keskiviikkona, maaliskuuta 24, 2010

Adieu, hyveet

Kuuden keskiviikon hyve-teemasarja tuli tänään päätökseen Kryptassa. Otsikko ei tarkoita sitä, että haluaisin sanoa hyveille hyvästi, vaan sitä, että jätän ne nyt hetkeksi aikaa Jumalan huomaan. Löytyyhän ainakin yksi hyveistä, nimittäin itsehillintä, myös Paavalin luettelosta Hengen hedelmistä. Siemen on kylvetty, nyt puu saa kasvaa. Hedelmät tulevat joskus, jos ovat tullakseen. Toivottavasti.

Teemasarjan loppusaldoksi omalta kohdaltani jää ainakin se, että ymmärrän nyt ehkä hieman paremmin, mitä hyveitä minulta puuttuu ja miksi. Tällainen havahdus saattaa tehdä hieman ymmärtäväisemmäksi toisia ihmisiä ja heidän heikkouksiaan kohtaan. Ja jos oikein hyvin käy, siitä voi seurata ehkä sivutuotteena myös jonkin oman hyveen vahvistuminen. Tietysti ymmärrän myös sen, että hyveitä ei pidä jättää oman onnensa nojaan, vaan ne edellyttävät harjoittamista. Tarvitaan siis toistoja. Autoilusta voisi olla hyvä aloittaa, vaikka nykyään istunkin auton ratissa erittäin harvoin.

Olin jättänyt sarjan viimeiseksi suurisieluisuuden (kr. megalopsykhia, lat. magnanimitas). En tiedä johtuiko siitä, että minulla oli iltapäivällä pari tuntia aikaa istua kirjastossa tutkimassa aihepiiriä ja näin ollen ehdin valmistautua tähän iltaan hieman paremmin kuin muutamaan aikaisempaan, että juuri tämä aihe puhutteli eniten. Suurisieluisuudeksi sanotaan kykyä hallita ja ohjata ihmisessä luonnostaan olevaa taipumusta väistää vaikeita ja merkittäviä tehtäviä niiden vaivalloisuuden vuoksi. On helpompaa sanoa, "en jaksa", "en osaa" tai "en viitsi", kuin tarttua uhrauksia vaativaan vastuuseen. Suurisieluinen on se, jolla on rohkeutta tarttua auraan, kun on aurattava. Siksi suurisieluisuutta sanotaan urhoollisuuden tytärhyveeksi.

Toisaalta pohdimme myös sitä, mistä sitten tunnistaa, mihin haasteeseen pitää tarttua ja mihin ei. Ja miksi niin usein tulee tartuttua haasteisiin, jotka lopulta osoittautuvat harhapoluiksi. Ajattelen niin, että meidän harhautumisemme haasteisiin ja tehtäviin, jotka eivät nouse kutsumuksesta käsin, selittyy melko usein turhamaisuudella, muiden suosion tavoittelulla ja muilla sellaisilla halpamaisilla syillä, joita en joskus vaikea tunnustaa edes itselleen. Kokemusta on.

Kryptan kohtaamispaikat jatkuvat edelleen joka keskiviikko. Ensi viikolla Suvi-Päivi miehensä Ilkan kanssa laulattaa kärsimysajan lauluja. Pääsiäisen jälkeen 7.4. on vuorossa Carmina Sacra eli Junnu Aaltosen ja Mikko Heleniuksen musiikkia itse maestrojen ja jousiorkesterin esittäminä. Kannattaa todella tulla! Ja 14.4. alkaa uusi teemasarja: Mystiikan tie Jumalan ystäväksi Avilan Teresan ja Ristin Johanneksen seurassa. Johdattelijana toimii Ulla Lumijärvi.


6 kommenttia:

Oskari Juurikkala kirjoitti...

Hei Arto,

Kiitos hienosta pohdiskelusta suurisieluisuutta koskien!

Miten tärkeä aihe se onkaan erityisesti tänä päivänä, kun olemme niin tottuneita "helppoon elämään". Usein vain jämähdämme uraputkeen, jossa "velvollisuudet" määrittyvät ulkopuolelta - ilman että teemme todellisia ja tietoisia valintoja siitä, mihin meidän oikeasti tulisi aikamme ja energiamme omistaa.

Suurisieluisuuden puute näkyy myös pahan vallan kasvuna yhteiskunnassa. Pahalle riittää se, että hyvät eivät tee mitään.

