nuorisojärjestön johtajat pian parantaisivat hänet. - - Ja missä järjestelijät epäonnistuvat ja joku jää fyysisesti omiin oloihinsa, radio (the wireless!) pitää huolen siitä, että hän ei ole koskaan vähemmän yksin kuin ollessaan yksin. Me elämme itse asiassa maailmassa, joka janoaa yksinolemista, hiljaisuutta ja yksityisyyttä; ja siksi se janoaa meditaatiota ja tosi ystävyyttä.

Niinpä on ristiriitaista, että tällaisena aikana uskonto halutaan siirtää yksityisasiaksi. Mutta se on myös vaarallista kahdesta syystä. Ensinnäkin, kun nykymaailma julistaa: 'Saat olla uskonnollinen, kun olet yksinäsi', siihen lisätään kuiskaten: 'ja me pidämme huolen, että et ole koskaan yksin'. Kun kristinuskosta tehdään yksityisasia ja samalla hävitetään kaikki yksinoleminen, koko asia toisin sanoen siirretään sateenkaaren päähän tai muinaisille kreikkalaisille. Tämä on yksi vihollisen salajuonista. Toisekseen on vaarana, että tosi kristityt, jotka tietävät, ettei kristillisyys ole yksityisasia, saattavat alkaa vastustaa tätä harhaa yksinkertaisesti tuomalla hengelliseen elämäämme samaa yhteisöllisyyttä, joka on jo vallannut maallisen elämänpiirimme. Tämä on vihollisen toinen salajuoni. Hyvän shakinpelaajan tavoin se aina pyrkii saamaan sinut asemaan, jossa voit pelastaa tornin vain uhraamalla lähetin. Välttääksemme ansan meidän on pidettävä kiinni siitä, että vaikka yksilökeskeinen käsitys kristillisyydestä onkin harha, se on täysin luonnollinen harha ja kömpelöllä tavalla pyrkii suojaamaan suurta totuutta. Sen taustalla on ilmeinen tunne siitä, että nykyaikainen kollektivismi (yhteisöllisyys) on ihmisluonnon vastaista ja siitä, kuten kaikesta pahuudesta, meitä suojaa Jumalamme, joka on kilpi ja suoja.

Tunne on oikeutettu. - -