Olen vakuuttunut siitä, että Suomessa on paljon sydämeltään hyviä ihmisiä, mutta he vain harmittelevat pahoinvoinnin kasvua ryhtymättä tekoihin. Usein huomaan itse kuuluvani tuohon ryhmään.

Se onkin sitten vaikea kysymys, että mihin todella pitäisi keskittyä. Mikä on tehtäväni, missioni? Kysymykseen piiloutuu vastaus: mikään hyve ei seiso yksinään, vaan tarvitsemme kaikkia hyveitä, koska ne vahvistavat toinen toisiaan.

Siksi sanotaankin, että käytännöllisen viisauden (prudentia) hyve on muiden hyveiden "äiti" ja "muoto". Vain viisauden avulla voimme nähdä, mikä todella on konkreettisessa tilanteessa paras valinta. Teoria on aina vain teoriaa.

Hyvefilosofi Josef Pieper kirjoittaa osuvasti: "Viisauden ensisijaisuus tarkoittaa sitä, etteivät niin sanotut ’oikeat motiivit’ ja ’hyvää tarkoittaminen’ alkuunkaan riitä."

Se pätee myös suurisieluisuuteen; ei riitä olla rohkea unelmoija, vaan tarvitaan myös viisautta.

Viisaus puolestaan vaatii tuekseen moraalisia hyveitä. Itsekäs pitää totuutena sitä, mikä on hänelle edullista; ylpeä sitä, mikä imartelee häntä; kohtuuton sitä, mikä tuo hänelle valtaa, rahaa tai nautintoja; ja pikkusielu sitä, mikä oikeuttaa pelkuruuden tai laiskuuden. Sen sijaan, Aristoteleen sanoin: "Hyvä ihminen arvostelee kaikkea oikein, ja totuus näyttäytyy hänelle."

Onko kyseessä kehä, jossa on mahdoton edetä, koska yksi hyve edellyttäisi jo toista? Ei tietenkään. Kyse on hyveiden vahvistumisesta ja puhdistumisesta sitä mukaa, kun ne saavat tukea muilta hyveiltä. Mutta yksinäinenkin hyve on jonkinlainen hyve, vaikka epätäydellinen. Persoona on aina yksi, hänen hyveensä kasvavat. Mutta yhden hyveen harjoittaminen vahvistaa myös muita hyveitä.

Tuomas Akvinolainen ilmaisi sen mielestäni hienosti: "Hyveet kasvavat yhdessä kuten käden viisi sormea."

Jussi Ruokomäki kirjoitti...

Kun itse lueskelin ensimmäisiä kertoja hyveistä, niin juuri suurisieluisuus oli itselleni mieltäylentävin löytö. Ymmärtäessäni jokaisen ihmisen potentiaalin ja realistisen unelmoinnin tärkeyden, näin kuinka pieni olin ollut, ja huomasin etten ollut itse asiassa edes halunnut kasvaa.

Suurisieluisuus antaa siivet!

Jason Lepojärvi kirjoitti...

Uskon, että moni saattaa olla hieman allerginen hyvekäsitteistölle - suurisieluisuus mukaan lukien - koska pelkäävät sen liittyvän omavanhurskauteen, ts. vääränlaiseen haluun saada ansioita Jumalan edessä.

Tosiassa hyveiden tavoitteleminen on mielestäni ihmisyyden tavoittelemista.

Anonyymi kirjoitti...

Kylläpä taas kolahti! Miten käykin usein niin, että mielessäni pohdin hyvinkin ankarasti jotakin ja sitten se vastaus tai ainakin "seuraava puheenvuoro" löytyy täältä blogistasi!

Nyt on ihan pakko päästä lukemaan hyveistä lisää. Voitko suositella jotakin teosta erityisesti?

Olen viime aikoina kovasti pohtinut sitä, että onko kunniakkaampaa hyväksyä kanssaihmisiltä kaikki ja kaikenlainen toiminta, vai onko oikeutettua olla se tylsimys ja ilonpilaaja, joka kertoo omana näkemyksenään, että jonkun toiminta on väärin.

Onko ylipäätään mahdollista, että jonkun toiminta on oikein, jos hän sillä rikkoo toisen?

KIITOS taas kerran blogistasi!

Tiina

Arto kirjoitti...

Se kirja, joka innosti tähän teemasarjaan, on nimeltään Hyvejohtajuus, kirjoittanut Alexandre Havard. Löytyy nettikirjakaupoista,.

Jussi Ruokomäki kirjoitti...

Arton mainitsema kirja on luettavissa myös osoitteessa http://www.hyvejohtajuuskirja.fi/, jos haluaa vaikka selailla ennen ostamista. :-)